Satiirin mahdottomuus

Näkökulma Pariisin terroritekoihin se on tämäkin.

Mainio brittiläinen kirjailija ja kolumnisti Tim Parks tekee blogissaan pikaisen syväluotauksen satiirin olemukseen ja pohdiskelee lajityypin mahdollisuuksia toimia nykyisessä globaalissa maailmassa.

Ranskalaisten vasemmistointellektuellien Charlie Hebdosta on traagisten tapahtumien seurauksena tullut länsimaisen sananvapauden symboli ja kriittisen journalismin lipunkantaja. Parksin ja monien muidenkin mielestä johtopäätöksissä on ollut hätäilyn ja kritiikittömyyden makua. Äärimuslimien teloituspartion kohteeksi joutunut lehti on aina osannut ärsyttää, mutta eurooppalaisen valistusajattelun perinnönjatkajaksi tai satiirin ritariksi siitä ei ehkä sittenkään ole.

Parksin mukaan satiirin olemukseen kuuluu asioiden esittäminen liioitellussa ja koomisessa valossa. Satiiri pilkkaa ja herjaa, mutta tekee sen siinä tarkoituksessa, että ihmiset muuttaisivat toimintatapojaan ja käsityksiään. Satiiri nostaa ilmiöiden absurdit piirteet pintaan jonkin suuremman ja jalomman päämäärän puolesta.

Jälkimmäisen seikan suhteen ainakin Parks itse on ehdoton. Satiiri voi olla nokkelaa ja hauskaa ja osuvaa, mutta jos siltä puuttuu halu muuttaa olemassaolevia olosuhteita, se on epäonnistunut pyrkimyksissään. Pahimmassa tapauksessa se kääntyy itseään vastaan, jolloin satiirisessa valossa esitetyt kärjistykset otetaan totena ja niitä käytetään vastakkaisten pyrkimysten ajamiseen.

Uutinen ei ole se, että Charlie Hebdon Muhammed-kuvista on tullut osa islamofobista poliittista kielenkäyttöä. Mikä tuskin oli satiirin tekijöiden alkuperäinen tarkoitus. Syy siihen, miksi näin on käynyt, liittyy Parksin mielestä paitsi onnettomaan ja tökeröön satiiriseen kuvastoon myös globaaliin aatemaailmaan, jossa ei ole olemassa yhtä ja jaettua käsitystä siitä, mikä on sopivaa ja hyväksyttyä ja moraalisesti oikein.

Onnistunut satiiri tarvitsee tuekseen yhteisen kulttuurisen taustan ja moraaliopin. Kun sitä ei ole, satiiria on mahdotonta ymmärtää.

Tilanne on kaiken kaikkiaan monimutkainen ja sekava. Samaan aikaan, kun me elämme maailmankylässä, jossa kansalliset, poliittiset ja uskonnolliset rajat on luotu ylitettäväksi, käsityksemme maailmasta pohjautuu ja on sementoitu noiden samojen rajojen ylläpitoon. Charlie Hebdonin oma historia peilaa hyvin tätä tilannetta. Lehti syntyi 60-luvun vasemmistoradikaalien toimesta ja joutui useaan otteeseen viranomaisten hampaisiin. 70-luvulla sen ilmestyminen kiellettiin lehden pilkatessa Charles de Gaullea ja toimittajat muuttivat lehden nimen nykyiseen muotoon, jossa etuliite Charlie on väännös ihaillusta valtiomiehestä ja Tenavat-sarjakuvan Jaska Jokusesta.

Charlie Hebdon keskittyi Ranskaan ja Ranskan politiikkaan pitkälle 80-luvulle asti. 90-luvun alussa se otti kohteekseen Irakin sodan, jolloin lehden pilkka saattoi ajoittain suuntautua maan rajojen ulkopuolelle ja toisiin kulttuureihin. Aina, kun näin tapahtui, lehden vaatimaton painosmäärä kymmenkertaistui. Huippu oli tietenkin 2006 tapahtunut Muhammed-pilakuvien julkaisu ja niiden herättämä huomio.

Siten Charlie Hebdon on samalla kertaa sekä hyötynyt globalisaatiosta että joutunut sen uhriksi. Joltakin tasolta tarkasteltuna se on varmasti myös kelvollinen länsimaisen sananvapausideologian mannekiini, vaikka vapaus on meilläkin suhteellinen käsite. Italiassa ja Saksassa natsitunnusten julkinen esittäminen on kielletty, Ranskassa juutalaisten kansanmurhan kieltäminen niin ikään, Yhdysvalloissa ja Britanniassa suhtaudutaan rasistisiin, juutalaisvastaisiin ja naisiin tai sukupuolivähemmistöihin kohdistuvaan pilkkaan äärimmäisen kriittisesti. Kaikki muistavat myös, mitä tapahtui meillä Suomessa, kun Mannerheimista kertovassa nukkeanimaatiossa viitattiin sotiemme sankarihahmon seksuaaliseen suuntautumiseen "huonoa makua" osoittaen.

Jopa Charlie Hebdo on joutunut tekemään toimituksellisia linjauksia ja antamaan potkut eräälle piirtäjälle, jonka katsottiin syyllistyneen antisemitistiseen pilkkaan.

Rajat ovat siis olemassa ja niistä meitä myös muistutetaan. Mikä on hyvä, kuten Parks toteaa.

Mutta suurtakaan arvoa Parks ei anna Charlie Hebdon viimeisille tempauksille, joissa karikatyyrisesti kuvattu Muhammed komeilee miljoonapainoksiin yltäneen lehden kannessa. Kysymys on provokaatiosta, jonka ainoa tarkoitus tuntuu olevan ärsyttäminen ja ihmisten kiihottaminen toisiaan vastaan, ei vuorokeskustelun käynnistäminen ennakkoluulojen ja väärien olettamusten silottamiseksi.

Keskeinen kysymys Parksin mielestä on se, miten me suhtaudumme ilmaisunvapauteen ja sen vastuulliseen käyttöön. Onko meillä oikeus sanoa, piirtää, kirjoittaa mitä tahansa? Onko meillä oikeus loukkaantua heille, jotka eivät sulata tekemisiämme? Onko meillä oikeus asettaa oma kulttuurimme etualalle vain siitä syystä, että toiset kulttuurit eivät meitä ymmärrä? Olemmeko me oikeassa ja he väärässä?

Kun uhmakkaana, kiukusta kihisten nostan kyltin ilmaan ja väitän olevani Charlie, kuka itse asiassa olen, oikeasti?

Lukija, tunne itsesi!

Englantilainen kirjailija, kääntäjä ja kriitikko Tim Parks on lähtenyt tonkimaan omaa lukuhistoriaansa. Lähtöolettamuksena hänellä on ajatus siitä, että lapsuudessa meille luetut ja meidän lukemat kirjat vaikuttavat siihen, miten me aikuisena luemme ja suhtaudumme kirjallisuuteen.

Kysymys on siis lukijoiden, todellisten, kirjapölyä hengittävien lukijoiden arkeologiasta.

Parksin lapsuuden pappiskodissa perhe kokoontui takkatulen ääreen kuuntelemaan, kun äiti luki heille kertomuksia Raamatusta ja muista "hyviksi" todetuista kirjoista. Myöhemmin, kun Parks pääsi oman lukemisensa makuun, hän saattoi irtautua vanhempiensa tukehduttavasta maailmasta lukemalla jotain aivan muuta.

Asian ydin on se, että herkkyys lukemiseen saavutettiin jo lapsuudessa ja kotona siihen suhtauduttiin vakavasti ja sitä vaalien. Henkien taistelu vanhempien ja lasten välillä käynnistyi todenteolla siinä vaiheessa, kun lasten kirjahyllyn kätköistä löytyi Giden, Beckettin tai Nietzschen teoksia. Näiden myötä Parks oppi, että lukeminen voi joskus olla myös vaarallista ja pahaa, hyvin pahaa. Ja sen, että aina välillä meidän kaikkien on hyvä kapinoida ja ottaa etäisyyttä muihin ihmisiin.

Parksilla oli kaksi sisarusta, joiden lukumaailman välissä hän varttui. Vanhemmalta siskoltaan hän oppi kirjan estetiikan, historiallisten ja romanttisten kertomusten yhteyden elämäntapaan, harrastuksiin (kirkkokuoro) ja huoneen sisustukseen. Velipojan hyllyyn ladotut moraaliltaan uskaliaat kertomukset (Agnar Mykle) ja pokkareiden kansiin painetut kuvat vähäpukeisista naisista valmistivat nekin tietä aikuisuuteen.

Isän työhuoneessa muistilaput ja kirjoihin kynillä tehtyjen merkintöjen monimutkaiset ajatuksenjuoksut kylvivät Parksille ensimmäiset siemenet hänen myöhemmin tuntemaansa epäilyyn ja vastenmielisyyteen itsetarkoituksellisen kokeilevaa tai akateemista kirjallisuutta kohtaan. Myös se, että isän lukiessa muun perheen piti olla hiljaa ja koko talo tuntui vaipuvan eräänlaiseen ahdistavaan horrokseen, sai Parksin myöhemmin hakemaan kirjallisuudesta elämänmenosta todistavia raikkaita tuulahduksia.

Äidin kirjakokoelmiin Parks yhdisti lämmön, tunteet ja patriotismin. Sieltä hän ahmi ensimmäiset Dickensinsä ja seikkailukertomukset sotasankareista. Jostakin talon kätköistä, portaiden alta katseilta piilossa löytyi myös se kirja, jossa käsiteltiin avioliiton seksielämää. Oli siis olemassa kirjoja, jotka olivat hyvää lukemista joillekin, mutta eivät kaikille.

Parksin omassa kirjahyllyssä komeilivat Dostojevski, Tolstoi, Tshehov, Flaubert ja Zola. Näiden laatimien tekstien sisällöstä hän ei tuolloin paljoakaan ymmärtänyt. Mutta tavallaan ne ilmensivät Parksin omaa asemaa perheessään. Kirjailijat edustivat ulkopuolista kulttuuria, heidän tarinansa olivat monimerkityksellisiä, synkkiä ja valoisia, rohkeita ja sovinnaisia, mutta eivät koskaan provokatiivisia. Toisin kuin veljensä, Parks ei noussut avoimeen sukupolvikapinaan. Pakotien ulos vanhempiensa mustavalkoisesta maailmankuvasta hän raivasi lukemiensa kirjojen avulla.

Henkilö- ja lukuhistoriaansa seuraten Parks löytää monia selittäviä tekijöitä nykyiseen kirjalliseen makuunsa. Hänen esteettisten mieltymystensä taustalla kummittelevat perheen kielletyt ja lapsilta piilotetut kirjat, omista ja sisarusten hyllyistä kurkistavat opukset, joiden läsnäolo sai myöhemmän muotonsa Parksin laatimissa kirjoissa ja kirja-arvioissa.

Lukijoiden, myös muiden kuin ammatikseen kirjaimia siristävien, olisi hyvä miettiä omaa lukuhistoriaansa. Siinä Parks on varmasti oikeassa. Kuten myös siinä, että meidän olisi syytä mennä itseemme ennen ensimmäisen esteettisen kiven heittämistä.

Kenen lukutuolissa sinä istut?