Sivut

28.11.2011

Kirjoja Amerikan hyllystä

Kuluva vuosi lähenee loppuaan ja monenmoiset tilinpäätökset ja listaukset vuodesta 2011 ovat käsillä. New York Timesin kulttuuritoimitus teki hiljattain omansa, liittyen vuoden aikana julkaistuun kauno- ja tietokirjallisuuteen. Näkökulma on tietenkin niissä kirjoissa, jotka kelpasivat tai olisivat saaneet kelvata amerikkalaisille lukijoille. Valtaosaltaan teokset ovat kotimaista tuotantoa, mutta joukossa on myös muutama käännetty teos.

Listalle on päässyt suomalaisillekin tuttuja nimiä, Don DeLillosta (The Angel Esmeralda: Nine Stories) ja Michael Ondaatjesta (The Cat's Table) William Kennedyyn (Chango's Beads and Two-Tone Shoes). Stephen Kingin vasta hiljattain julkaistu aikamatkailua, jännitystä ja historiaa yhdistävä romaani Kennedyn salamurhasta (11/22/63) löytyy listalta, kuten David Foster Wallacen äkillisesti päättyneen kirjailijanuran viimeiseksi jäänyt teos (The Pale King) ja englantilaisen Booker-palkinnon voittaneen Julian Barnesin The Sense of an Ending.

Ulkomaalaisten tekijöiden joukkoon mahtuvat japanilainen Haruki Murakami (1Q84), israelilainen Amos Oz (Scenes from Village Life), saksalainen Peter Stamm (Seven Years) ja italialainen romantiikan ajan runoilija Giacomo Leopardi (Canti), jonka mainitaan nyt käännetyllä kokoelmallaan yltävän tunnettuudessaan Rilken ja Baudelairen tasolle.

Amerikassa kun ollaan, listalle päässeiden teosten aiheet liikkuvat baseballissa, eri etnisten ja uskonnollisten ryhmien ongelmissa, seksuaalisten ja perheen sisäisten jännitteiden pyörteissä, Yhdysvaltain historiassa tai nykypäivään ja populaarikulttuuriin sementoiduissa fiksaatioissa.

Tietokirjallisuuden puolelta löytyy muistettavia biografioita mm. Kurt Vonnegutista, Caravaggiosta, Katariina Suuresta, Gandhista, Malcolm X:sta ja Van Goghista. Varsinainen mielenavaaja lienee saksanpaimekoira Rin Tin Tinin elämää ensimmäisen maailmansodan taistelukentiltä Hollywoodin tähtitaivaalle selostava elämäkerta. Eikä hullumpi lukukokemus liene myöskään tutustua "kylmän sodan" aivoiksi mainitun George Keenanin ihmeelliseen maailmaan.

Myös salamurhat, Amerikan sisällissodan ratkaisun hetket, valistuksen aatteet, valokuvauksen salaisuudet, väkivallan anatomia, kokkimaailman kiemurat, tunnettujen filosofien epäonnistunut elämä, maailmansodan kauhut, skientologian harhaopit ja energiapolitiikan kompastuskivet tulevat tutuiksi. Ehkä mielenkiintoisimmat analyysit läntisen maailman tilasta löytyvät Francis Fukuyaman viimeisemmästä yhteenvedosta (The Origins of Political Order) sekä James Gleickin informaatio- (The Information) ja Evgeny Morozovin nettiyhteiskuntaa (The Net Delusion) käsittelevistä kirjoista.

Eikä pidä unohtaa Denise Giganten teosta Keatsin veljeksistä (The Keats Brothers), joista toisesta tuli Englannin runokielen uudistaja toisen painuessa Amerikkaan viljelemään maata.

Yhdysvalloissa julkaistaan vuodessa lähes 300 000 teosta, joten valinnanvaraa riittää. Kuvatunlaiselle listalle mahdutetaan tietenkin vain nk. laatua edustavat tuotokset. Ne muut, joita useimmat ihmiset lopulta lukevat, saavat jäädä kustantamojen markkinaosastojen huoleksi.

PS. Mainittakoon vielä, että suuri ei aina ole kaunista. Asukasmäärään suhteutettuna kirjallisuutta julkaistaan Suomessa selkeästi enemmän kuin jenkeissä (määrä tuhatta asukasta kohti: Suomi 2.6, USA 0.9).

21.11.2011

Kaksi laukausta

Tämä tapahtui Saksan maalla kaksisataa vuotta sitten, marraskuun 21. päivänä 1811. Tuolloin 34-vuotias kirjailija Heinrich von Kleist ilmestyi naisystävänsä, Henriette Vogelin kanssa Berliinin lähettyvillä sijaitsevaan majataloon, josta he ottivat huoneen. Hetken päästä huoneesta kuultiin kaksi laukausta. Kun ovi avattiin, saatettiin todeta molempien kuolleen. Kuolinsyytutkimus kertoi, että Kleist oli ensiksi ampunut naista rintaan ja sitten itseään suuhun.

Myöhemmin löydettiin myös molempien lähiomaisilleen jättämät jäähyväiskirjeet, joiden sanoma oli surutonta kertomaa. Henriette sairasti syöpää ja halusi siksi lähteä maailmasta ilman kärsimystä. Kleist oli puolestaan huomannut kaikkien kirjallisten töidensä valuneen hukkaan ja elämä tuntui muutenkin kovin raskaalta ja merkityksettömältä. Heidän keskinäistä suhdettaan kuvattiin "ystävyydeksi", mikä olikin sopivaa, koska Henriette oli naimisissa oleva nainen.

Kleist oli kymmenen vuoden aikana luonut näytelmä- ja novellituotannon, joka takasi hänelle paikan myöhemmissä kirjallisuushistorioissa. Omana aikanaan hän ei juurikaan suosiota saanut, lähinnä vain vaikeuksia. Kleistin rehabilitointi tapahtui vasta sata vuotta myöhemmin.

Mutta tänään Kleistia taas juhlitaan, tai siis muistetaan, että 200 vuotta sitten poistui täältä ikuisuuteen yksi eurooppalaisen kirjallisuuden eriskummallisimmista nimistä. Kleistin tuotanto on kirjoitettu klassismin ja romantiikan hyökyaalloissa, mikä ehkä tekee niistä niin arvaamattomia. Ja noita outoja näytelmiä ja vielä oudompia kertomuksia kursi kokoon henkilö, joka oli, jos ei nyt hullu, niin ainakin mieleltään horjuva ja herkkä.

Kleistia kiinnostivat katastrofin monet muodot, olivat ne luonteeltaan globaaleja (sota, maanjäristykset, myrskyt) tai inhimillisiä (kosto, raiskaus, sadismi, sukurutsaus). Näitä aiheita hän sirotteli klassismin kaavoja kyseenalaistaviin tragedioihinsa ja komedioihinsa sekä moniin novelleihin, joista koululaistenkin käsissä kulunut O:n markiisi taitaa olla se tunnetuin. Siinähän raiskattu markiisi tarjoaa raiskaajalleen avioliiton mahdollisuutta laittamalla lehteen ilmoituksen, jossa pyytää lapsen tulevaa isää ilmoittautumaan.

Kirjailijana Kleist ei ollut sitä, eikä oikein tätä. Aikakauden lukijoilla oli vaikeuksia ymmärtää kirjailijan viehtymystä julmuuteen tai tämän ironista asennetta ihmisiin, mikä sopi tietenkin paremmin modernismiin tottuneiden lukijoiden pirtaan, paljon myöhemmin. Eikä Kleist istunut niiden romantiikan hourupäidenkään joukkoon, jotka savuisissa kapakoissa rakentelivat filosofisia pilvilinnoja maailmankaikkeuden salaisuuksista. Aivan kuin Kleist olisi ollut irti kaikesta, eikä kiinni muussa kuin oman haaksirikkoisen mielensä autiolla saarella.

Välillä hän silti yritti. Opiskeli, värväytyi armeijaan, toimi virkamiehenä, joutui ranskalaisten vangiksi vakoilusta epäiltynä ja haaveili maanviljelijän urasta. Perusti jopa, kirjoittamisensa lomassa, pari lehteä, joista toinen oli erikoistunut skandaaliuutisiin, toinen runouteen. Ensinnä mainittu (Berliner Abendblätter) oli eräänlainen aikamme iltapäivälehtien varhainen esiaste. Rikoksia, onnettomuuksia, skandaaleja. Mukana silti myös vakavampaa ja poliittisempaa ainesta. Mutta sekin joutui lopulta sensuurin hampaisiin, ja kun samaan aikaan kirjailijalle rakkain näytelmäkin asetettiin esityskieltoon, Kleistin mitta täyttyi.

Tänään luettuna Kleistissa on hitunen burleskia, ripaus groteskia, hyppysellinen absurdia komiikkaa ja aimo annos tummaa tarinankerrontaa. Ehkä meidän onkin huomattavan paljon helpompi kuin aikalaisten ymmärtää tuota nuorukaista, joka teki mitä teki, niin näyttävästi ja dramaattisesti, ihan loppuun asti. Täysillä ja vinossa asennossa.

16.11.2011

Valekirjailija!

Kirjavarkaudella on joskus lyhyet jäljet. Yhdysvalloissa ja Britanniassa julkaistiin kuluvan kuukauden alussa nuoren Q. R. Markhamin jännitysromaani Assassin of Secrets, joka sai kiittävät arvostelut, paljon julkisuutta ja ovet auki niin elokuva- kuin jatkosopimuksillekin. Kunnes tarmokkaat James Bond -fanit palauttivat homman lähtökohtiinsa osoittaen blogeissaan ne kohdat kirjasta, joissa kirjailija oli plagioinut John Gardnerin ja monien, monien muiden (Ludlum, Greene) kirjoittajien tuotoksia.

Kustantajat Atlantin molemmin puolin keskeyttivät myynnin, vetivät kirjat kaupoista ja ilmoittivat palauttavansa rahat tekeleen jo ostaneille lukijoille. Kirjailija itse kätkeytyi agenttinsa kanssa tuntemattomaan paikkaan.

Tämä kaikki vain parissa viikossa.

Nyt Markham, joka on tosielämässä Quentin Rowan, kirjakauppias Brooklynista, on astunut esille, pyytänyt kaikilta anteeksi ja selittänyt tekojaan. Pahoittelunsa hän on erityisesti esittänyt sillekin kriitikolle, joka oli ehtinyt ylistää romaania "kylmää sotaa käsittelevien jännitysromaanien veroiseksi klassikoksi". Tietyllä tavalla Markhamin teoksesta tulikin klassikko, mutta ihan muista kuin kirjallisista syistä.

Valekirjailija kertoo päättäneensä tulla kirjailijaksi jo varhain, viimeistään siinä vaiheessa, kun hänen 19-vuotiaana kirjoittamansa runo sai julkistakin arvonantoa 90-luvun puolella. Hän halusi olla maailman paras ja suosituin kirjailija. Joten, siirtyessään proosafiktioon (mitä valintaa hän nyt ihmettelee ja katuu), hän luki paljon vanhojen mestareiden töitä, eikä mennyt kauankaan, kun hän alkoi epäillä omia kykyjään. Kaikki oli jo sanottu muualla niin paljon paremmin. Rowan alkoi lainailla pätkiä sieltä, toisia täältä. Näyttäessään valmista tekstiä ystävilleen nämä innostuivat ja kehottivat jatkamaan. Kohta oltiinkin jo agentin kanssa kustannustoimittajan huoneessa tekemässä korjauksia, poistoja ja lisäyksiä. Hommat karkasivat käsistä. Rowan tunsi olevansa kykenemätön suorittamaan häneltä vaadittua omasta päästään, joten hän ammensi muilta, oikein isolla kauhalla.

Lopputuloksena oli romaani, joka on pääasiassa harsittu kokoon aiemmin kirjoitetuista teksteistä. Henkilöt, dialogi, juonenkäänteet... Kaikki on tuttua, mutta ei kuitenkaan ihan. Omien sanojensa mukaan hänestä tuntui kuin olisi ollut pistämässä kokoon Frankensteinin hirviötä. Kirjoja signeeratessaan häntä hävetti, mutta "arpa oli heitetty jo niin kauan aikaa sitten, eikä nyt ollut enää muuta tehtävissä kuin näytellä tätä kamalaa pantomiimia".

Koko kirjaprojektinsa ajan Rowan oli tietoinen pelaamisensa korkeista panoksista. Mutta jokin sai hänet jatkamaan ja asettamaan kaiken, hänen uskottavuutensa, itsekunnioituksensa ja maineensa, yhden kortin varaan. Huonostihan siinä kävi, vaikka Rowan haluaisi vielä joskus kirjoittaa ihan oikeasti oman kirjan.

Nyt kirjamaassa käytetään "Tapaus-Rowania" varoittavana esimerkkinä siitä, miten voi käydä, kun omat akanat ja naapurin jyvät menevät sekaisin. Ja miten helposti googlaus paljastaakaan huijarit ja bloggaus heiluttaa mediaa.

15.11.2011

Rushdien sota

Kuten tiedämme, näyttelijä-kirjailija Stephen Frye on erikoistunut herättämään huomiota tviittauksillaan milloin mistäkin syystä (viimeksi väitteellään naisten kyvyttömyydestä nauttia seksistä). Nyt joukkoon on liittynyt Salman Rushdie, joka on pahoittanut mielensä ja tuntenut menettäneensä jotakin itselleen hyvinkin tärkeätä. Syynä on ollut Facebook ja se, että yhtiö oli sulkenut Rushdien sivut epäiltyään jonkun yrittävän tietomurtoa kirjailijan persoonaan.

Varas oli kuitenkin Salman itse, joka oli syystä tai toisesta menettänyt sivustonsa hallintaoikeuden, mutta jolla nyt oli ongelmia itsensä uudelleen löytämisessä. Passi kertoi kohta totuuden naamakirjan ylläpitäjille, mutta koska passissa kaikkien tunteman kirjailijan nimi on muodossa Ahmed Salman Rushdie, myös Facebook-sivuston hallintaoikeus annettiin Ahmed Rushdielle.

"Idiootit", oli kirjailija murissut ja tviitannut siltä istumalta Zuckerbergille ja pyytänyt nimensä vaihtoa toiseen. Ei ollut tullut vastausta, joten Salman lähetti toisen tviitin perään: "Jos F. Scott Fitzgerald olisi Facebookissa, pakottaisitteko hänetkin olemaan Francis Fitzgerald?"

Asiat muuttuvat, kun ovat muuttuakseen. Samana iltana tviittaushurmokseen päässyt Salman, entinen Ahmed saattoi jo riemuita: "Voitto! Facebook antoi periksi! Minä olen taas Salman Rushdie. Tuntuu NIIN paljon paremmalta. Minun iässäni identiteettikriisit eivät ole leikin asia. Kiitos Twitter!"

Sosiaalinen media rules!

10.11.2011

Länsimaiden perikato

Brittiläinen historioitsija Niall Ferguson (s. 1964) julkaisi jokin aika sitten teoksen, joka on herättänyt runsaasti huomiota eri puolilla maailmaa, erityisesti Yhdysvalloissa. Monien ajatuksellisten kärjistysten, pelkistysten ja raflaavien yksinkertaistusten avulla Civilization (2011) kertoo länsimaiden (Eurooppa ja Pohjois-Amerikka) kehityksen ryysyistä rikkauksiin. Kirjassaan Ferguson tekee myös tuomiopäiväpasuunoja puhaltelevia hönkäyksiä tarinaan, jota olemme mahdollisesti nyt jo parhaillaan toteuttamassa - matkaa rikkauksista takaisin ryysyihin.

Ferguson on näitä know-it-all-tyyppejä, hyvin koulutettuja, raflaavasti esiintyviä ja taiten kirjoittavia nuorehkoja miehiä, jotka eivät tunne vapaa-ajan käsitettä. Hän on tähän mennessä julkaissut kymmenkunta laajemmalle ja vähän rajatummalle yleisölle suunnattua kirjaa, lukuisia tieteellisiä artikkeleita, toimittanut muutaman dokumenttifilmin ja satoja artikkeleita aiheesta kuin aiheesta eri sanoma- ja verkkolehtiin. Financial Times ja Newsweek ovat Fergusonin älyllistä maaperää ja Harvardin yliopistossa sekä London School of Economicsissa tämä skottisyntyinen terrieri istuu historian ja taloustieteen professorin oppituoleilla. Kuvaan kuuluu myös se, että kaikki Fergusonin kirjat, kirjoitukset ja esiintymiset ovat poikineet kunniamainintoja ja jos ei niitä, niin ainakin kasvattaneet hänen intellektuaalista pääomaansa ja mataloittaneet tämän persoonaan yhdistettyä ärsytyskynnystä.

Parhaillaan Ferguson on laatimassa henkilöhistoriaa Henry Kissingeristä.

Mielenkiintoiseksi Fergusonin tekee - amfetamiinihöyryiseltä vaikuttavan aktiivisuuden ohella - hänen liittymisensä siihen harvalukuiseen porukkaan historioitsijoita, jotka pyrkivät ottamaan haltuunsa järkälemäisiä siivuja ihmiskunnan kehityksestä. Spenglerin, Toynbeen ja Fukuyaman tavoin Ferguson pyrkii laatimaan tarinan, joka noudattaa draaman kaarta. Ja jossa haetaan historiasta selitystä surkeassa jamassa olevaan tilaamme.

Joten nyt tämä näytelmä (tragedia, farssi?), jossa meillä kaikilla on oma pieni roolimme, ainakin länsimaiden osalta alkaa kaartua kohti viimeistä näytöstä. Fergusonin mielestä meistä on tullut lyhytjännitteisiä laiskureita. Vuosisatojen aikana kärsivällisyydellä ja pieteetillä rakennetuista sivistyksemme paalutuksista (joita Ferguson nimittää leikillisesti "killeriapseiksi") on jäljellä enää hapertuvat tolpat ja mukavat muistot. Valtioiden välinen kilpailu, tieteen kehitys, oikeusvaltiollinen ja demokraattinen ajattelu, lääketieteen innovaatiot, kulutus- ja työetiikka nostivat meidät kerran maailmankukkulan kuninkaiksi. Tänään ihmiset etsivät mieluummin vähällä vaivalla ja minimaalisella uurastuksella saavutettuja pikavoittoja.

Vihollinen tulee siis, jälleen kerran, sisältä. Vastaavankaltaisessa tilanteessa ovat Fergusonin mukaan olleet myös muut muinaiset jättiläiset, Aasian ankarat isännät, inkojen valtakunta, ottomaanit, roomalaiset... Kun vallan ja varakkuuden valtiaat ryhtyvät kuvittelemaan, että kehityksen lakipiste on saavutettu, saavutetuista eduista pitää pitää kiinni ja rajat uusille aatteille sulkea, syvä kuilu aukeaa...

Jos Ferguson saisi päättää (kuten hän eräässä blogissaan hahmottelee), ja jos maailma olisi tietokone ja USA läntisen elämänmuotomme suojelija, hän käynnistäisi terveyttämisen jäljittämällä ensiksi systeemiä vahingoittavat viirukset: monopolikapitalismin, poliittisesti korrektit pseudotieteet, pieniä intressiryhmiä edustavat lobbaajat, tehottoman terveydenhoitojärjestelmän, ahneet yksityissijoittajat ja työnteon etiikkaa murentavan työttömyysetiikan.

Sitten hän tallentaisi koneelleen ne ohjelmapäivitykset, jotka toimivat hyvin muissa maissa ("Suomesta Uuteen Seelantiin, Tanskasta Hong Kongiin, Singaporesta Ruotsiin"), sulkisi rakkineen ja käynnistäisi sen uudestaan. Sillä Yhdysvallat on läntisen maailman Mac, Eurooppa PC ja vain Yhdysvalloista löytyy riittävästi uskallusta ja rohkeutta ohjelmien päivittämiseen ja systeemin buuttaamiseen.

Todettakoon, että kirjansa sivilisaatiomme historiasta Ferguson omien sanojensa mukaan kirjoitti 11-17 vuotiaille lapsilleen. Jotta hekin ymmärtäisivät, miten maailma makaa.

Ei siis ihme, että jenkeissä Ferguson on jo jonkin sortin tähti, kuten oheisesta klipistä saattaa kuvitella:


3.11.2011

Amazonin virta vie

Media- ja kustannusmaailman mylläkässä ehkä vähemmälle huomiolle, ainakin meillä Suomessa, jäi Amazon-verkkokirjakaupan muutaman viikon takainen ilmoitus laajentaa profiiliaan kirjallisuuden välittäjästä sen tuottajaksi. Sähköisten ja manuaalisten kirjojen mahtikauppiaasta on sitä myöten tulossa kirjallisuuden kustantaja, joka haastanee markkinasiivuista taistelevaan sylipainiin suurimmat kustannustalot.

Tämänhetkisen tiedon mukaan Amazon lähtee liikkeelle 100 kirjan kustannusvauhdilla ja keskittyy strategiassaan tuomaan luettavaksi "yllättäviä" avauksia uusilta kirjoittajilta, käännöskirjallisuutta, rikos- ja jännitystarinoita, romantiikkaa, kokeellisempia tekstejä sekä pamfletteja. Muutama teos on syksyn aikana jo nähty markkinoilla ja kulkenut vilkkaasti lukijalta toiselle.

Kun tieto Amazonin ekspansiosta saatiin, monet hermostuivat. Yhtiön katsottiin ryhtyneen ryöstöretkelle tarkoituksenaan varastaa menestyneitä kirjailijoita toisilta kustantajilta ja tarjoavan kirjoittajien teksteille epäilyttävän suoran ja helpon tien näyttöpäätteeltä tuotteeksi ja kuluttajan ostoskoriin. Moni välikäsi jäisi tässä prosessissa nuolemaan näppejään.

Sinänsä on mielenkiintoista, että sähköisen kirjan puolesta niin vahvasti puhunut yhtiö, on valmis ottamaan missiossaan askeleen taaksepäin ja ryhtymään kampanjoimaan perinteisen kirjan puolesta. Syytä tähän emme vielä tiedä, mutta oletettavasti se liittyy jotenkin rahaan. Toisaalta - kuten The New Republic -lehden toimittaja huomauttaa - Amazon on nyt tekemässä itselleen tilaa penkille, jolla kustantajat joskus muinoin istuivat, mutta eivät ehkä enää sitä tee. Kysymys on siitä, että Amazon tarjoaa kirjoittajille senkaltaisia mahdollisuuksia, joista perinteiset kustantajat ovat kulurakenteita uudistaessaan luopuneet.

Joskus jokaisen itseään kunnioittavan kustantajan seinätaululla luki: Etsi uusia kykyjä! Palkkaa ammattilaisia tekemään hyviä kirjoja! Kerro kaikille kirjoistasi! Tänään kirjallisilla markkinoilla tukeudutaan tuttuun ja turvalliseen, ei pidetä huolta oman talon kirjoittajista, suhtaudutaan torjuvasti kirjojen toimittamiseen ja jätetään liian monta opusta markkinatuulten riepoteltavaksi vailla pitkäjänteisempää tiedotuskampanjaa.

Siksi niin monet kirjoittajat tänään julkaisevat tekeleensä mieluummin omakustanteena kuin asettautuvat jäykästi kirskuvan, ruostetta ropisevan koneiston rattaisiin.

Joten, jos on uskominen toimittajan sanaan, Amazon tulee tekemään vain hyvää kirjallisuudelle. Jo nyt sen sähkökirjana myytyjen omien kirjailijoiden kuukausittainen kirjamenekki on ollut kappalemäärältään 2500. Kysyntää siis on.

Omahyväiset ja arrogantit kirjamaailman dinosaurukset saavat kohta tuta miltä se tuntuu, kun uusteknologian hirmuinen meteori iskee ja aalto vie!

Translate