Epidemiakirjallisuutta (6)

Kreikkalaisessa tarustossa Nemesis on jumalallisen koston valtiatar, jonka tehtävänä on huolehtia siitä, että elämässä säilyy onnen ja epäonnen tasapaino. Ylimielisyys, hybris nostattaa tämän jumalten hämärän voiman ja pistää puntit tasoihin. Siksi ei parane uhmata jumalia tai herättää heissä kateutta.

Philip Rothin viimeiseksi jääneessä romaanissa Nemesis (2010) jumalten viestintuojana tai kohtalon välikappaleena, tuhon keihäänä, toimii parikymppinen leikkikentän ohjaaja Bucky Cantor, joka kesällä 1944 Yhdysvaltojen Newarkissa joutuu silmäkkäin polio-epidemian kanssa. Kaikki alkaa äkillisesti, kun kesän ensimmäinen poliotapaus todetaan kaupungin köyhältä italialaisalueelta, josta se kohta leviää muihin kaupunginosiin. Kuukauden päästä tautitapauksia on jo nelisenkymmentä.

Newarkissa polio oli tuolloin harvinainen, mutta tuttu vieras. Edellinen paha epidemia oli ollut 1916, jolloin kaupungissa oli tartuntatapauksia tuhatkunta ja kuolleita yli 300. Lähiseuduilla sairastuneiden määrä ylitti 27 000 ja tautiin menehtyi lähemmäs 6 000. Mutta nyt polio oli siis saapunut takaisin. Vanhempia kehotettiin "tarkkailemaan lasten vointia ja ottamaan yhteyttä lääkäriin, jos lapsella oli sellaisia oireita kuin päänsärkyä, kurkkukipua, pahoinvointia, niskan jäykkyyttä, nivelsärkyä tai kuumetta."

Kulkutautina polio oli dramaattinen erityisesti siinä, että se tuntui tarttuvan tehokkaasti lapsiin. Jos tauti ei tappanut, se jätti usein uhrinsa pysyvästi rammaksi. Osa sairastuneista joutui eliniäksi hengityslaitteeseen, "rautakeuhkoon". Polioon kehitettiin rokote 1954, mutta niin 40-luvun Newarkissa kuin muuallakin maailmassa tauti herätti huolta ja pelkoa. Tuntui siltä, että polio, tai lapsihalvaus, kuten sitä nimitettiin, saattoi iskea kehen tahansa, jopa aikuisiin. Näistä tunnetuin uhri oli myöhemmin presidentiksi noussut Franklin D. Roosevelt, jonka oletetaan saaneen tartunnan lapsuutensa partioleiriltä.

Epätietoisuus taudin saamisesta johti monenlaisiin kuvitelmiin tehokkaista estotoimenpiteistä. Lapsilta kiellettiin pääsy puistoihin, pelikentille tai elokuvateattereihin, bussimatkat olivat kiellettyjä, samoin yleisten käymälöiden käyttö tai kulauksen ottaminen kaverin limsapullosta. Kylmää tuli välttää, hikoilua, leikkimistä vieraiden lasten kanssa, kirjastossa käyntiä, ruuan ostamista katukauppiaalta tai ruuan syöntiä ennen käsien huolellista pesua.

"Parhaana suojana poliota vastaan pidettiin, jos lapsi pääsi kokonaan pois kaupungin kuumuudesta ja kesäleirille vuoristoon tai maaseudulle." 

Rothin pienoisromaanissa polio toimii kuvitteellisen tarinan tosipohjaisena kehyksenä. Tapahtumat kulkevat vääjäämättä, antiikin tragedian tavoin kohti katastrofia. Romaanin keskushenkilö pyrkii pitämään ohjaksista kiinni takertuen rooliinsa lasten valmentajana, ohjaajana ja kaitsijana. Epidemian alkaessa hän lohduttaa vanhempia ja valaa näihin uskoa:

"Te ette saa antaa huolen ettekä pelon kalvaa itseänne. Tarkeintä on, ettei tämä pelkobasilli tartu lapsiin. Kyllä tästä selvitään, uskokaa pois. Tehdään kaikki parhaamme ja pysytään rauhallisina ja suojellaan lapsia niin hyvin kuin vain voimme, niin kyllä tästä yhdessä selvitään..."

Kun sairastuneiden lasten määrä alkaa kasvaa, Bucky saa päälleen epätoivoisten vanhempien syytökset: "Annatte heidän riehua riehua kuin elukat siellä leikkikentällä - ja sitten ihmettelette, miksi he saavat polion! Teidän takianne! Tuollaisen piittaamattoman, vastuuttoman idiootin takia!"

Huhupuheet taudin levittäjistä vellovat. Syyllisiä ovat milloin köyhistä italialaiskortteleista saapuvat rettelöitsijät, milloin värilliset siivoojat, jotka toivat poliobasillit slummeista. Joku arvelee, että kädestä käteen kulkeva paperiraha levittää tautia. Tai että polio etenee postin mukana. Mutta minkäs teet, "ei kai postia voi jakamattakaan jättää? Koko kaupunkihan siitä seisahtuisi". Kun tilanne äityy lopulta pahaksi, keksitään viimein, että polio leviää kaupungissa siellä asuvien juutalaisten takia. Siksi juutalaiset tulisi eristää...

Epidemian alkuvaiheessa kaupungin viranomaiset harkitsevat leikkikenttien sulkemista. Mutta pormestari "ei halunnut turhaan sotkea Newarkin poikien ja tyttöjen kesää" ja päätti vielä odottaa asian kanssa. Sen sijaan avattiin kampanja "Kärpäselle kyytiä", jonka tarkoituksena oli estää sairauksia levittäviä kärpäsiä tunkeutumasta sisälle koteihin. "Hygieniatarkastajat" jakoivat ilmaisia kärpäslätkiä asuinalueille ja tarkistivat, että roskat ja jätteet oli kerätty kaduilta pois. Pormestari vakuutti, että "raitis ilma ja auringonpaiste ovat tärkeimmät aseet, joilla tauti eliminoidaan... pitäkää päänne kylmänä... lätkikää armotta kärpäsiä. Kärpästen aiheuttamaa pahaa ei voi yliarvioida".

Suurimman ahdistuksensa hetkillä Bucky saa tukea morsiamensa lääkäri-isältä, joka huomauttaa polion olevan seurausta viruksesta, ei poikien pallopeleistä. Leikkivistä lapsista vain pieni osa sairastuu ja heistäkin vain vähäinen osa kaikkein vakavimpaan polion muotoon. "Siksi onkin tärkeää olla liioittelematta vaaraa ja jatkaa normaaliin tapaan. Sinun ei tulisi tuntea syyllisyyttä mistään."

Mutta edelleen lapset Buckyn ympärillä sairastuvat. Uusia tapauksia ilmenee päivittäin ja epätoivoiset ajatukset hyökyvät päälle:

"Kaikki ovat lapsia, ja koska polio jahtaa lapsia, se pyyhkäisee tämän paikan läpi ja tuhoaa heidät kaikki. Aina kun aamulla tulen paikalle, muutama lisää on kadonnut... Kulmakunta on tuhoon tuomittu. Yksikään lapsista ei selviä vahingoittumattomana, selvinneekö edes hengissä."

Buckyn ystävät ovat kaikki Euroopassa taistelemassa vapauden puolesta natseja vastaan. Heikko näkö oli esteenä sille, että häntä ei mukaan joukkoihin huolittu, mistä Bucky tuntee syyllisyyttä. Kun polio alkaa tehdä tuhojaan kotimaisemissa, hänen voimattomuuden ja hyödyttömyyden tunteensa kasvavat. Uutiset Normandian maihinnoususta ja taisteluista Euroopassa korvautuvat kohta uutisilla kotirintamalla käynnissä olevasta sodasta:

"... uusien tapausten lukumäärä oli aina korkeampi kuin edellisenä päivänä. Lukujen vaikutus oli tietenkin lannistava ja pelottava ja tuskastuttava. Sillä nämä eivät olleet niitä persoonattomia lukuja, joita oli totuttu kuulemaan radiosta tai lukemaan lehdestä, niitä lukuja joilla ilmaistiin talon osoite tai ihmisen ikä tai kenkien hinta. Nämä hirvittävät luvut kuvasivat kauhistuttavan taudin etenemistä ja niiden vaikutus Newarkin kuudellatoista asuinalueella vastasi oikean sodan kaatuneiden, haavoittuneiden ja kadonneiden lukumäärien vaikutusta. Sillä oikeaa sotaa oli tämäkin, sotaa verilöylyineen, raunoineen, tuhoineen ja kirouksineen, sotaa ja sodan tuomaa hävitystä - sotaa Newarkin lapsia vastaan."

Päästäkseen pakoon yhä pahenevaa tautitilannetta Bucky ottaa vastaan lasten uimaohjaajan pestin rannikolla. Leirillä on myös hänen ystävättärensä, jonka kanssa he suunnittelevat tulevia häitään. Mutta polio saavuttaa Buckyn myös täällä. Yksi lapsista alkaa saada oireita, oksentelua, päänsärkyä, kuumeilua ja jalkojen halvaantumista. Kohta sairastuneita alkaa olla muitakin. Leiri päätetään sulkea.

Vielä oireettomana Bucky menee poliotestiin, missä testi osoittautuu positiiviseksi. Parin viikon jälkeen tauti puhkeaa myös hänellä:

"Ja lopulta jylläys alkoi - hirvittävä päänsärky, hervottomaksi vievä väsymys, ankara pahoinvointi, korkea kuume, sietämätön lihassärky, ja kun vielä kaksi vuorokautta oli kulunut, halvaus."

Lopulta Bucky selviää poliosta, käy läpi ankarat hoidot, mutta pääsee sodan jo päättyessä viimein sairaalasta, "epämuotoisena ja runneltuna". Myöhemmin hän saa töitä postista ja tulee jotenkin toimeen saamallaan valtion palkalla.

Rothin romaanin varsinainen tematiikka - omien valintojen, sattuman tai kohtalon merkitys ihmisen elämään - kirjoittautuu auki romaanin lopussa, jossa paljastuu romaanin kertojan yhteys tarinan päähenkilöön. Itsekin lapsena polion sairastanut kertoja tapaa Buckyn vuonna 1971, fyysisesti rampautuneena ja henkisesti katkeroituneena. Keskustelu tämän kanssa paljastaa "häpeän lannistaman" ihmisen, joka tuntee olevansa vain "miehen tyhjä kuori". Bucky katsoo olevansa syyllinen polion tartuttamiseen. Hän näkee itsensä taudinkantajana, joka kulki kuin "leikkikentän Lavantauti-Mary" lasten keskuudessa altistaen nämä taudille.

Buckyn yhteenveto omasta elämästään on lohduton:

"Jumala tappoi äitini synnytykseen. Jumala antoi minulle isäksi varkaan. Kun olin vähän päälle kahdenkymmenen, Jumala antoi minulle polion, jonka minä puolestani annoin yli kymmenellle lapselle, ehkä vieläkin useammalle..."

Kertojalle Bucky oli joskus esikuva ja ihailun kohde. Nyt tästä on tullut katkeroitunut, omaan kohtaloonsa käpertynyt raajarikko, joka ei kyennyt koskaan ajattelemaan elämäänsä muuna kuin sarjana onnettomuuksia ja vääriä valintoja.  

"Hänen on löydettävä välttämätön syy tapahtumille. Epidemia riehuu, ja hän tarvitsee sille syyn. Hänen on kysyttävä miksi. Miksi? Miksi? Hänelle ei kelpaa selitykseksi, että se on järjetöntä, satunnaista, mieletöntä ja traagista. Hänelle ei kelpaa selitykseksi, että se on monistuva virus. Sen sijaan hän etsii epätoivoisesti syvempää syytä, tämä marttyyri, tämä maanikko, joka kyselee miksi, ja löytää syyn joko Jumalasta tai itsestään tai, mystisesti, salaperäisesti, niiden kauhistuttavasta sulautumisesta yhdeksi ja samaksi tuhoajaksi."

Nemesis kuuluu Rothin myöhäiskauden tuotantoon, kirjailijan itsensä nimeämiin pienoistarinoihin, "katalystisiin" kertomuksiin, joissa "päähenkilö ei kuole, mutta kaikki muut kuolevat". Yhdessä teosten Jokamies, Tuohtumus ja Nöyryytys kanssa se muodostaa sisällöllisesti, tai temaattisesti yhtenäisen sarjan, josta on löydettävissä halua ja kiinnostusta ja ymmärrystä yksilön elämänkolhuille. Tyylillisesti näissä pääsee näkyville kuin kirjalliseen näyteikkunaan Rothin suvereeni kertomuksellinen hallinta. Toisin tai ainakin toisin tavoin kuin kirjailijan laajemmissa ja moniaalle ryöpsähtävissä romaaneissa, näissä pienimuotoisissa taideteoksissa kaikki on keskitettyä ja tasapainossa tarinan kanssa.

Romaanin eräässä arviossa - vuonna 2011, siis vuosia ennen koronaa - väläyteltiin mahdollisuutta tulkita teosta allegorisena kertomuksena juutalaisuudesta, että polion kautta Roth olisi halunnut tarkastella antisemitismin vähittäistä tunkeutumista liberaaliin yhteiskuntaan. Vähän siis samaan tapaan kuin Camus'n Rutto olisi ollut kuvaus taistelusta fasismia vastaan. Onneksi arvioija heittää ajatuksensa samantien roskiin, toteaa tulkinnan vievän pahasti harhaan ja aliarvioivan romaanin muita ulottuvuuksia, joihin kuuluu kirjailijan tekninen taituruus ja se "taika", jolla tarina elää ja hengittää. 

Rothin Newarkissa poliolla on nimi, tai voi olla olematta. Ehkä se on Nemesis, tuo jumalten viha, kiukku, joka lasketaan matkaan, kun ihmisten ylimielisyys kantaa satoa. Tai ehkä on ylipäätään ylimielistä ajatella, että mitään, edes viruksia olisi saatettu tänne vain meidän kiusaksemme. 

Alfred Rethel: Nemesis

Ihmisen tahra

Coleman Silk on Yhdysvaltojen itärannikolla sijaitsevan pienen yliopiston klassisten kielten professori. Kun hänen muisnaiskreikan kirjallisuuden johdantokurssiaan on käyty muutaman viikon ajan, Silk huomaa, että kurssin aloittaneiden neljäntoista opiskelijan joukosta puuttuu vielä kaksi, joita hän ei ole tavannut. Kurssia on sentään käyty jo viisi viikkoa ja Silk mielellään opettelee tuntemaan opiskelijansa nimeltä.

Joten, avatessaan jälleen luentoaan kuudennella viikolla, hän toteaa, että samat kaksi opiskelijaa ovat edelleen poissa. Hän kääntyy muiden opiskelijoiden puoleen ja kysyy: "Tunteeko kukaan teistä näitä ihmisiä? Onko heitä olemassa vai ovatko he kummituksia?"

Myöhemmin samana päivänä hän joutuu dekaanin puhutteluun vastaamaan rasismisyytöksiin. Silkin kysymys oli kulkeutunut poissaolevien opiskelijoiden korviin, ja nämä sattuivat olemaan mustia. Joskus aiemmin termiä "kummitus" oli käytetty mustia halventavassa merkityksessä. Dekaanin syytöksiin Silk vastaa raivokkaasti:

"Minähän viittasin heidän mahdolliseen ektoplasmaluonteeseensa. Eikö se ole selvää? Nuo kaksi eivät olleet läsnä yhdelläkään luennolla. Muuta en heistä tiennyt. Minä käytin sanaa spook ja käytin sitä sen tavallisessa, ensisijaisessa merkityksessä: "kummitus" eli aave tai haamu. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä minkä värisiä nuo kaksi saattaisivat olla... Rasismista syyttäminen on kestämätöntä. Se on järjenvastaista."

Tämä Philip Rothin romaanista Ihmisen tahra (2003) löytyvä tarina tuli mieleeni, kun muutama viikko sitten luin iltapäivälehdistä historioitsija Teemu Keskisarjaa koskevaa kohua. Keskisarjalta oli kysytty erään suurta Pohjansotaa käsitelleen yleisöluentonsa (14.1.) päätteeksi, pitääkö paikkaansa, että 1700-luvulla Suomesta vietiin Venäjälle asukaslukuun suhteutettuna enemmän orjia kuin Afrikasta Amerikkaan. Keskisarja myönsi näin olevan ja tokaisi vastauksensa päätteeksi: "Eli siinäkin mielessä on aika naurettavaa nyyhkiä, että Suomella olisi jotakin kiitollisuudenvelkaa afrikkalaisille neekereille Ranskan ja Englannin ja Saksan kolonialismista."

Tästä meni aikaa pari viikkoa, kun toinen paljon julkisuudessa ja niin ikään palkittu historioitsija, Jussi Jalonen, litteroi Keskisarjan kommentin Twitteriin, josta se lähti muiden jakamana kulkemaan pitkin ja poikin someraittia. Jalonen monien muiden tutkijoiden kanssa oli ärtynyt Keskisarjan esittämistä luvuista, jotka olivat hänen mukaansa virheellisiä ja tulkinnat niistä harhaanjohtavia: "Afrikasta kuljetettiin 1700-luvun puolivälistä alkaen vuoteen 1860 asti keskimäärin 70 000 orjaa Atlantin yli vuosittain, siis 10% koko maanosan väestöstä, vuoden 1700 arvion mukaan." (---) "Keskisarjan siteeraamien Vilkunan lukemien mukaan Suomesta siepattiin isonvihan aikana 5% osuus väestöstä orjiksi. Hän siis antaa yleisölleen erheellistä tietoa."

Jalonen vertailee tämän jälkeen seuranneessa tviittiketjussaan orjakaupan pitkäaikaisvaikutuksia Suomessa ja Afrikassa. Keskisarjan hän toteaa uhranneen itsensä historian "halvalle populismille", ja on hämmentynyt paitsi n-sanan käytöstä myös yleisön aplodeille Keskisarjan reippaan vastauksen päätteeksi. "Selvästikin Keskisarja onnistui koskettamaan jotain herkkää kohtaa kaakkoissuomalaisessa kuulijakunnassaan."

Muutama päivä tästä ja Helsingin Sanomat teki asiasta uutisen ja sai pääpahiksen puhelinhaastatteluun, jossa tämä totesi puhuneensa spontaanisti ja tarkoituksena "oli vain osoittaa, kuinka Suomi kärsi orjuudesta hetkellisesti 1700-luvulla". Keskisarjan mielestä häntä on tulkittu tarkoituksellisesti väärin. N-sanaa hän toteaa käyttäneenä historiayhteyteen liitettynä, ei aikalaisista. Kuin kovapäisistä taparikollisista kovapäisimpänä Keskisarja päättää keskustelun lyhyeen: ”Ja aion käyttää vastaisuudessakin menneistä vuosisadoista neekeri-sanaa, vaikka häkki heilahtaisi. Ei kiinnosta pätkääkään somessa mielensäpahoittelut.”

Asiat eivät jääneet tähän. Ilta-Sanomissa Keskisarja vuodatti kohta "vitutustaan" kertoen, että hän menetti "internetin höpöjuttujen ja ilkeiden valheiden vuoksi" vapaaehtoishomman juniorien jalkapallojoukkueen valmentajana. Hän oli kuulemma esiintynyt "seuran arvojen vastaisesti".

Ei kyseinen menetys ollut Keskisarjankaan mielestä kummoinen, eikä hän halua uhriutua, mutta se herätti hänet pohtimaan "mitä minua suuremmat sielut, oikeasti tärkeät ihmiset joutuvat kokemaan tässä pahassa ja pähkähullussa ajassa". Hieman kuin Coleman Silk Rothin romaanissa Keskisarja ihmettelee, kuinka kukaan selväjärkinen voi edes kuvitella, että historioitsija vihaisi nykyajan kansanryhmiä.

Rothin romaanin protagonisti Coleman Silk joutuu kohun seurauksena eroamaan ja ajautuu kohta uusiin ongelmiin Yhdysvaltoja 90-luvun lopulla pyyhkineen uusmoralistisen aallon myötä. New York Timesissa aikoinaan ilmestyneen arvion mukaan Rothin romaani on kuvaus siitä, miten yleinen mielipide, tai Zeitgeist, ajan henki muokkaa ja saattaa jopa tuhota yksilön elämän. Samalla se on kirjailijan amerikkalaista lähimenneisyyttä ruotivan romaanitrilogian - Amerikkalainen pastoraali, Mieheni oli kommunisti - päätösosa, jossa lukijaa on kuljetettu 50- ja 60 -lukujen poliittisesta radikalismista ja rotulevottomuuksien kautta poliittiseen korrektiuden aikaan, jolloin kovin vähän, jos mikään, on muuttunut.

Tänään, parikymmentä vuotta myöhemmin, on helppo huomata, miten lähellä romaanissa kuvattuja asioita olemme myös Euroopassa, ehkä kiinteämmin, konkreettisemmin ja kohtalokkaammin kuin vuosituhannen alussa, kun Ihmisen tahra myös suomeksi julkaistiin. Yhteiskunnallinen moraalikoodisto on muutoksessa ja elämme eräänlaista "uhriutumisen kulttuuria", jossa vaikuttavat tahalliset tai tahattomat alistettujen ryhmien loukkaukset (nk. mikroaggressiot), fyysisten tai henkisten turvallisten tilojen luominen itsensä uhatuiksi tunteville, ahdistavista tunnetiloista varoittaminen tai maalittaminen eli joukkopaheksunnan osoittaminen, usein sosiaalista mediaa hyödyntämällä. Hyvää tarkoittavat teot kulkevat kuin käsikynkkää pahojen kanssa.

Mutta kun tahra tulee iholle, se ei lähde helpolla pois.

Coleman Silkin tapauksessa rasismista syyttäminen oli sikäli erikoista, että hän oli perimältään afroamerikkalainen. Tätä ei vain kukaan tiennyt, koska Silk oli tämän peittänyt ja halunnut raisismin pelossa assimiloitua valkoiseen valtaväestöön. Tulevaisuus olisi hänen yksin, ei rotusortoa harjoittavan yhteiskunnan hänelle määräämä. Vähänpä tiesi.

--
Philip Roth: Ihmisen tahra. Suomentanut Kristiina Rikman. WSOY 2003.
 

Turkki ja Trump

Turkki ja Trump. Kesä on ollut helteinen. Ohessa pari aiheeseen sopivaa kirjavinkkiä, joiden lukeminen ei välttämättä helpota mahdollista ahdistusta, mutta nostanee pintaan uusia näkökulmia.

Näistä ensimmäinen on Philip Rothin jo kymmenisen vuotta sitten julkaistu Salajuoni Amerikkaa vastaan (2004). Romaani sijoittuu 40-luvun Yhdysvaltoihin ja tarjoaa vaihtoehtoisen historiallisen tulkinnan siitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos Rooseveltin sijasta maan presidentiksi olisi tuolloin valittu lentäjäsankari Charles Lindbergh.

Jälkimmäinen suhtautui kielteisesti niin Washingtonin poliitikkoihin kuin juutalaisiin, uskoi vakaasti länsimaisen ja valkoisen rodun ylivertaisuuteen, ylisti Hitlerin ja natsihallinnon saaavutuksia Euroopassa ja vaati maansa pysyttäytymistä irrallaan Euroopassa riehuvasta sodasta. Tämän nk. isolationistisen politiikan näkyvin äänitorvi oli yhdistys "America First", jonka kymmenille tuhansille kannattajille Lindbergh puhui 1941 hyökäten Rooseveltin hallintoa, brittejä ja juutalaisia "sodanlietsojia" vastaan.

Rothin romaanissa presidentiksi nousee kansalaisia sodalla ja salaliitoilla pelotteleva populisti, jonka slogani "Äänestäkää Lindberghiä tai äänestäkää sotaa" uppoaa syvälle amerikkalaiseen äänestäjään. Ja ensitöikseen uusi presidentti tekee sopimuksen sekä Eurooppaa valloittavan Saksan että Aasian alistajan Japanin kanssa; kukin toimikoon omien intressiensä mukaisesti omalla alueellaan. Kotikentällään hallitus ryhtyy koulimaan juutalaisista kunnon amerikkalaisia...

Oikeassa elämässä Roosevelt valittiin vielä kolmannelle kaudelle, eikä Lindbergh koskaan asettautunut republikaanipuolueen ehdokkaaksi. Mutta kaikki muu Rothin romaanissa on heijastumaa historiasta siten kuin se koetaan kuvitteellisen omaelämäkerran keinoin. Kirjailija on sijoittanut lapsuutensa maisemaan pelkotilan, joka oli todellisuutta 30-luvulla syntyneelle juutalaislapselle Yhdysvalloissa. Antisemitismi vaani nurkan takana.

Kuten tiedämme tänään, "Amerikka ensin" -ajattelu on yksi Donald Trumpin ilmaiseman ulkopolitiikan kulmakivistä. Mikä on jo herättänyt monet huomaamaan yhtymäkohtia 30-luvun tilanteeseen ja eristäytymistä kannattavaan rasistiseen kansanliikkeeseen. Tältä osin Rothin romaani näyttäytyy mielenkiintoisessa valossa, vaikka se onkin laadittu aikana, jolloin trumpeja ei vielä horisontissa näkynyt. Mutta väärällä tiedolla, yksinkertaistuksilla, mustamaalauksella, viholliskuvilla ja salaliittoteorioilla ihmisiä johdettiin tuolloinkin, minkä osoittaa romaanin lopusta löytyvä Lindberghin todellinen puhe kansanjoukoille. Britit, juutalaiset ja Rooseveltin hallinto ja muut "sota-agitaattorit" ovat "mobilisoineet propagandansa, rahansa ja suhdeverkkonsa mahdin murentaakseen Amerikan kansan päättäväisyyden pysyä sodan ulkopuolella".

Rothin romaanista on kehittymässä avainteos Yhdysvaltojen nykytilanteen ymmärtämiseen. Toinen mielenkiintoinen esimerkki fiktion poliittisesta voimasta löytyy Ranskasta. Michel Houellebecqin Alistuminen oli ilmestyessään 2015 kirjavuoden sensaatio ja myyntimenestys eri puolilla Eurooppaa. Eikä ihme. Romaanin aiheena on islamin vaikutusvallan vahvistuminen Ranskassa. Kuvitteellinen kertomus sijoittuu lähitulevaisuuteen, vuoteen 2022, jolloin Ranskan presidentiksi nousee sosialistien tuella Muslimiveljeskunnan puheenjohtaja. Islamisaation vanavedessä moniavioisuus laillistetaan ja koululaitosta ryhdytään uudistamaan siirtämällä vanhat opettajat syrjään ja antamalla opetusoikeudet vain muslimeille. Suurena visiona Ranskan johdolle siintää Eurooppa, jota hallitaan kuin muinaista Rooman valtakuntaa ikään, nyt islamin peruspilareita tunnustaen.

Houellebecqin teos ilmestyi samoihin aikoihin, kun Charlie Hebdon toimitukseen tehtiin verinen terrori-isku, joten sen alkutaival oli latautunut merkityksistä. Ja kuten usein käy, romaanin trendikäs aihe peitti alleen sen ilmeisen sisällön. Kirjailijasta rakennettiin kuva islamfoobikosta ja poliittisesta pelurista, joka laskelmoi ihmisten peloilla omaksi hyödykseen. Houellebecq itse tietenkin kielsi kaiken ja vakuutti teoksensa kohdistuvan enemmän ihmisten uskonkaipuuseen kuin mihinkään muuhun.

Ja toden totta, kun tarinaa opiskelijoidensa kanssa pelehtivästä ja akateemiseen norsunluutorniin ahtautuneesta yliopisto-opettajasta lukee tarkkaan, huomaa kirjan kärjen olevan länsimaisen elämäntavan kritiikissä. Kristinusko on menettänyt otteensa sivilisaation rakentajana, rationalismi, materialismi, ateismi ja humanismi niin ikään. Tarvitaan jotakin muuta tilalle. "Oli pakko myöntää, että läntinen Eurooppa oli vajonnut kuvottavan mädännäisyyden asteelle eikä kyennyt enää pelastautumaan..."

Ympärillä olevan maailman tila on myös yksilön mielentila. Alistumisen päähenkilö etsii ulospääsyä henkisestä helvetistään: "En kyennyt enää elämään itseäni varten, mutta ketä muutakaan varten olisin elänyt? Ihmiskunta ei minua enää kiinnostanut, se jopa ällötti minua, en pitänyt ihmisiä veljinäni millään tapaa, ja vielä vähemmän, jos katsoin jotain ihmiskunnan rajallista ryhmää kuten maanmiehiäni tai entisiä työtovereitani."

Ratkaisu löytyy lopulta alistumisesta, jossa piilee "ihmisen suurin onni", kuten romaanissa esiintyvä uskonoppinut toteaa. Alistumalla Jumalalle ja maailmalle on mahdollista löytää yhteys maailmanuskontojen ja radikaalin filosofian välille. Näin tarinan päähenkilö päättää lopulta ottaa vastaan kääntymyksen muslimiksi ja löytänee paikkansa myös entisen työnantajansa suojista. Arkikin sujuu useamman vaimon hellässä hoivassa.

Houellebecqin romaani on satiiri henkilökohtaisesta elämänkriisistä, johon yhdistyy yhteiskunnallinen ja poliittinen vallankumous. Jälkimmäinen tekijä erityisesti johdattaa meidät lukemaan tarinaa peilaten sitä vaikkapa nyky-Turkkiin, jossa kuvitteellisen tai todellisen vallankaappausuhan jälkilöylyissä valtiovallan rakenteita pistetään uusiksi. Tuomarit, kenraalit ja opettajat vaihtuvat toisiin, uudelle hallinnolle soveliaimpiin.

Rothin ja Houellebecqin tieteisromaanit kertovat miltä näyttää, kun viha, pelko ja älyllinen tylsämielisyys saavat vallan. Estradille vapautuvat voimat, joiden työntäminen takaisin Pandoran lippaaseen ei onnistunut silloin ennen, tuskin tulevinakaan aikoina.

---
Michel Houellebecq: Alistuminen. Suom. Lotta Toivanen. WSOY 2015.
Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan. Suom. Arto Schroderus. WSOY 2005.

Joutsenlaulu

Jos Nemesis todella jää Philip Rothin viimeiseksi romaaniksi - kuten hän on uhannut - miten hieno lopetus se onkaan loistavalle kirjailijauralle!

Tarinassa polioviruksen uhriksi joutuvasta nuoresta miehestä on samaa mielen ja kielen jylhyyttä kuin Hemingwayn myöhäisen kauden pienoisromaanissa Vanhus ja meri. Molempien teosten polttoainetta ovat kaikesta turhasta karsittu tarinankerronta, tarkasti piirretyt henkilöhahmot ja jylhä, kärsimyksen ja luopumisen tematiikka, josta syntyy suurta kirjallisuutta.

Rothin romaani ilmestyi jo neljä vuotta sitten, ja sai tuolloin Guardianin kriitikon hehkuttamaan niin kirjailijan kykyä liittää yksittäisiin ihmiskohtaloihin ajasta ja paikasta riippumatonta yleispätevyyttä kuin tämän kirkasta, hienovaraista tyyliä, joka pitää lukijan kiinnostuksen yllä, vaikka tarinassa ei ulkoisesti mitään erityistä tapahtuisikaan. Vain parhaimmat pystyvät tähän ja Roth on, sanomattakin selvää, yksi parhaista.

Samaisessa arviossaan kriitikko myös toteaa, että Rothin kyky luoda yksittäisiä ja dramaattisia kohtauksia, on ylittämätön. 40-luvun Yhdysvaltoihin sijoittuvaan romaaniinsa Roth sisällyttää lukuisia mieleenpainuvia ihmisten välisiä kohtaamisia, joissa kuljetaan tunnerekisterin kaikilla asteilla. Rothin ihmiset ovat aina olleet lihaa ja verta, eikä Nemesis tässä suhteessa muodosta poikkeusta. Mutta vielä kolmenkymmenen romaaninkin jälkeen, satojen nais- ja mieskuvien luomisen jälkeen, kirjailija kykenee kehittämään hahmoja, jotka ovat tuoreita ja aitoja omassa puolifiktiivisessä ympäristössään.

Guardianin kriitikko päättää arvionsa ylistämällä, ei ainoastaan Rothin tyylillistä ja kielellistä ylivoimaisuutta, vaan myös tämän syvällistä, älykästä aiheen käsittelyä. Romaanin nimeä myöten kirjailija haastaa meidät kysymään sattuman ja kärsimyksen osuutta ihmisen elämässä, ja ihmisen kykyä ymmärtää itseään. Romaanin päähenkilö kantaa sisällään syyllisyyttä, purkaa sen vihaansa itseään ja Jumalaa kohtaan samalla kieltäen itseltään mahdollisuuden onneen. Omaa hybristään hän ei oivalla ennen kuin on liian myöhäistä - eikä ehkä vielä silloinkaan.

"Hän ei voinut hyväksyä, että Weequahicin lasten ja Indian Hillin leirin lasten polioepidemia oli tragedia. Hänen on muunnettava tragedia syyllisyydentunnoksi. Hänen on löydettävä välttämätön syy tapahtumille. Epidemia riehuu, ja hän tarvitsee sille syyn. Hänen on kysyttävä miksi. Miksi? Miksi? Hänelle ei kelpaa selitykseksi, että se on järjetöntä, satunnaista, mieletöntä ja traagista. Hänelle ei kelpaa selitykseksi, että se on monistuva virus. Sen sijaan hän etsii epätoivoisesti syvempää syytä, tämä marttyyri, tämä maanikko, joka kyselee miksi, ja löytää syyn joko Jumalasta tai itsestään tai, mystisesti, salaperäisesti, niiden kauhistuttavasta sulautumisesta yhdeksi ja samaksi tuhoajaksi. Täytyy tunnustaa, että vaikka suhtaudun hyvinkin myötätuntoisesti siihen, millaista vitsausten vyöry hänen elämänsä on ollut, tuo on pelkkää typerää hybristä, eikä edes tahdon tai halun hybristä vaan mielikuvituksellisen, lapsellisen uskontotulkinnan hybristä. Se kaikki on kuultu ennenkin, eikä sitä enää millään jaksaisi kuulla lisää, edes niin läpeensä kunnolliselta ihmiseltä kuin Bucky Cantor."

Rothin moderni mukaelma kreikkalaisen tragedian peruskuvioon kuuluvasta jumalaisesta kostosta ja sen välikappaleista siirtyy mitä tyylikkäimmällä tavalla osaksi aikamme kestoproosaa. Tarinankerronnan myyttinen ulottuvuus ja todellisiin historiallisiin tapahtumiin kytkeytyvien ihmiskohtaloiden fiktiivinen kudos ovat tämän hallitun, puhuttelevan romaanin ydintä.

Monilta osin Rothin viimeisimmät teokset (Jokamies, Tuohtumus, Nöyryytys) ovat antaneet syvennetyn ja seesteisemmän kuvan Rothin kirjailijalaadusta. Elämän rajallisuuden pohdiskelu on peitonnut nuorta vihaa tai keski-iän kriisiä kipinöivän julistuksen. Tai ehkä asetelma on vain tuotannon rakentuessa kääntynyt päälaelleen: se mikä aiemmin jäi tilaa ja ääntä puhkuvan älyllisen rytinän ja ryminän alle, nousee nyt pintaan.

Helppo olla samaa mieltä niiden kanssa, jotka ovat olleet ällistyneitä Rothin laajan tuotannon korkeasta laadusta. Paljon on toki niitä, jotka eivät pidä hänen tavastaan käsitellä juutalaisena olemisen traumoja tai sukupuolten välisiä skismoja. Mutta harva tohtii asettaa kyseenlaiseksi Rothin kielellistä nerokkuutta. Nemesis on oivallinen, suorastaan oppikirjaesimerkki siitä, mitä kaikkea romaani voi tänään olla, ja ennen kaikkea: se on tarinankerronnan juhlaa.

Hemingway sai Nobelin paljolti Vanhus ja meri -kirjansa ansiosta. Roth ei tätä kunniaa osakseen saane, mutta kirjallinen taivaspaikka on varattu muiden palkinnotta jääneiden puolijumalien - Tolstoi, Ibsen, Joyce, Rilke, Pound, Proust - rinnalla.

-----

Philip Roth: Nemesis. Suom. Arto Schroderus. WSOY 2010.

Tekijä piiloutuu tekstiin

Kuten tiedämme, Philip Roth on lopettanut kirjoittamisen (tai ainakin kirjojen julkaisemisen), mutta on sentään vielä elossa, ja puheliaskin. New York Timesin verkkolehdessä ilmestyi kuun alkupuolella haastattelu, jonka Roth antoi ruotsalaiselle toimittajalle, kun hänen romaaninsa Sabbaths Theater (1995) saatiin vihdoinkin ruotsiksi.

Roth on haastattelijan edessä oma pirullinen itsensä, vaikka sanomisiin onkin tullut jo hieman väsähtänyttä alistumista. Naisvihasyytöksiin hän suhtautuu jo rennonoloisesti. Rothia misogyyninä pitävät tahot eivät kirjailijan mukaan halua nähdä häntä muunlaisena. Heitä ajaa sosiaalisen kontrollin pakkomielle: "Sinä et ole se, joka kuvittelet olevasi. Sinä olet sellainen, jonka me tiedämme sinun olevan."

Elämänkokemuksen myötä kaikki kirjailijat oppivat läksynsä ja jättämään vähemmälle huomiolle lukijoiden heistä laatimat mielikuvat. Jos Rothilta itseltään kysytään, minkälainen kirjailija hän on, hän toteaa olevansa jotakin muuta kuin mitä kuvittelee olevansa.

Samassa yhteydessä Roth puhuu myös kirjoittamisesta kohtalon hänelle asettamana taakkana tai tehtävänä. Ilman sitä hän olisi todennäköisesti kuollut nuorena tai kokenut vielä hirvittävimpiä tuskia elämänsä aikana. Viidenkymmenen vuoden itsepäinen tarve kirjoittaa on ollut kaikki, mitä hänellä on ollut, eikä hän vieläkään käsitä, miksi näin on.

Tiedusteltaessa syytä siihen, miksi juuri amerikkalaisesta romaanista on toisen maailmansodan jälkeen tullut niin vahva tekijä läntiseen kirjallisuuteen, Roth viittaa maan esteettiseen ja poliittiseen vapauteen sekä heterogeeniseen väestöpohjaan. Rothin näkökulmasta Yhdysvallat on ideologioiden ja elämäntapojen viidakko, jossa jopa ihmisten sivistymättömyys toimii lopulta romaanikirjailijoiden eduksi. "Se tosiasia, että kansasta yhdeksää kymmenestä ei voisi vähempää kiinnostaa se, mitä kirjailija tekee, ei ole yhtään huono juttu. Se on itse asiassa päihdyttävää."

Roolistaan ikuisena Nobel-ehdokkaana Roth tyytyy toteamaan, että hänen olisi varmaankin ollut syytä nimetä romaaninsa Portnoyn tauti jotenkin toisin. Ehkäpä Orgasmi ja ahne kapitalismi olisi saanut Ruotsin Akatemian heltymään.

Mielenkiintoisimmillaan Roth on kuitenkin kuvatessaan kirjailijan ja kirjan välistä suhdetta ja sitä, mikä suhde tekijällä on omaan tekstiinsä. Jos kirjailijaa halutaan hakea luomuksensa takaa, hänet löytää sanojen, rivien ja tekstin rakenteiden välistä. Jossakin siellä hän on, henkilöiden keskinäisissä suhteissa, juonen ja tarinan poimuissa, kirjan arkkitehtuurissa. "Romaani on itsessään kirjailijan henkinen koti. Romaanikirjailija ei ole pieni ratas inhimillisen ajattelun isossa pyörässä. Hän on pieni ratas fiktion suuressa pyörässä."

Kirjailija on kirja on kirjailija on kirja.

Kuolemani jälkeen haluan, että...

Philip Rothin aikomus lopettaa uransa kirjailijana on ymmärrettävä jo siitäkin syystä, että kahdeksankymmenen vuoden kunnioitettava ikäpalkki tulee vastaan ensi vuonna. Eikä tuotannon laajuudessa tai laadukkuudessakaan ole moitittavaa. Joten miksi kirjoittaa, kun kaikki on jo kirjoitettu?

Samaisessa ranskalaislehden haastattelussa, jossa hän toi julki eläkkeelle vetäytymisensä, Roth kertoi lukeneensa kirjalliset tuotteensa viimeisimmästä ensimmäiseen ja päätyneensä sangen myönteiseen loppuarviointiin. Enempään hän tuskin olisi kyennyt. Elämä on ollut pelkkää kirjoittamista ja lukemista, kirjallisuuden opiskelua ja opettamista, mutta nyt on tullut aika viheltää peli poikki. Elämää hallinnut pakko kirjoittaa on väistynyt. Kolmeen vuoteen ei ole syntynyt riviäkään, eikä siis enää tulekaan.

Rothin katse on jo suuntautunut kuolemanjälkeiseen elämään. Testamenttinsa toimeenpanijoille hän on antanut tiukan käskyn noudattaa viimeistä tahtoaan. Sen mukaan Rothin kirjallinen arkisto tulee polttaa. Mitään henkilökohtaista paperia, kirjettä, merkintää ei saa jättää jälkipolvien käsiin. Tämä kaikki siis sen jälkeen, kun hänen elämäkertansa kirjoittaja, John Cheeverin ja Richard Yatesin biografioista tunnettu Blake Bailey (s. 1963), on saanut Roth-biografian kirjailijan kuoleman jälkeen kirjoitettua.

Voi tietenkin olla, että Rothin paperit kokevat Kafkan kohtalon. Että pesänjakajilla on oma näkemyksensä siitä, miten vainajan viimeiseen tahtoon tulee suhtautua. Omatoimiseen kirjalliseen polttohautaukseen Roth ei silti halua ryhtyä. Bailey saa tehdä tutkimustyönsä rauhassa ilman Rothin fyysistä läsnäoloa.

Marssijärjestys on selvä: Roth kuolee (check!), Bailey ryhtyy työhön (check!), Bailey saa elämäkerran valmiiksi (check!), Bailey luovuttaa käyttämänsä aineiston Rothin lakimiehille (check!), jotka tuikkaavat materiaalin tuleen (check!).

Sitten on aika päästää irti, katsoa miten liekki syö paperia ja harmaa savu kiemurtelee New Jerseyn taivaalle kuin suutarina suhiseva ilotulitusraketti.

Rothin tahtotila on tulla muistetuksi kirjoistaan, ei hänen henkilökohtaista elämäänsä tonkivien tutkijoiden mielentilaa määrittävien tulkintojen keppihevosena.

Kirjariita

Maaliskuun blogissani kerroin Booker-palkinnon kansainvälisestä tunnustuspalkinnosta, jonka ehdokaslistoille eksynyt John le Carré halusi nimensä poistamista kandidaattien joukosta. Näin tapahtui ja voittaja päätettiin valita jäljelle jäävien joukosta.

Valinta on nyt tehty (Guardian) ja amerikkalainen Philip Roth sai kunnian osakseen. Mutta tästäkään ei selvitty vailla yskänkohtauksia. Kolmimiehisen raadin yksi jäsenistä suuttui valinnasta niin, että ilmoitti irrottautuvansa välittömästi päätöksestä. Roth ei hänen mielestään ole mikään kirjailija vaan samasta aiheesta jankuttava tylsimys, joka istuu lukijan naamalla ja tukehduttaa hänet hengiltä. "Luulenpa, että kahdenkymmenen vuoden päästä kukaan ei enää lue Rothia", Carmen Callil, eronnut panelisti, toteaa.

Callil itse on kirjailija ja kustantaja, joka perusti aikoinaan feministisen kirjallisuuden julkaisuun erikoistuneen kustantamon. Hän on toiminut monien kirjallisuuspalkintoraatien jäsenenä ja saanut kuulemma harvemmin lävitse omia ehdokkaitaan. Kaikesta on silti kyetty keskustelemaan ja päätymään lopulta kaikki tyydyttävään lopputulokseen.

Mutta ei nyt. Rothin nimi runnottiin läpi häntä sen kummemmin kuulematta, eikä Callille jäänyt muuta mahdollisuutta kuin heittää pyyhe kehään ja poistua takavasemmalle. Hän ei halunnut olla mukana porukassa, joka kuvittelee keisarilla olevan muutakin päällään kuin syntymäasunsa.

Jo esikoisromaanistaan, ja viimeistään Portnoyn taudista (1969) lähtien Roth on ollut monien erityisryhmien (juutalaiset, naiset, mustat, uskonnolliset ja poliittiset fundamentalistit) maalitauluna. Tässä mielessä Callillin reaktiot noudattavat tuttua kaavaa. Roth kuuluu Norman Mailerin ohella amerikkalaisen nykykirjallisuuden inhotuimpien "miessovinistien" joukkoon. Siinä ristiretkessä Booker raadin puheenjohtajan huomautus Rothin viidenkymmenen vuoden käsittämättömän korkealaatuisesta uraputkesta vaimenee maailmankuvastaan vakuuttuneiden ritarittarien kavioiden kapseeseen.

Väärä ajattelu tuottaa väärää kirjoitusta.