McEwan

Romaanin rakenteiden suhteen brittiläinen Ian McEwan (s. 1948) on aina ollut tarkka. Joskus tuntuu, että hieman liiankin tarkka, paperinmakuinen, rakenteellinen. Mutta turha kieltää, että hänen romaaninsa toimivat kuin niiden kirjoittaja olisi syntynyt sanat päässään ja kirjoittamisen taito hyppysissään. Kuin ei olisi koskaan mitään muuta tehnytkään (kuten ei ehkä olekaan...).

Alkujaan jo 1997 ilmestynyt Ikuinen rakkaus (suom. 1998) on jännitystarinan kaapuun puettu kertomus mielen suistumisesta, onnettomien tapahtumien ja sattumanvaraisten kohtaamisten välisestä dynamiikasta. Mielenkiintoiseksi sen tekee myös tapa, jolla kertoja tarinaansa viivyttää ja ennakoi tulevaa. Sekä se, miten pääjuoneen pinotaan sivumotiivien rykelmää antamaan tarinalle syvyyttä ja lukijan mentävää aukkoa.

Romaani alkaa kuumailmapallo-onnettomuudella ja kehittyy tästä sairaskertomukseksi, kuvitelmaksi valheiden, harhautusten ja lausumattomien epäilyjen välisestä yhteydestä. McEwan liittää toisiinsa psyykkiset toimintamekanismit ja ulkoisen maailman lainalaisuudet. Monien muiden romaaniensa tavoin myös tämän romaanin päähenkilölle kirjailija on varannut hetken, silmänräpäyksen, jolloin ulkoisesti tyyni pinta rikkoontuu ja suistaa kaiken raiteiltaan.

Fysiikan ja taiteen lait tulevat tässä romaanissa kovin liki. Romaanin sisältämillä sivupoluilla samoillaankin tieteen ja taiteen tekemisen maisemissa. Päähenkilön tieteellisen ja rationaalisen maailmankuvan vastapuolella ovat niin tämän ahdistelijan hulluuden sävyttämä logiikka kuin naisystävä, jonka intohimona on toinen outo olento, tosin menneisyydestä - runoilija John Keats.

Myöhemmissä romaaneissaan (Amsterdam, Lauantai, Sovitus, Rannalla) McEwanin resepti toimii kuitenkin hieman vaivattomammin ja vähäeleisemmin. Aivan kuin kirjoittaja olisi vasta sitten alkanut luottaa siihen, että tarina tulee kyllä lopulta kerrottua ilman pakkoa avata kaikkia solmuja.

Ian McEwan: Ikuinen rakkaus. Suom. Juhani Lindholm. Otava 2010.

Kirjailijan kotisivuille!

Fagerholm

Monika Fagerholmin Amerikkalainen tyttö käyttää kaunokirjallisina tehokeinoina toistoa ja assosiaatioita. Fagerholmin tapa kutoa tarinaa on lukijan kannalta äärimmäisen palkitsevaa. Ei helppoja kerronnallisia ratkaisuja, ei ilmeisiä rinnastuksia tai kömpelöitä tarinanjuoksutuksia. Kertomisen vimma, kirjoittamisen asenne on tässä romaanissa kohdallaan.

Amerikkalainen tyttö ilmestyi alkujaan jo 2005 ja voitti Ruotsin arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon (August) samana vuonna. Fagerholm liittyi näin samaan klubiin sellaisten kirjailijasuuruuksien kuin Sven Deblancin, Kerstin Ekmanin ja Per Olov Enquistin kanssa. Ehkä tuossa seurassa onkin parempi olla, mieluummin osana Pohjoismaista kirjallisuusperhettä kuin vain suomalaista.

Palkinnon perusteluissa viitattiin kirjailijan ”eksistentiaaliseen näkösyvyyteen”, mikä lienee kustantajan kömpelö suomennos jostakin, jonka avulla haluttiin määrittää Fagerholmin teoksen syvällisyyttä.

Ehkä se on kirjailijan tavassa lomittaa yhteen menneisyyttä nykyhetken kanssa. Kun laulunpätkät ja vuorosanat kulkevat ihmiseltä toiselle, tarinoiden kera ja hämärtyvien muistikuvien myötä. Fagerholmin monisyinen ja -polvinen kerronta vetää auki valmiiksi kudottua kertomusta, välillä vimmaisesti purkaen, välistä hidastaen ja pysähtyen kuin kysyäkseen tarkoitusta.

Tämän romaanin kohdalla on syytä olla tarkkana. Ettei se mene ohi.



Monika Fagerholm: Amerikkalainen tyttö. Suom. Liisa Ryömä. 3. painos (2005). Teos 2009.

Flaubert

Tänään tulee kuluneeksi 130 vuotta siitä, kun Gustave Flaubert heitti henkensä. Kuollessaan tämä realistisen romaanikerronnan mestari oli 58 vuotias. Edelleenkin Rouva Bovary (1857) jaksaa viehättää. Paitsi tietenkin Flaubertin ironinen, etäännyttävä kerronta myös päähenkilön sielunmaiseman erittely tuntuu kovin – sanoisin – terveeltä.

Kertojan mukaan Emman koko persoonallisuus on rakennettu sen varaan, miten hän kuvittelee omaa elämäänsä tulkittavan muiden taholta. Toisin sanoen, Emma on teeskentelijä. Emma tuntea kaipuuta jonnekin, johon hän ei pääse, paikkaan, jota hän ei pysty määrittämään. Hän kokee olevansa onneton, koska maailman pitäisi tarjota hänelle suurempaa intohimoa. Mutta maailmasta Emma tietää vain sen, mitä hänelle on kerrottu.

Flaubert antaa Emman juoda myrkkyä ja kuolla tuskien tietä ja lääkäreiden ja omaistensa ympäröimänä. Kuolinvuoteellaan tämä pyytää vielä peiliä, jotta saisi nähdä kärsineet kasvonsa. Ne nähdessään kyyneleet alkavat valua pitkin poskia. Emmalle peili kertoo sen, mitä hän on. Hän tunnistaa itsensä kuvaruudusta.

Tyytymättömyys, itsesääli, viha ja kiukku omaa elämää kohtaan, irrallisuus, teeskentely: näistä rakentuu Bovaryn pariskunnan ja Flaubertin maailma. Ehkä siksi yli sata vuotta sitten kirjoitettu romaani jaksaa edelleen kiinnostaa. Katse peiliin, sananen Facebookiin ja tukeva blogi: Emma elää!

Kultahattu

Tämä oli se elokuva, jossa Robert Redford näytteli hymyään ja Mia Farrow nilkkojaan. Oli vuosi 1974, ja elokuva voitti kaksi Oscaria. Puvustuksesta ja musiikista. Elokuvan käsikirjoituksen oli laatinut Coppola.

En tiedä elokuvasta, mutta ainakin romaani (ilm. 1925) toimii edelleen. Tietenkin se vahvistaa niitä mielikuvia, joita itse kullakin on nk. jazz-aikakaudesta, ja yltäkylläisyydessä elävien vätysten maailma on juuri sellainen kuin sen tulee ollakin: turmeltunut, tympäännyttävä ja sisäsiittoinen.

Mutta Fitzgeraldin ote aiheeseen ja henkilöihinsä on virkistävän kyyninen: Hänen keskittymisensä oli pateettista, ja näytti siltä kuin hänen itsekylläisyytensä, joka ilmeni selvemmin kuin ennen, ei olisi enää riittänyt hänelle.

Tarina on ohut, juoni draamallisesti epäkelpo ja lopun traagiset tapahtuvat hyppäävät silmille kuin äkäiset katseet aamuruuhkassa. Mutta tunnelman luomisessa Fitzgerald on mestari. Ja henkilöhahmojen määrittely osuu ytimeen: Hänen vaimonsa oli kimeä, raukea, sievä ja pöyristyttävä... Hänen kulmakarvansa oli nypitty ja siten vedetty uudelleen pirteämpään kulmaan, mutta luonnon ponnistelut entisen suunnan palauttamiseksi antoivat hänen kasvoilleen sekavan leiman... Se oli ääni, jota korva seuraa jokaista vivahdetta myöten, ikäänkuin jokainen lause olisi sävelmä, jota ei koskaan soiteta uudelleen.

Mutta mitä ihmettä varten romaaniin on sijoitettu suomalainen nainen, joka toimii kertojan taloudenhoitajana ja mutisee "suomalaisia loitsuja sähkölieden ääressä"? Kertoja on vuokrannut maaseudulta vaatimattoman talon, omistaa koiran (kunnes se karkaa), vanhan auton ja hänen apunaan on siis tuo suomalainen piika, josta ei käy selville onko tämä nuori vai vanha. Ehkäpä suomalaisuus toimii tässä elintason määreenä ja symboloi kertojan vierautta suhteessa ympärillään olevaan ökymaailmaan. Romaanin kuluessa selviää myös se, että kertojan vuokraama talo oli ympäristönsä "rikka silmässä". Tosin pieni sellainen.

Vanha talo, koira, autonrämä ja suomalainen köksä. Jazz-aikakauden eksotiikkaa.

F. Scott Fitzgerald: Kultahattu. Suom. Marja Niiniluoto. Otava 2009.

Brookner

Tuli muistuma 80-luvulta, kun luin hiljattain Anita Brooknerin (s. 1928) Booker-palkitun romaanin Rantahotelli. Teoshan ilmestyi alkujaan 1984, ja herätti paljon ihastusta. Ehkäpä vanhanaikaisen, viipyilevän kerrontansa takia. Ja varmasti myös siksi, että Brooknerin alter ego, Edith Hope, tarkkailee ympäristöään kuin tutkija mikroskooppinsa alla kiemurtelevia olioita.

Sveitsiläisessä hotellissa oman elämäntilanteensa kiemuroita pakoileva englantilainen kirjailijatar tapaa enemmän tai vähemmän kuutamolla kulkevia hahmoja, ja on vähällä ajautua jo eräänkin kanssa suhteeseen. Kuin hälyttävänä esimerkkinä siitä, minkälaisiin oljenkorsiin me olemme vaarassa tarrautua, jos emme pidä varaamme.

Tunne itsesi, ojensivat jo varhaiset kreikkalaiset.

Brooknerin romaani kyllä toimii edelleen. Hieman se vaatii kärsivällisyyttä, mutta vain ihan pikkaisen, juuri sen verran kuin 80-luvulta voi odottaa. Tyylillinen sekamelska on tässä romaanikirjallisuutta edustavimmillaan: Mannin dekadenssia muistuttava hotelli sesonkikauden päättymishetkellä ja henkilökohtaisia skismojaan peittelevät henkilöhahmot, joita kertojan viileänkirkas katse viiltelee.



Anita Brookner: Rantahotelli. Suom. Eva Siikarla. Otava 2009.