Jalanjäljillä

Tommi Kinnusen lento suomalaiselle kirjatähtitaivaalle tuo mieleeni tapauksen Jean Rouaud (s. 1952). Pariisilaisesta lehtikioskin myyjästä tuli 90-luvun alussa yhdessä rytäkässä ranskalaisen romaanitaiteen sankari, kun hänen esikoisteoksensa Kunnian kentät (1990, suom. 1992) singahti ilmoille kuin tyhjästä. Rouaudin kolmen sukupolven ylitse ulottuvaa pienimuotoista sukuromaania ylistettiin "vuosikymmenen kirjaksi" ja kirjoittajaa itseään ranskalaisen kirjallisuuden tradition uudistajaksi.

Vastaavankalaisia mainesanoja on kuultu myös Kinnusen esikoisteoksen (Neljäntienristeys, WSOY 2014) ympärillä, suomalaiseen kehykseen vietynä, luonnollisesti.

Rouaudin kohdalla innostuttiin erityisesti hänen lyyriseen, yksityiskohtien ja visuaalisuuden kautta etenevään kerrontaansa, josta on riisuttu pois kaikenlainen kielellinen kikkailevuus. Jälkimmäisestä ranskalaiset lukijat olivat saaneet yliannostuksen jo manalle menneiden nk. "uuden romaanin" mestareiden myötä. Rouaud sijoittaa tarinansa etäälle Pariisista, syrjäiseen Loiren laaksoon. Nykyhetki ja menneisyys kohtaavat mieleenpainuvien henkilöhahmojen ja heidän elämäänsä kuvaavien tarinoiden muodossa. Suuret historialliset murrokset maailmansodista lähtien muokkaavat ihmisten ajatusmaailmaa ja kerronnan keskiössä kulkevat ihmisyksilöiden teot, tavat ja tunteet. Kertojan kosketus kuvattuihin ihmisiin on ymmärtävä ja intiimi.

Rouaud kertoo enemmän tai vähemmän paljastavasti oman sukunsa vaiheista. Suuri tarina etenee vahvasti kuvitettujen episodien myötä, joissa ei aina noudateta ajallisen kronologian vaatimuksia. Lukijalle syntyy tuntuma menneisyyden ja nykyisyyden samanaikaisesta läsnäolosta ja elämää lopullisesti määrittävien kohtaamisten ja hetkien merkitsevyydestä.

Esikoisestaan Rouaud sai Ranskan merkittävimmän kirjallisuuspalkinnon (Goncourt), kasvavan lukijakunnan ja kansainvälisen maineen. Trilogiaksi aiotusta kokonaisuudesta kasvoi kymmenessä vuodessa viisiosainen sarja ja tuntemattomattomuudesta ponnistaneesta kirjallisesta lahjakkuudesta "rakastettu kertoja", kuten klisee kuuluu.

Rouaud on sittemmin hieman irtaantunut sukusaagastaan ja modifioinut myös kerrontatyyliään monipuolisempaan ja itsetietoisempaan suuntaan. Mutta kyky siirtää yksityiset tunteet, muistot, huomiot yleisinhimillisyyttä heijastavaksi sanataiteeksi on se taika, josta hänet edelleen muistetaan. Suuret teemat rakkaudesta, yksinäisyydestä, tarpeesta löytää yhteys menneisiin sukupolviin ja ymmärtää kadonneen ajan läsnälo nykyhetkessä, antavat romaanisarjalle rytmin, jota tarkasti rakennetut henkilöhahmot hengittävät sisäänsä.

Parissakymmenessä vuodessa Rouaudin teokset eivät ole menettäneet mitään tehostaan. Maailma on toki muuttunut noista ajoista, kirjallisuus sen myötä. Yksilön ääriviivat piirretään nyt ehkä vieläkin paksummalla viivalla näkyville kuin aiemmin. Samalla taustalla häilyvä kollektiivi nähdään mieluummin ihmisen henkilökohtaista ja yksilöllistä kasvua rajoittavana kuin sitä selittävänä voimana.  Maailma on, kuten meistä kukin omana erityisryhmänään sen näkee, kokee ja tuntee.

Rouaudin ja Kinnusen välillä on muitakin erottavia tekijöitä kuin maantiede tai sukupolvi. Mutta molemmat tuntuvat hakevan ponnistusvoimaa samankaltaisesta kerronnallisesta maaperästä. Siinä ihmisen elämä taittuu kuin prisman lävitse tarkasteltuna moneen suuntaan ja rivien väliin muodostuu valospektrin levyinen tulkinnallinen aukko.

Aika näyttää mihin suuntaan Kinnunen luomaansa tarinakokonaisuutta kehittää. Ehkä toista seuraa vielä kolmas kirja ja sitäkin vielä jokunen. Ja ehkä sivullisuutta alleviivaavat teemat saavat rinnalleen muita värejä. Että saisimme ihmetellä ja ihastella valon kaikkia aallonpituuksia.

Esikoisen syntymä

Jos ensimmäisen lapsen syntymä on iso asia asianosaisille, sitä on myös ensimmäisen kirjan punnertaminen ulos näppäimiä takovien sormien kautta kuvaruudulle, paperiprintille ja kansiin lukijan sivuja mittaavien silmien armoille.

Verestä, hiestä ja kyyneleistä huolimatta moni sen silti tekee ja toivoo parasta. Tänä vuonna synnyttäneiden joukossa oli muuan Tommi Kinnunen, jonka esikoista on jo ehditty ihailla ja käyty kaukaa katsomassa ja kumartamassa.

Turkulaisen Kinnusen romaanin Neljäntienristeys (WSOY 2014) erinomaisuutta onkin vaikea kiistää. Etenkin sen jälkeen, kun Helsingin Sanomien kriitikko Antti Majander ylisti sen muodon ja sisällön rikkautta ja tyylin herkkyyttä. Vastaavantasoisia proosadebyyttejä ilmestyy hänen mukaansa vain pari vuosikymmenessä.

Näin siis Suomen suurimmassa päivälehdessä.

Ja mikäs siinä. Kinnusen romaani on hyvin kirjoitettu, rakenteeltaan toimiva ja aihepiiriltäänkin rujonkaunis. Episodimainen kerronta rytmittyy, rivien väliin jää paljon sanomatonta mutta puhuvaa tyhjyyttä ja kirjan henkinen yleisote on humaani, ihmistä kunnioittava. Kinnunen hakee lukijan huomiota taitavasti hallituilla kerronnallisilla keinoilla. Alleviivausta, huutoa tai julistusta ei tarvita. Yksitotisuuteenkin tekijä sortuu vain kerran ja tovin, kuvatessaan uskonnollisen yhteisön menoja hallitsevaa pappia kuin olisi itse piru kyseessä.

Käytännössä Kinnusen romaanin saama huomio tarkoittaa kasvavan kappalemyynnin ohella sitä, että kirja tulee haukkaamaan mittavan osan tänä vuonna jaettavista kirjallisuuspalkinnoista. Näistä tärkeimmät - Finlandia, Runeberg, Helsingin Sanomain kirjallisuuspalkinto - jaetaan loppuvuodesta. Kalevi Jäntin, Jarkko Laineen ja Pohjoismaiden neuvoston kirjakekkereilläkin hoettaneen Kinnusen nimeä. Ehkä myös kirjallisuuden valtionpalkintoa jaettaessa Neljäntienristeys nousee vakavasti otettavien ehdokkaiden joukkoon.

Kunhan vain kustantajan markkinointikoneisto jaksaa pyörittää myllyä lopun vuotta samalla tempolla kuin tähän asti.

Palkinnot on tehty jaettaviksi ja Kinnusen teoksessa kyllä riittää jaettavaa. Pitäisin pienenä ihmeenä, jos sille ei tultaisi tarjoilemaan alkuruokana parhaan esikoisromaanin tunnustusta, aiemmin J. H. Erkon, nykyään Helsingin Sanomien nimeä kantavaa palkintoa. Siksi tässä ajassa kiinni Kinnusen romaani on: lähihistoriamme uudelleenluentaa yhdistettynä psykososiaalista olemustamme hallitsevien kulttuuristen konventioiden avaamiseen.

Ja tietenkin se, että Helsingin Sanomat nostaa teoksen niin näyttävästi esille, tekee siitä vaikeasti ohitettavan - eritoten, kun lehden nimeä kantavasta tunnustuksesta on kysymys.

Parhaan esikoisteoksen palkintoa on jaettu vuodesta 1964. Listaus palkinnon saajista on komeaa luettavaa. Joukosta löytyy Kari Aronpuro (Peltiset enkelit, 1964), Tytti Parras (Jojo, 1968), Daniel Katz (Kun isoisä Suomeen hiihti, 1969), Hans Selo (Diiva, 1970), Heikki Turunen (Simpauttaja, 1973) ja Matti Pulkkinen (Ja pesäpuu itki, 1977). Myös useimmista myöhemmistä palkinnonsaajista on tullut kestotähtiä kirjalliselle taivaallemme, näiden joukossa Olli Jalonen, Anja Kauranen, Anna-Leena Härkönen, Rosa Liksom tai Juha Seppälä.

Tuohon joukkoon Kinnunen omalla kisällintyöllään sopii aivan mainiosti. Kyky ottaa kirjoitetun kielen laaja rekisteri käyttöön yhdistää mainittuja kirjoittajia. Ja uskallus myös uudistaa ja ainakin varovaisella tavalla kyseenalaistaa totuttuja tarinankerronnan menetelmiä.

Syntymä ei tietenkään sellaisenaan riitä vielä tekemään esikoisesta valmista ihmistä, eikä kirjasta mestariteosta. Aika ja olosuhteet lopulta määrittävät mitä ja kenen kirjoja luetaan vuosienkin päästä. Mutta Kinnunen on hyvällä tiellä. Paljon mahdollista, että hänen ensimmäisestä lapsestaan vielä kasvaa se mensch, jota jälkipolvet katsovat kunnioituksesta yläviistoon.