Ei saa lakaista!

Edellisessä blogipostauksessani kerroin Yhdysvalloissa kehitetystä mobiilisovelluksesta Clean Reader, joka pyyhkäisee kirjan sisältämät kirosanat ja törkeydet tieltään ja korvaa ne soveliaammilla sanoilla.

Melko pian palvelun lanseeramisesta luudan heiluttajat saivat monet, varsinkin kristillistä äärilaitaa edustavat tahot hurraamaan keksinnölleen. Mikä ei ole yllättävää, eikä myöskään se, että kirjailijat käynnistivät välittömästi iskun luutaliikettä vastaan. Kapinaliikkeen barrikadeilla ylimpänä sananvapauden lippua on heiluttanut Joanne Harris (Pieni suklaapuoti), joka omassa blogissaan toteaa, että sovelluksessa on kysymys ei mistään muusta kuin sensuurista ja siitä, että teksteihin tehdäään muutoksia ilman kirjailijan lupaa. Harris vertaa toimintaa uskonnollisten hurmaliikkeiden, natsien, jopa Isiksen harjoittamaan väkivaltaan kulttuuriperintöä kohtaan. Kaikissa on kysymys samasta: tuhoa tehdään puhtaan, korkeamman moraalin tai nk. hyvän maun nimissä.

Harrisille kysymys on ennen kaikkea periaatteellinen. Clean Reader saattaa vaikuttaa viattomalta ja hyvääkin tarkoittavalta innovaatiolta, mutta voi pahimmillaan avata helvetin portit. Ehkä sanojen jälkeen vuorossa ovat rivot patsaat, sitten homot, juutalaiset, ja lopulta sytytetään kirjastot palamaan ja muokataan historia uusiksi.

Harrisin johtama taistelu taantumuksen voimia vastaan on tuottanut tulosta. Clean Reader joutui kohta kohun alettua ja kirjailijoiden sekä kirjakauppojen liityttyä yhteiseen rintamaan poistamaan sivultaan e-kirjoja kauppaavan myyntikataloginsa. "Tämä oli pieni voitto törkyiselle maailmalle", Harris totesi uutisen kuultuaan, mutta varoittaa myös tulevasta. Puritanistit keräävät voimiaan ja tulevat jatkamaan hyökkäyksiä. "Meidän on syytä olla valppaita."

Luutaporukalla on omat kannattajansa. Sen Harris on saanut tuta. "Mielelläni lukisin tarinoitasi ellei niissä olisi mukana niin paljon tarpeettoman siivotonta kieltä", kuului todistus eräänkin lukijan kynästä. Toisen mielestä maailmankirjallisuus on täynnä merkittäviä teoksia, jotka eivät kuitenkaan täytä kielen osalta laatustandardeja. Siksi tarvitaan Clean Reader.

Näille Harris vastaa, että jo Shakespeare loi tarpeettoman siivotonta kieltä, kuten myös Chaucer, Lawrence tai Joyce.

"Jos lukija haluaa välttää kirjojani, hyväksyn sen kyllä. Hänellä on siihen oikeus. Jos hän vihaa kirjojani, sekin menettelee. Jos hän tietää, miten kirjoistani olisi voinut tulla parempia, asia on kunnossa. Hänellä on oikeus olla jotakin mieltä riippumatta siitä, hyväksynkö minä hänen näkemyksensä vai en. MUTTA - hänellä ei ole mitään oikeutta mennä sorkkimaan tekstiäni. Minun kirjani, minun sääntöni, ja minun sanani. JOKAIKINEN niistä."

Alastomuus ahdistaa

Alastomuus, homous ja kaikki sellainen ahdistaa - myös Ranskassa.

Maan Konservatiivipuolueen (UMP) johto on ilmaissut huolensa perinteisten arvojen rapautumisesta. Hampaisiin on joutunut niin kouluopetus kuin lapsille suunnattu kirjallisuus. Jälkimmäisestä on tuoreimpana esimerkkinä Claire Franek'n ja Marc Daniaun kuvakirja Tous à poil! ("Nakupellet!") jossa on karikatyyrejä tavallisista ihmisistä tavallisissa ammateissa ja tilanteissa. Tiettyjen piirien raivoa on herättänyt se, että henkilöt kirjassa esiintyvät ilman rihman kiertämää.

Puolueen johtoa edustanut poliitikko erehtyi viikko takaperin eräässä televisio-ohjelmassa nostamaan kyseisen teoksen esille esimerkkinä sosialistipuolueen pyrkimyksistä horjuttaa sukupuolirooleja ja perheen asemaa yhteiskunnassa. UMP:n pyrkimyksenä oli tällä ulostulollaan kiilata itsensä Ranskaa kesästä lähtien puhuttaneen, äärikonservatiivien masinoiman homoudenvastaisen liikkeen eturintamaan.

Franek'n ja Daniaun kirja ilmestyi jo 2011 ja oli jäänyt jokseenkin vähäiselle huomiolle. Lyhyessä ajassa siitä on nyt kuitenkin tullut kaikkien kiinnostuksen kohde ja myyntimenestys. Kirjan tekijöiden hyvää tarkoittavasta tavoitteesta opastaa lapsia näkemään ihmisvartalo sen kaikkine variaatioineen on kehittynyt poliittinen ase.

Keskustelun taustalla on hallituksen kesäkuussa hyväksymä laki samaa sukupuolta edustavien oikeudesta solmia avioliitto. Lain vastustajat sohivat nyt sinne sun tänne löytäen homojen ja juutalaisten (!) länsimaisia arvoja romuttavia toimia kaikkialta. Erityistä suuttumusta on herättänyt joissakin koulupiireissä toteutetut sukupuolten ammatillista tasa-arvoa vahvistavat kurssit. Näissä kun rohkaistaan tyttöjä toimimaan isona vaikka palomiehinä tai rekkakuskeina ja poikia lastentarhanopettajina tai tanssijoina.

Konservatiiveille kaikki tuollainen - ja se nakukirja myös - on yhtä suurta vasemmiston sumutusta, jota ohjaa epäluonnollinen näkemys sukupuolirooleista. Sen mukaan kun sukupuoli ("gender") on pikemminkin sosiaalisesti kuin biologisesti määräytynyt. Tätä nk. gender-teoriaa vastustavat tahot ovat jo lähetelleet sähköposteja pienokaistensa koulunkäynnistä huolestuneille vanhemmille kertoen, että siellä luokissa heidän silmäteränsä pakotetaan ristiinpukeutumaan ja masturboimaan luokan edessä.

Keskustelu käy siis kuumana muuallakin kuin meillä Suomessa. Briteillä on tietenkin hauskaa seurata vapaan ajattelun ja erotiikan kotimaana tunnetun Ranskan hurmaantumista pidättyvyyden ja tradition sanomaan. Ja kun homoliittojen ja alastomuuden vastustajat järjestyvät vielä kaduille asti kapinoimaan, kutsuvat itseään "anti-gendereiksi" (les anti-gender) ja heiluttavat kylttejä, joissa lukee englanniksi "NO GENDER", naapurien vahingonilolla ei ole rajoja. Tuon perusteella näyttää nimittäin siltä, että he kannattavat sangen päättäväisesti juuri sitä, mitä kuvittelevat vastustavansa: sukupuolen häivyttämistä tykkänään.

Kääntäjän leipä on vaarallista nautittavaksi

Suomessa kirjallisuuden kääntäjät valittavat syystäkin alansa näkymättömyyttä ja vaativasta työstä saatua olematonta palkkaa. Joillakin asiat voivat olla tosin vieläkin kehnommin.

Turkissa menneen joulukuun aikana langetettiin korkeimman oikeuden päätöksellä kolmen vuoden ehdonalainen rangaistus sille onnettomalle kääntäjälle ja surkealle kustantajalle, jotka olivat erehtyneet muokkaamaan ranskalaisen Guillaume Apollinairen (1880-1918) eräästä kertomuksesta turkinkielisen version.

Prosessi sai alkunsa jo 2010. Tuolloin oikeudessa kuultiin todisteita siitä, miten siveetön ja yleistä moraalitajua loukkaava tarina Nuoren Don Juanin urotyöt (1911, suom. 1972) on. Vuoden kestäneen jahkailun jälkeen oikeus vapautti syytetyt.

Pitkän valitusrupeaman päätteeksi tapaus otettiin kuitenkin uudelleen käsittelyyn kesällä 2013. Nyt tekijöitä syytettiin lapsipornosta ja rangaistukseksi vaadittiin vankeutta kuudesta kymmeneen vuoteen.

Joulukuun tuomiossa päällimmäisistä syytteistä sentään hylättiin, mutta pöytäkirjaan kirjattiin päätös, että jatkoa seuraa, jos seuraavan kolmen vuoden aikana vielä vastaavankaltaista moraalista pöhinää ilmenee tuomion saaneiden toimissa.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kustantajan on syytä olla tarkkana tekemisistään. Ja kustantaa vain sellaista kirjallisuutta, joka ei yllytä ketään astelemaan oikeuden pakeille.

Ennestään tiedämme, että Turkki on aiemminkin kunnostautunut valitsemallaan tiellä. Lakiin kirjattu lauselma "turkkilaisuuden häpäisemisen" rangaistavuudesta on vienyt satoja kirjailijoita ja toimittajia raastupaan ja estänyt julkisen keskustelun historiaan kätkeytyneistä väärinkäytöksistä. Apollinairen kohtalon koki viime vuonna myös amerikkalaisen William S. Burroughsin varhainen romaani (The Soft Machine), jonka turkinkielisen laitoksen julkaisemisesta kääntäjä ja kustantaja saivat niin ikään ehdollisen tuomion. 

Tapaus on tietenkin herättänyt kirjailijoiden oikeuksia puolustavat järjestöt kautta maailman ja PEN etunenässä vaatimaan Turkkia siirtymään myös lainlaadintansa osalta lähemmäksi läntistä etupiiriä. Ranskassa ja Euroopassa kun Apollinairen sata vuotta sitten laatiman tarinan aiheuttamista traumoista päästiin eroon jo aikaa sitten, 1970-luvulla.

Mielensäpahoittajia

Kohu E. L. Jamesin kirjahitin, Fifty Shades of Grey, tiimoilta jatkuu. Brittikirjailijan lähes tuhatsivuinen sadomasokismia, erotiikkaa ja jännitystä tulviva trilogia ei ole nostattanut suuria tunteita Euroopassa, mutta Yhdysvalloissa sitäkin enemmän.

Tällä erää asialla ovat kirjastot, joille lukujanoisten asiakkaiden palveleminen on Jamesin teoksen kohdalla muodostunut haasteeksi. Kaikki kirjastovirkailijat kun eivät ole välttämättä niin halukkaita hankkimaan kyseistä opusta kokoelmiinsa.

Mutta kysynnän ja tarjonnan lakeja on kunnioitettava, joten monet joutuvat heittämään laatumittarinsa roskiin ja ottamaan tilauslomakkeen kauniiseen käteen. Ja asiakkaat kiittävät: tuhannet lukijat kautta koko pölyisen maan jonottavat kirjaa kirjastoissa ja hihkuvat onnekkuuttaan päästessään uppoutumaan komean miljonäärin ja suloisen opiskelijatytön outoja rituaaleja ja psykofyysisen kommunikoinnin erikoisia muotoja tulvivaan kertomukseen.

Ne kirjastot, jotka eivät Jamesin nimeä (siis E. L. Jamesin) halua hyllyissään nähdä, saavat selitellä kyselijöille ummet ja lammet. Ongelma on lähinnä siinä, että monien mielestä Jamesin kirjat ovat pornoa, ja pornokategoriaa kirjastot eivät tunne. Ja ehkä taustalla on ajatus siitä, että jos nyt annetaan periksi, seuraavaksi on vuorossa kuka-tietää-vaikka-mitä. Puhumattakaan rahasta, jota on vähän. Tulisiko sekin kaikki pistää roskaan?

Sananvapaudesta huolestuneet organisaatiot ovat ottaneet nekin kantaa kiistaan korostaen, että jos kerran Henry Millerin Kravun kääntöpiiri tai Erica Jongin Lennä, uneksi löytyvät kirjastojen kokoelmista, siellä pitää olla tarjolla myös samaa aihepiiriä käsittelevää nykykirjallisuutta. Ja olihan D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastaja sekin aikoinaan kiellettyä tavaraa, kunnes ajat muuttuivat ja moraalikoodit sen mukana.

Ehkä Jamesin teos onkin aikamme Lady Chatterley, kuten eräänkin kirjaston hankinnoista vastaava henkilö totesi, kun kirjoja kustantajalta tilasi. Ja asiakkaitahan tässä ollaan palvelemassa, jatkaa samainen. Ja makuja on monenlaisia, toteaa toinen. Ja rahat on parempi laittaa kirjoihin, joita luetaan kuin niihin muihin, jatkaa kolmas. Ja seksiä löytyy myös hyvin kirjoitetuista kirjoista, huomauttaa tyyppi neljännestä rivistä.

Jamesin kirjojen hankintaa vastustaneet ovat saaneet tottua nimittelyyn ("Senkin pikkusieluinen byrokraatti!") tai ymmärtävään hyminään. Oikeita ratkaisuja ei tässäkään ole olemassa. Teet mitä tahansa, olet joko kaiken salliva liberaali tai äkkiväärä moralisti.

Jälkimmäiseen porukkaan jotkut halunnevat liittää Dr. Drew'n, amerikkalaisen populaaripsykologin, joka äskettäin ilmaisi huolensa Jamesin lukijoista. Romaanissa kuvattu ihmissuhde on Drewn mielestä kaikkiaan paitsi surkeasti kirjoitettu myös asetelmiltaan vahingollinen. Teoksen parisuhde perustuu toisen alistamiseen, nöyryyttämiseen ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja voi sellaisenaan toimia haitallisena roolimallina kirjan innokkaimmille lukijoille, 17-19 vuotiaille tytöille.

Omia ihmettelyjään väsäävät ne kolumnistit, tutkijat ja bloggaajat, jotka kyselevät, miksi juuri naiset kirjoittavat tällaisia kirjoja ja lukevat niitä. Miksi juuri nyt? Miksi juuri näin? Miksi miksi?

Helvetistä taivaaseen?

Ennen 60-lukua kirjallisuudessa vielä jaksettiin hakea ihmiselolle syvempää tarkoitusta ja moraalista pohjaa. Tai uskonnollista arvolatausta, jossa yksilöt tosissaan kokivat tärkeäksi selkeyttää itselleen asemansa maailmassa.

Tämänpäivän maallistuneen ja kyynistyneen maailmankuvan rinnalla kaikki tuollainen tuntuu hieman oudolta, ehkä lapselliseltakin. Ja toisaalta myös viehättävältä ajatusmatkalta aikaan, joka ei enää palaa.

Brittiläinen Graham Greene (1904-91) kuului niihin Tammen "Keltaisen kirjaston" kirjailijoihin, jonka tuotantoa käännettiin suomeksi rivakkaan tahtiin 60-80 -luvuilla. Hän oli myös pitkään Nobelin palkintoehdokkaiden listalla, kunnes kuolema päästi hänet löyhästä hirrestä ja lukijat arvuuttelun piinasta. Tunnustusta ei milloinkaan tullut, mutta tuskin lukijoiden kestosuosikki sitä paljonkaan harmitteli.

Yksi Greenen läpimurtoromaaneista oli 1938 ilmestynyt Brighton Rock (Kiveä kovempi, 1953). Romaanista on valmistunut vastikään uusi elokuvasovitus, mikä on johtanut kustantajan ottamaan teoksesta uusintapainoksen. Elokuvan kanssa tai ilman, teos ansaitsee kyllä uudelleentulemisensa. Greenen jääkylmä rikolliskuvaus brittiläisistä pikkuhuligaaneista toimii edelleen. Päähenkilön synkeänmusta sielu yhdistettynä hänen ympärillään pyörivien ja ympäriltään hävitettävien ihmisten mielenliikkeisiin on toteutettu tarinankerronnallisesti oivasti ja lyhyttä dialogia nautinnollisesti hyödyntäen.

Taiteen maailma on kirjan ensitulemisen ajoista muuttunut huomattavan väkivaltaisemmaksi, joten siltä osin Greene ei enää hätkähdytä. Mutta romaaniin kirjoitettu katolisen uskonnon sävyttämä pohdiskelu armosta ja syntiinlankeemuksesta yllättää. Greene itse inhosi häneen lyötyä leimaa katolisena kirjailijana, mutta ei voinut olla kirjoittamatta auki ihmisen arkisen maailman ja henkisen kaipuun välistä vastakkainasettelua. Siis sitä, että väkivalta, seksi, raha ja rakkaus lämmittävät esipihat niin helvetissä kuin taivaassakin.

Näinä aikoina, kun julkisuudessa käydyt kiivaimmat debatit sivuavat uskonkysymyksiä, ei pitäisi itse asiassa lainkaan ihmetellä Greenen uutta tulemista, jos sellaisesta voidaan puhua. Romaanin päähenkilön sisällä kuplivat umpikujaan kasvatetun teinin näköalattomat vatsahapot, jotka saavat hänet päästelemään suustaan älyttömyyksiä. Mutta jossakin syvällä sykkyrässä tuntuu olevan se ihminen, joksi hän olisi voinut tulla.

Kova karamelli, Brighton Rock, hajoaa lukijan suussa ennen kuin helvetti jäätyy.

Graham Greene: Kiveä kovempi. Suom. Tauno Tainio. Tammi 2010.

Houllebecq

Mikä siinä on, että kaikkein moraalittomimmat kirjailijat ovat niitä suurimpia moralisteja?

Ranskalaisen kirjallisuuden "paha poika" (kustantajan määritelmä) Michel Houllebecq (s. 1958) on jakanut mielipiteitä aina esikoisromaanistaan lähtien. Kaikki eivät pidä siitä, että kirjojen sivuilla harrastetaan rajua seksiä ja rujoa väkivaltaa tai muodostetaan poliittisesti epäkorrekteja lauseita sukupuolten välisestä tasa-arvosta, uskonnoista ja talouden ja demokratian salasuhteesta.

Ja joillekin tämä on juuri sitä, mitä kirjallisuuteen on kaivattu jo pitemmän aikaa. Myös niille muutamille suomalaisille kirjailijoille, jotka ovat tunnustaneet inspiroituvansa tämän teksteistä (ks. Mitä Houllebecq tarkoittaa? Toim. Timo Hännikäinen. Savukeidas 2010.).

Houllebecq osaa haastaa lukijansa. Ja hän on lukenut de Sadensa, sekä tietenkin kaikki ranskalaiset ja amerikkalaiset postmodernistit ja eurooppalaiset yhteiskuntafilosofit. Puhumattakaan niistä moralistikirjailijoista (Gide, Céline, Mauriac), joiden teksteistä hänenkin tarinansa saavat kimmoketta.

Ja koska hän on ranskalainen kirjailija, voimme lähtökohtaisesti olettaa, että se, mikä monien muiden kohdalla tarkoittaisi vain banaalia ajattelua ja tarvetta herättää huomiota, voidaan tässä tapauksessa tulkita sivistyneeksi syvällisyydeksi.

Romaaniensa perusteella voisi kuvitella, että Houllebecq vihaa naisia, arabeja, juutalaisia, ihmisiä ja eläimiä noin ylipäätään ja kaikkia niitä ajatusrakennelmia, joiden varassa me täällä heilumme: liberalismia, kapitalismia ja materialismia. Että parasta, mitä ihmiset voivat täällä tehdä, on hakea nopeita voittoja ja pikanautintoa sieltä, mistä niitä vielä saa: seksistä, viihteestä, pintajulkisuudesta ja televisiosta.

Mahdollinen saari -romaania lukiessa huomio kiinnittyy kuitenkin siihen, miten heikosti kirjailija kykenee lopulta piilottamaan sen, että on huolissaan. Nykyisyyttä ja tulevaisuutta ruotivassa teoksessaan Houellebecq päätyy melkein liikuttavaan paatokseen siitä, miten inhimillisesti katsoen virheellisesti ihmiset käyttäytyvät alistaessaan toimintansa ruumillisen hyvänolontunteen ja tätä hyödyntävien ihmissuhteiden hakemiseen.

Siinä katoavat tunteet.

Näin romaanista, joka saa herkimmät haukkomaan henkeään, tuleekin mitä kirkasotsaisinta tendenssikirjallisuutta. Ehkä se on vain lajityypille ominaista käyttäytymistä. Romaaniin on kirjoitettu yhteiskunnan pyhä sisin: alenna niin sinut ylennetään.

Tämä vain vinkkinä niille lukijoille, joita Houllebecqin lukeminen kuvottaa.

Michael Houllebecq: Mahdollinen saari. Suom. Ville Keynäs. Wsoy 2006.