Koverikirja

Verkossa pörräävistä fanifiktion laatijoista ollaan tekemässä kunnianarvoisia kirjailijoita. Kirjamyyntiä ja kustannusmaailmaa muiltakin osin uudistava Amazon on julkistanut toimintamallin, jolla kitketään businestä horjuttavaa harmaata taloutta.

Amazonin resepti on nimeltään Kindle Worlds, joka pyrkii halajamaan sähköisten siipiensä suojiin kirjoista, elokuvista, musiikista ja peleistä potkua saaneiden kirjoittajien luovia tuotoksia.

Amazon tarjoaa tässä kepin sijasta porkkanaa. Tähän asti Harry Potterin, Meyerin vampyyrien tai muiden kirjallisuuden hittikimaroiden innoittamina verkkoa on lihotettu monentasoisilla esikuviaan jäljittelevillä tarinoilla. Yleensä nämä alkuperäistä tarinaa jatkavat tai varioivat kertomukset ovat olleet vapaasti kaikkien luettavissa. Fanit ovat tukeneet toisiaan ja rakentaneet eräänlaista yhteisöllisyyttä vahvistavaa virtuaaliympäristöä.

Jäljittelyn kohteeksi joutuneet kirjailijat ovat joko kääntäneet katseensa, seuranneet hiljaa sivusta tai saattaneet jopa rohkaista ihailijoitaan kirjallisen askareensa pariin. Jälkimmäisiin kuuluu mm. J. K. Rowling.

Harmaalle vyöhykkeelle on fanifiktiossa astuttu siinä vaiheessa, kun tuotosten lukemisesta on pyydetty maksua. Tarinoiden tekijänoikeudet kun ovat jollakin muulla kuin Matti tai Maija Fanittajalla.

Mutta kun vanha ystävämme E. L. James puski tiensä miljonäärikirjailijoiden luokkaan pornahtavalla mukaelmallaan Meyerin tarinoista, fanifiktion kaupallinen potentiaali kohosi pilviin. Siksi monet alalla askaroivat ovat olleet hermostuneita, ja siksi Amazon haistelee nyt mahdollisuuksiaan hyötyä tulevista tuhkimotarinoista.

Amazonin tarjolla oleva syöte on taloudellinen kolmiyhteys, jossa voittajia ovat niin alkuperäisen tarinan kirjoittaja, häntä jäljittelevä fani kuin kustantaja, tässä tapauksessa siis Amazon. Homma menee siis niin, että fanittaja myy tuotoksensa Amazonille, joka antaa vastineeksi digitaalisen alustan ja kolmasosan myyntivoitosta, mutta jakaa loput voitot tarinan alkuperäisen omistajan kanssa.

Ja kun kerran tälle linjalle on lähdetty, asiaan kuuluu, että hyvä laitetaan kiertämään: Amazonin julkaisemat tarinat ovat myös muiden kirjoittajien muokattavissa ja hyödynnettävissä. Tarinoiden sisältämillä uusilla elementeillä, tapahtumilla ja henkilöillä on kirjoittajan tuotesuoja, mutta kaikki muu on kierrätystavaraa.

Tähän mennessä Amazonin tarjoamaan täkyyn on tarttunut vain jokunen viihdetarjontaan keskittynyt yritys. Näiden avulla Gossip Girliin tai Vampyyripäiväkirjoihin hullaantuneet tekstinikkarit voivat hyvinkin nousta vielä ihkaoikeiksi kirjailijoiksi.

Mutta ehkäpä ihan kohta, kun Kindle Worlds lähtee tositarkoituksella valloittamaan villiä verkkomaailmaa, tulemme tutustumaan uusiin kirjallisiin idoleihin ja tähtiin. Vähän siihen malliin kuin televisioformaateissa on tehty popmusiikin saralla jo vuosikausia. Koveria pukkaa pian myös kirjakauppojen hyllyille.

Pro Kustantaja

Kustannusmaailman kimuranteilla kujilla tapellaan tänään lähes kaikesta, elintilasta, kustannusten uusjaosta, lukijoista, kirjailijoista, digitaalisen tiedon omistusoikeudesta, jopa kirjan tulevaisuudesta perinteisen ja sähköisen version puristuksessa. Samaan aikaan, kun kirjallinen kulttuuri elää ehkä historiansa suurinta renessanssia - kiitos tietotekniikan, joka pistää meidät kaikki lukemaan ja tuottamaan tekstiä varhaisteinistä vaariin - sen yllä häilyy tummana varjona aavistus maailmasta, jossa kirja on lopullisesti hävinnyt taistelun kuvaa vastaan.

Kirjallisuus on aina ollut muuttumisen tilassa, joten siltä osin ei mitään uutta auringon alla. Tekstejä on kaiverrettu, raapusteltu ja hakattu ties millä tavoin ja mihin, monenlaisia muotokokeilujakin on tehty, kunnes on päädytty nykyisenkaltaiseen formaattiin. Kirjoittajiakin on ollut moneen lähtöön, puhumattakaan lukijoista, joiden määrä on huipussaan juuri nyt.

Tätä taustaa vasten kirjamaailman nykyiset myrskyt ovat vain tyrskyjä tai rantaan ajautuvien maininkien kevyitä vaahtopäitä. Suuri aalto on tulossa tai se meni jo...

Mutta monet ovat silti huolissaan ja ihan syystäkin. Kirjailijan rooli muuttuu, kirjan merkitys yhteiskunnallisen keskustelun avaajana ja ylläpitäjänä heikkenee, lukijoiden määrä kääntyy laskuun, kirja taide-esineenä katoaa, kustannusmaailma monopolisoituu jne. Viimeisimmässä blogissaan kirjailija Anthony Horowitz haluaa tuoda tähän alakulon sävyttämään keskusteluun toivon, tai edes mahdollisuuden kipinää.

Horowitz kirjoittaa kustantajista ja kysyy, mihin heitä enää edes tarvitaan. Kirjan kustantaminen hoituu hyvin itsekultakin ihan omatoimisesti, ja jos ei hoidu, kirjailijoiksi haluaville tarjotaan huokeita palveluita niin perinteisen kirjamuodon kuin sähkökirjan saattamiseksi luettavaan asuun. Sosiaalinen media markkinoi, eikä jakelussakaan enää tarvitse raastaa hiuksia.

Kustantamisen infra on siten kaikkien ulottuvilla. Horowitz myös huomauttaa, että ne kirjailijat, jotka edelleen tarjoavat palveluitaan kustantajille, saavat usein tyytyä huonoon kohteluun. Kirjat kyllä taitetaan ja painetaan ja toimitetaan jakeluun, mutta monella tavoin niitä ja niiden omaisia kohdellaan huonosti. Sivuilla vilisee kielivirheitä, aloittelevien kirjailijoiden kohdalla markkinointi on vähän-niin-ja-näin, eikä ennakkomaksullakaan pitkään elä.

Horowitzin lopputulema on kuitenkin se, että kustantajaa tarvitaan. Niin itseriittoista ja markkinavetoista kuin kustannusmaailma nykyään onkin, kustantajat ovat ainoita, joilla on mahdollisuus vaikuttaa laatuun. Kukaan muu ei sitä tee. Kirjailijat tarvitsevat punakynänkäyttäjiä, lukijat hyvin toimitettuja kirjoja ja ala ylipäätään ihmisiä, jotka huolehtivat siitä, että tavara on priimaa. 

Vanha hokema kustantajasta pörssin ja katedraalin välimuotona elää edelleen. Kun markkinavoimien puhallus saa pörssinkin seinät pullistumaan, ehkä ainoa, edes hetkellinen idylli löytyy katedraalin suojasta. Jos sellainen on sattuman oikusta jonnekin pystyyn jätetty.

Murheesta nousee lukija

Riskien minimointi on päivän mietelause myös kustannusalalla. Taistelu lukijoista ja heidän rahoistaan käy kuumana, ja kun kaikkialla viivan alle tuntuu jäävän vain mielipahaa, on syytä olla tarkkana.

Suomessa kirjankustantajien kenttä kapenee ja keskittyy ja kirjallisuus sitä myöten. Pieni lohtu on se, että näin tapahtuu muuallakin. Internet ja sähköiset lukulaitteet ipadeineen ja kindleineen ovat jo nyt ajaneet perinteiset kustantamot ahtaalle, tai jos ei nyt sinne, niin ainakin pikapalavereihin pähkäilemään kehityksen suuntaa. Mitä tehdä seuraavaksi? Miten huolehtia siitä, että tämä tällainen kannattaa vielä ylihuomennakin?

Kysyntään pohjautuvilla markkinoilla ratkaisu on antaa lukijalle, mitä lukija haluaa. Jos kerran asiakas on aina oikeassa, lienee kohteliasta ja sopivaa ainakin kysyä häneltä, mitä mielessä liikkuu. Ja sitten markkinoida koko paketti hänelle takaisin siinä muodossa, että hän ei tiennytkään halunneensa juuri tätä. Tai ehkä aikaistaa asiakkaan mukaantuloa entisestään...

Jenny Diski (s. 1947) - kymmenkunta hieman haastellisempaa kirjaa julkaissut kirjailija - esittelee vuoden ensimmäisessä London Review of Booksissa parikin uutta kustannusmallia, joissa on ajateltu hieman uudella tavalla kirjailijan ja lukijan välistä suhdetta. Molemmissa on pohjimmiltaan kysymys samasta asiasta: antaa lukijalle sitä, mistä hän on kiinnostunut ja kehittää kustantamisen ansaintalogiikkaa siten, että kustantajan ottamaa riskiä siirretään asiakkaalle. Kumpikin näistä malleista käyttää hyväkseen verkkoa.

Malli 1: kirjailija esittelee kirjaideansa suullisesti, videon välityksellä lukijalle ja laittaa tietoa suunnitelmastaan myös omille verkkosivuilleen. Ideaa kannattavat lukijat voivat sitten lahjoittaa summan, pienen tai suuren, kustantajan tilille. Kun kiinnostuneita asiakkaita on hankittu tarpeeksi, kirjailija voi aloittaa työnsä. Palkkioksi lahjoituksestaan lukijat saavat nimensä kirjan takakanteen tai sivulehdille tai kutsun kirjan julkistamistilaisuuteen, oheistuotteita, lounashetkiä kirjailijan kanssa tms. Riippuen hieman siitä, miten suuri heidän lahjoituksensa on ollut.

Malli 2: Lukija rekisteröityy kustantajan sivuille ja maksaa tietyn "jäsenmaksun". Tätä vastaan kustantaja toimittaa hänelle vuoden kuluessa 2-4 uusinta kirjaansa. Lukija ei siis itse voi valita kirjoja vaan joutuu luottamaan kustantajan makuun, tämän kustannusprofiiliin ja siihen, että tämä kykenee pitämään sitä yllä.

Molemmissa malleissa on kaikuja paitsi tulevasta myös menneestä. Ensimmäinen merkitsee paluuta vanhaan mesenaattijärjestelmään, jälkimmäinen on markkinavetoinen versio perinteisestä. Ainoa ero on siinä, että mallissa 2 asiakas sitoutetaan pienellä panostuksella tietyn kustantamon tarjontaan. Hän saattaa myös tuntea ylpeyttä ja kunniaa siitä, että on omalla vaatimattomalla osuudellaan mahdollistanut unohtumattoman lukuelämyksen tarjoamisen muillekin lukijoille.

Ymmärrettävästi Jenny Diski on otetumpi jälkimmäisestä mallista. Asiakkaalla on siinä edelleen nykyistä äänetöntä ja kasvotonta roolia vahvempi osa, mutta sisältöön ja laatuun liittyvät kysymykset on jätetty kirjailijan ja kustantajan huoleksi. Mahdollisuus siihen, että lukija yllättyy iloisesti tai närkästyy syvästi, on vielä olemassa.

Kirjoittaminen, siis laadukas, hyvä kirjoittaminen synnyttää kirjallisuutta ja voiton tavoittelu mahdollistaa sen, että kirjallisuus pysyy elossa. Diskin mukaan tämä on se logiikka, jota kustannusmaailman on syytä seurata tarkkaan ja ennakkoluulottomasti. Tarvitaan siis uusia avauksia, huolimatta siitä, miten paljon ärtymystä ne saattavatkin aiheuttaa.

Amazonin virta vie

Media- ja kustannusmaailman mylläkässä ehkä vähemmälle huomiolle, ainakin meillä Suomessa, jäi Amazon-verkkokirjakaupan muutaman viikon takainen ilmoitus laajentaa profiiliaan kirjallisuuden välittäjästä sen tuottajaksi. Sähköisten ja manuaalisten kirjojen mahtikauppiaasta on sitä myöten tulossa kirjallisuuden kustantaja, joka haastanee markkinasiivuista taistelevaan sylipainiin suurimmat kustannustalot.

Tämänhetkisen tiedon mukaan Amazon lähtee liikkeelle 100 kirjan kustannusvauhdilla ja keskittyy strategiassaan tuomaan luettavaksi "yllättäviä" avauksia uusilta kirjoittajilta, käännöskirjallisuutta, rikos- ja jännitystarinoita, romantiikkaa, kokeellisempia tekstejä sekä pamfletteja. Muutama teos on syksyn aikana jo nähty markkinoilla ja kulkenut vilkkaasti lukijalta toiselle.

Kun tieto Amazonin ekspansiosta saatiin, monet hermostuivat. Yhtiön katsottiin ryhtyneen ryöstöretkelle tarkoituksenaan varastaa menestyneitä kirjailijoita toisilta kustantajilta ja tarjoavan kirjoittajien teksteille epäilyttävän suoran ja helpon tien näyttöpäätteeltä tuotteeksi ja kuluttajan ostoskoriin. Moni välikäsi jäisi tässä prosessissa nuolemaan näppejään.

Sinänsä on mielenkiintoista, että sähköisen kirjan puolesta niin vahvasti puhunut yhtiö, on valmis ottamaan missiossaan askeleen taaksepäin ja ryhtymään kampanjoimaan perinteisen kirjan puolesta. Syytä tähän emme vielä tiedä, mutta oletettavasti se liittyy jotenkin rahaan. Toisaalta - kuten The New Republic -lehden toimittaja huomauttaa - Amazon on nyt tekemässä itselleen tilaa penkille, jolla kustantajat joskus muinoin istuivat, mutta eivät ehkä enää sitä tee. Kysymys on siitä, että Amazon tarjoaa kirjoittajille senkaltaisia mahdollisuuksia, joista perinteiset kustantajat ovat kulurakenteita uudistaessaan luopuneet.

Joskus jokaisen itseään kunnioittavan kustantajan seinätaululla luki: Etsi uusia kykyjä! Palkkaa ammattilaisia tekemään hyviä kirjoja! Kerro kaikille kirjoistasi! Tänään kirjallisilla markkinoilla tukeudutaan tuttuun ja turvalliseen, ei pidetä huolta oman talon kirjoittajista, suhtaudutaan torjuvasti kirjojen toimittamiseen ja jätetään liian monta opusta markkinatuulten riepoteltavaksi vailla pitkäjänteisempää tiedotuskampanjaa.

Siksi niin monet kirjoittajat tänään julkaisevat tekeleensä mieluummin omakustanteena kuin asettautuvat jäykästi kirskuvan, ruostetta ropisevan koneiston rattaisiin.

Joten, jos on uskominen toimittajan sanaan, Amazon tulee tekemään vain hyvää kirjallisuudelle. Jo nyt sen sähkökirjana myytyjen omien kirjailijoiden kuukausittainen kirjamenekki on ollut kappalemäärältään 2500. Kysyntää siis on.

Omahyväiset ja arrogantit kirjamaailman dinosaurukset saavat kohta tuta miltä se tuntuu, kun uusteknologian hirmuinen meteori iskee ja aalto vie!

Kirjojen Japani

Yhtenä teemana Turun päättyneillä kirjamessuilla tänä vuonna oli Japani. Maan kirjallinen kulttuuri tunnetaan läntisessä maailmassa sangen hyvin, kiitos monien meilläkin tunnettujen nykykirjailijoiden (Haruki Murakami, Banana Yoshimoto) ja vähän vanhempienkin (Juniziro Tanizaki, Yukio Mishima, Kenzaburo Oe, Shusako Endo). Sarjakuvat, mangat, ovat niin ikään tehneet läpimurtonsa kirjallisille markkinoillemme jo jonkin aikaa sitten.

Kirjallisuuden tuotannollisella puolella Japani on säilyttänyt jotakin omaleimaisuudestaan, joskin paljossa sekin seuraa globaaleja virtauksia.

Messuilta käteeni tarttuneet Japanin kustannusyhdistyksen julkaisemat mainiot tietoiskuoppaat (An Introduction to Publishing in Japan 2010-11 ja Practical Guide to Publishing in Japan 2011) kertovat lukujen ja tilastojen avulla tarinaa maan kustannuskentästä.

140 miljoonan kansan lukuinnon ylläpitämisestä huolehtii noin 4000 kustantamoa, joista kolmeneljäsosaa toimii Tokion seudulla. Suurin osa kustantamoista on pieniä (alle 10 työntekijää), ja myynnin osalta kakusta parhaimmat palat menevät 500 nälkäisimmälle.

Erityislaatuista Japanin kustannuskentässä on kirjateollisuuden läheinen kytkös sanoma- ja aikauslehtibisnekseen. Suurin osa kustantamoista on siirtynyt alalle lehdenkustantamisen kautta. Lehtien ja kirjojen lukijoina japanilaiset ovat ahkeria, vaikka pudotusta heidänkin innostuksessaan on viimeisten vuosien aikana tapahtunut. Viime vuonna kirjamyynti oli myytyjen kappaleiden osalta reilun 700 miljoonaan luokkaa, viiden kirjan myynti ylitti miljoonan, ja uusia nimikkeitä ilmestyi 75 000 kpl. Vuosituotannon kohdalla puhutaan sadoista miljoonista markkinoille pusketuista kirjoista.

Vertailun vuoksi todettakoon, että Suomessa julkaistaan vuosittain noin 13 000 kirjaa. Mikä on väkilukuun suhteutettuna upea määrä, mutta ei silti pärjää Japanille. Kun Suomessa julkaistujen kirjanimikkeiden osuus tuhatta asukkaita kohden on 2.6, Japanissa määrä on kuuden kirjan luokkaa. 

Mangan osuus kirjallisuuden myynnistä on hieman yli 20 %. Myös sen myynti on viime aikoina tipahtanut. Syynä kehitykseen pidetään paitsi suuren myyntihitin puuttumista myös tiukennettuja lakisäädöksiä väkivallan ja pornografian kuvaamisen suhteen.

Japanissa kirjan tie lukijalle kulkee tukkuliikkeiden ja kirjakauppojen sekä tavaratalojen kautta. Kirjallisuuden välitystä dominoi muutama keskusliike, jotka toimittavat opukset liikkeille ja kauppojen hyllyille. Kustantajalla on oikeus määrittää kirjan myyntihinta, joka on siis kaikkialla Japanissa sama. Kaupoilla ei näin ole myyntiriskiä ja kirjoista kulkeutuukin 40 % takaisin kustantajien varastoon.

Vastaavankaltaisesta määrähintajärjestelmästä Suomessa luovuttiin jo 1971, mutta edelleen se on käytössä myös monissa Euroopan maissa (mm. Espanja, Ranska, Saksa).

Lukijoina japanilaiset ovat kiinnostuneita samoista asioista kuin läntiset lajitoverinsa. Kaupallisia listoja hallitsevat ruuanlaittoa ja laihduttamista käsittelevät teokset ja jännitysromaanit. Pelit ja ihmissuhteet kiinnostavat kovasti, samoin kuin Murakamin romaanit, joista meilläkin on kokemusta (Suuri lammasseikkailu, Kafka rannalla).

Sähköinen kirja rantautui Japaniin viime vuonna (e-kirjan kohdalla puhutaan "vuodesta 1") ja sen suosio on kovassa nousussa, vaikka osuus koko kirjamyynnistä jääkin vielä alle 10 prosenttiin. Mielenkiintoista sinänsä, että digitaalisen maateriaalin osalta Japani on jo ohittanut myynnissä Yhdysvallat. Sähkökirjat Japanissa ovat lähinnä kännyköihin ladattavia kuvakertomuksia, joiden sisältö on pikkutuhmaa ja romantiikan sävyttämää. Ostajina ovat kuulemma erityisesti nuoret naiset.

Keskiverto japanilainen lukija haluaa lukea kirjansa japaniksi. Kirjoja tuotetaan miljoonia myös muista maista, mutta luonteeltaan Japanin kustannuskenttä on hyvin kansallinen ja konservatiivinen. Kirjailijoiden työtä tuntuu tosin hallitsevan pyrkimys seurata läntisen maailman kirjallisia trendejä. Helposti tunnistettavien postmodernistien joukossa vaikuttavat toimintaa, kerronnallisuutta ja juonta painottavat ja viimeisimpänä piirteenä multimediaalisuudesta ja informaatioteknologiasta inspiraationsa saavat kirjoittajat.

Nousevan auringon maassa kirjallisuudessakin on - taivaalla killuvan keltaisen lämpöpallon ohella - jotakin tuttua ja turvallista, näin eurosentrisestä ja pimenevien päivien näkökulmasta tarkasteltuna.

Kirjailijan oma kirja?

Elokuvien ja televisiosarjojen kohdalla olemme jo tottuneet siihen, että aika ajoin kuluttajien käsiin tarjotaan tuotteesta nk. ohjaajan versiota (Director's Cut). Ilmiöhän sai alkunsa joskus 80-luvulla, kun ensiksi Michael Ciminon Heavens Gate (1980) ja sittemmin Ridley Scottin Blade Runner (1982) ilmestyivät innokkaimmille harrastajille suunnattuina, "alkuperäisinä" kopioina.

Tästä ilmiö on laajentunut edelleen, ja senkaltaisten elokuvien kuin Coppolan Apocalypse Now tai Peter Jacksonin The Lord of the Rings myöhäisemmät versiot tuntuvat alkuperäisimmiltä kuin ne ensinnä teatterilevityksessä olleet.

Uusintaversiot ovat jopa tuottaneet uuden markkinointikohteen, kun lippuluukulla huonomminkin pärjänneen elokuvan kylkeen on laadittu pidennetty, supistettu tai muuten vain remastoroitu kopio.

Elokuvan kohdalla tämänkaltainen tuotteistaminen on jotenkin helppo ymmärtää. Elokuvahan on taidemuodoista ehkä kaikkein kollektiivisin. Monen ohjaajan yhteydessä olemmekin kuulleet karmeita tarinoita siitä, miten tuottajat tai studiopomot tai kuka milloinkin kävelee heidän visioidensa yli.

Ihmeellistä sen sijaan on se, että kirjallisuutta hallitsee edelleen mielikuva yhdestä tekijästä. Tämä siitä huolimatta, että me kaikki olemme varmasti tietoisia kirjanluomisen monivaiheisuudesta. Käsikirjoituksesta kustantajalle, tästä kustannustoimittajalle ja mahdollisille muille lukijoille, takaisin kirjoittajalle, toimittajalle, kirjoittajalle, taittajalle, kirjoittajalle, kirjanpainajalle jne. Tuotantoprosessin päättyessä lukijalle ojennetaan valmis kirja, joka on tekijän (ja kustantajan) omaisuutta, nimeä myöten.

Entäpä, jos jonakin päivänä saisimme eteemme myös teoksen, jonka kannessa olisi maininta: Kirjailijan versio (Writer's Version), tai: Kirjailijan toimittama versio (Author's Edition)?

Kysyttäessä kirjailijat mielellään kertovat kirjansa valmistumisesta. Tällöin käy myös selväksi se, että julkaistuun teokseen on tarvittu monia keskusteluja kustannustoimittajan kanssa, käsikirjoituksen muokkaamista ja kompromissien tekoja. Kirjallisuuden kokonaiskuvan saamisen kannalta on harmittavaa, että nämä asiat jäävät usein ikään kuin piiloon. Helposti kehittyy illuusio kirjailijasta, joka yksinään hallitsee ja hallinnoi omaa teostaan aivan sen alusta hamaan painettuun kappaleeseen asti.

Puhumattakaan siitä, että kirjallisuutta muokkaavat tahot pysyvät kulisseissa...

Tehokas markkinointikoneisto kyllä kykenee myymään kaksi tai miksei useitakin versioita Oksasen, Tervon, Mäen tai Remeksen teoksista, myös sen virallisen ja kirjailijan luettavaksi tarkoittaman version (Authorised), tai lopullisen (Final Edition), kriittisen (Critical Edition), ehkä jopa ajanmukaistetun (Remastered Edition).

Sillä edellytyksellä tietenkin, että näiden välille ylipäätään on löydettävissä mitään eroa.

Toisin kuin elokuva, kirja elää tekijyyden harhassa. Hänen kirjansa ei ole hänen!

Carver

The New York Times Book Review on tehnyt listauksen vuoden 2009 parhaimmista kirjoista. Fiktion puolella ei tuttuihin nimiin törmää, mutta tietokirjallisuuden puolella sentään. Mukana on Carol Sklenickan tuore elämäkerta Raymond Carverista (1938-88), miehestä, joka teki "likaisesta realismista" käsitteen amerikkalaiseen kirjallisuuteen.

Mielenkiintoiseksi Sklenickan teoksen tekee mm. se, että siinä analysoidaan huolellisesti ja seikkaperäisesti kirjailijan suhdetta kustannustoimittajaansa, millä on ollut oma merkityksensä Carverin kirjailijakuvan rakentumiseen. Siis sillä, miten kustannustoimittajan tekstieditoinnit vaikuttavat siihen, mihin asentoon kirjailijan teksti lopulta lukijan silmille asettuu.

Muistan tutustuneeni Carverin tarinoihin ensimmäisen kerran 80-luvun puolessavälissä, kun Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta ilmestyi suomeksi. Koruttomat kertomukset keski-ikäisistä, keskiluokkaisista, keskivertoihmisistä iskivät suoraan tajuntaan ja herättivät kiinnostuksen siihen, miten pienillä keinoilla ja mitättömillä vihjeillä on mahdollista rakentaa elämää suurempia kertomuksia.

Carver on varmasti maineensa ansainnut ja lunastanut taiteensa ytimen. Mutta kovin harvoin kirjallisuus nähdään myös tuotannollisena kokonaisuutena, jossa luovaa työtä tehdään ihmisten keskellä ja lisää porukkaa tulee tuotannon eri vaiheissa sisään ovista ja ikkunoista.

Hyvä siis muistuttaa meitä lukijoita tästäkin, että jokaisen menestyneen kirjoittajan takana on erinomainen kustannustoimittaja.


New York Times