Miten selvisimme ennen Kirjahyrrää?

Samaan aikaan, kun Helsingissä järjestettiin ensimmäistä kertaa kirjallisuusfestivaali nimeltään Helsinki Lit, pikkuisessa Naantalissa kaukana pääkaupungista lastenkirjallisuuden festivaali KIRJAHYRRÄ pyöri valtamedialta turvassa.

Vaikka vastakkainasetteluita on tarpeetonta luoda, joitakin mielenkiintoisen herkullisia asetelmia näiden kahden uuden kirjallisuustapahtuman välille on helppo rakentaa. Helsingin festivaali oli suunnattu aikuisille, Naantalin lapsille ja perheille. Edellinen toteutettiin maksullisena suljetussa tilassa, jälkimmäinen oli kaikille ilmainen ja levittäytyi ympäri kaupunkia rantaravintoloita ja kahviloita myöten. Helsingin tapahtuman budjetti oli noin kymmenkertainen Naantaliin verrattuna ja sekä Suomen suurin sanomalehti että mediatalot olivat näkyvästi istuttamassa festivaalia maamme tapahtumakartalle.

Naantalin tapahtumaa Helsingin Sanomat ei uutisoinut, eikä sille löytynyt valtakunnallista painoarvoa. Alueellinen media Turun Sanomia ja radiokanavia myöten kuitenkin huomioi festivaalin kiitettävästi.

Helsingin tapahtumassa oli kävijöitä kahden päivän aikana 1 200. Naantalissa festivaaliyleisöä riitti kolmelle päivälle lähemmäs 2 000 ja vieläkin enemmän, jos mukaan lasketaan kirjailijoiden lähiseudun kouluihin tekemät vierailut.

Helsinki Lit toteutettiin paljolti Otavan kirjasäätiön tuella. Naantalin tapahtumaa oli rakentamassa lähemmäs 30 yhteistyökumppania, useimmat antamalla panostuksen ohjelmasisältöihin. Suoraa rahallista tukea festivaali sai Suomen Kulttuurirahastolta, mikä mahdollisti päätoimisen tuottajan palkkaamisen lyhyeksi aikaa. Festivaalin yksi keskeisimmistä yhteistyökumppaneista oli Naantalin kaupunki, mutta mukana olleiden kirjailijoiden, kustantajien, kirjailijajärjestöjen, kirjastojen ja kirja-alan organisaatioiden myötä festivaalilla oli myös laajempaa kansallista pohjaa.

Sekä Helsinki Lit että KIRJAHYRRÄ olivat luonteeltaan jotakin muuta kuin messutapahtuma. Molemmissa tarkoituksena oli päästää lukijat lähelle kirjailijaa ja antaa areena keskustelulle ja kokemuksille.

Helsingin tapahtumaan en näiden festivaalien samanaikaisuuden takia koskaan päässyt, joten en pysty arvioimaan, miten se onnistui näissä tavoitteissaan. Mutta KIRJAHYRRÄssä kirjoittajan ja lukijan, tarinankertojan ja tarinaa kuuntelevan tai sitä katselevan kohtaamiset toteutuivat taianomaisesti. Kun satapäinen lapsilauma kuuntelee hiirenhiljaa kirjailijaa kertomassa kirjoistaan, tai kun parikymmentä kouluputkensa aloittanutta juuri kirjoittamaan oppinutta lasta hahmottelee paperille kertomuksia unelmistaan, tai kun nukketeatterin hahmot vievät päiväkotilapset johonkin toiseen, lumottuun maailmaan, kirjallisuuden syvin olemus ja sen merkitys palautuu taas mieleen.

Naantalin festivaalilla esiintyjiä oli yli 60 ja tapahtumia mahtui kolmeen päivään lähes 80. Paikalla vieraili maamme lasten- ja nuortenkirjallisuuden huippuja, sanataiteen kouluttajia ja teatteriryhmiä. Tapahtumaan sisältyi myös lastenkirjojen kuvitusnäyttely, animaatio- ja sarjakuvatyöpajoja, kirjavinkkausta sekä aikuisille suunnattuja keskusteluja lasten lukuharrastuksesta ja kirjoista. Festivaalin yhteydessä jaettiin myös Onnimanni ja Anni Swan -kirjallisuuspalkinnot. Monet paikalle saapuneista kirjailijoista tekivät vielä vierailukäyntejä kouluissa.

Suvi Ahola esitti Helsingin festivaalia käsittelevässä jutussaan (HS 25.5.2015) näkemyksen, että sivistyneitä kirjallisuustapahtumia ei tässä maassa voi olla koskaan liikaa. Samankaltaista ajatusta tavoitteli varmasti myös Sonja, joka tiivisti olennaisen Naantalin festivaalin palauteseinälle: "Ihan dest!"

Getting high...

Jossakin päin Serbiaa pidettiin hiljattain suuri trumpettifestivaali. Tilaisuus sai paikalla olleen Hesarin toimittajan herkistymään: "Kajahtaneelta tiedemieheltä näyttävä Shantel loikkaa yleisön niskaan sätkimään. Ihmiset heittelevät kuperkeikkoja ja itkevät riemusta... Seksuaalisuus hyökkää pintaan. Kaksi tyttöä tanssii sylikkäin kadulla, toiselta melkein kuoriutuvat bikinit päältä. Trumpetisti hiipii väliin ja töräyttää kysyvästi... Nuori mies kiipeää trumpetinsoittajan patsaan harteille ja pyörittää paitaansa. Pylvään nokassa seisoo toinen ja viuhuttaa munaansa... Ihmiset anelevat kaikki neljä torvea korvaansa, sulkevat silmänsä ja huutavat tietämättä itsestään mitään. Yksi polvistunut poika vetää paitaansa ylös, jotta huumaava ääni leviäisi koko kehoon. Kun aistit sumenevat, hän on koko maailmankaikkeus... Ja ihminen pelkää olla hullu. Mutta hulluus on meissä kaikissa, eikä syvällä vihreiden vuorten sylissä ole mitään pelättävää."

Seuraavan päivän lehdessä oli arvio Tapiola Sinfoniettan konsertista. Näin: "Jean Sibeliuksen vimeiset sinfoniat peräjälkeen esitettyinä tarjoavat puhdistautumisriitin, jossa liha muuttuu hengeksi ja ilma ohenee äärimmilleen. Nousemme niin korkealle, että keuhkot hätääntyvät, ruumiin kuolevaisuus käy pakahduttavan selväksi ja maan vetovoima alkaa väistyä uusien voimakenttien myötä."

Kutsuisiko tätä nyt uusromanttiseksi vai uusimpressionistiseksi kritiikiksi? Ehkä elämme uuden aikakauden kynnyksellä myös journalistisen mittapuun mukaan. Rationalismi taipuu irrationalismiksi, ekstaattisesta kokemuksesta tulee tavoite, jota estetiikan perässä juoksevat kriitikot pyrkivät jäljittelemään myös kirjoituksissaan.

Tulee muistuma 70-luvulle ja Neil Youngin lauluun, jossa maataan täysikuu silmissä, silmäillään luontoäidin tepastelua, bändi soittaa päässä, avaruusalukset kelluvat ilmassa ja ollaan muutenkin ihan pihalla.