Sivut

30.9.2014

Pynchon siellä ja Pynchon täällä!

Thomas Pynchonin, tuon amerikkalaisen postmodernistisen romaanitaiteen ikonin nimi on taas kaikkien huulilla. Eikä vähiten Suomessa, jossa kirjailijan yksi kuuluisimmista teoksista, Painovoiman sateenkaari (alkup. 1973) putkahti päivä muutama sitten kirjakauppoihin.

Maailma ei välttämättä tiedä (tai välitä), mitä Suomessa tapahtuu, mutta Pynchon koukuttaa nyt muilla tavoin. Nimittäin, Paul Thomas Andersonin (Magnolia, There Will be Blood) viikonvaihteessa ensi-iltaan tulevassa elokuvassa esiintyy myös kirjailijanero itse!

Kyseessä on elokuvasovitus Pynchonin  romaanista Inherent Vice (2009), johon sisältyvässä joukkokohtauksessa (tai vastaavassa) Pynchon on mukana. Asian paljasti elokuvan yksi päänäyttelijöistä, joka kertoi Pynchonin ilmestyneen kuvauksiin paikalle muiden tietämättä ja pysyttäytyneen jossakin taka-alalla.

Viimeinen varmuudella tiedetty valokuva Pynchonista on vuodelta 1953, jolloin hän oli 16-vuotias koululainen. Julkisuudessa hän ei ole koskaan esiintynyt, jos sellaiseksi ei lasketa paria Simpsonin jaksoa, jossa hän lainasi äänensä paperipussi päässä omakuviaan kauppaavalle kirjailijahahmolle.

Kukaan ei siis tiedä, miltä Pynchon tänään näyttää. Joten hänen "löytämisensä" Andersonin elokuvasta saattaa olla mahdotonta sekin. Ja voihan olla, että Pynchonin läsnäolo elokuvassa ei ole edes totta. Tai jos on, ehkä hän lähetti paikalle jonkun muun, ystävänsä ehkä, jos hänellä sellaisia on.

Isoin juttu tässä kaikessa on kuitenkin se, että lähitulevaisuudessa tulemme näkemään valkokankaalla ainakin kahdeksan elokuvallista sovitusta Pynchonin romaaneista. Niissä sitä riittää ihmeteltävää, vaikka Jees... Pynchon ei koskaan meille ilmestyisikään.

23.9.2014

Pikalukuhetki

Meitä lukemiseen ja kirjoihin addiktoituneita harmittaa ainoastaan se, että emme koskaan tule lukemaan kaikkia niitä kirjoja, jotka meidän pitäisi lukea. Aikaa ei ole koskaan riittävästi.

Lukeminen on hidasta, elämä nopeaa.

Onneksi samaan aikaan, kun me ryvemme itsesäälissä, hyvät ihmiset toisaalla ryhtyvät toimeen. Pikakirjoitus- ja lukuohjelmien viimeisintä aaltoa edustaa amerikkalainen startup-yritys Spritz, joka on tuonut markkinoille mobiililaitteisiin ladattavan, nopeaan lukutahtiin opastavan ohjelman.

Firman nimeä käyttävän ohjelman kantavana ideana on keskittää lukijan huomio yhteen sanaan kerrallaan. Lukunopeutta säätelevät niin sanoista, lauserakenteista ja riviltä toiselle siirtyvät silmänliikkeet kuin näkökenttään ilmestyvät ulkonaiset häiriötekijät, joiden seurauksena menetämme monta monituista silmänräpäystä turhanaikaiseen jonninjoutavaan. Kaikki tämä on pois lukuhetkemme maksimaalisesta optimoinnista.

Spritzin sovellusohjelma pakottaa lukijan keskittämään huomionsa yhteen sanaan kerrallaan, ja vieläkin enemmän: yhteen kirjaimeen sanassa. Ohjelma tavallaan jähmettää silmän liikkeen sanan keskiössä olevaan kirjaimeen, jota korostetaan punaisella värillä, ja antaa aivojen tehdä loput työstä. Kirjaimista syntyy sanoja ja sanoista lauseita ja lauseista merkityksiä.

Tämänkaltainen lukutekniikka on sinänsä vanha ja tuttu ja tiedetty jo ties kuinka kauan. Mobiiliteknologiaan vietynä vanhastakin tulee silti uutta ja mehukasta. Ehkä innovatiivisinta puolta Spritzissä edustaa siihen kytkeytyvä pedagoginen ulottuvuus. Ohjelmaa käyttävällä on mahdollisuus valita lukunopeutensa (sanojen määrä per minuutti) ja siten myös kehittää lukunopeuttaan. Kun aloittaa pienestä (100 s/m) voi harjoittelulla päästä mestaritasolle asti (1000 s/m). Jälkimmäisellä nopeudella paksuimmatkin romaanit on luettavissa muutamassa tunnissa.

Yhtiön nettisivuilla kaikki voivat testata lukunopeuttaan. Näyteohjelmasta on olemassa erikielisiä versioitakin. Hauskana yksityiskohtana todettakoon, että yhdeksän kielen valikoimasta löytyy myös suomi (sisältäen tosin pienoisia kieliopillisia kömmähdyksiä).

Ihmisen normaali lukunopeus on 200-250 sanaa minuutissa. Tuolla vauhdilla parisataasivuinen suomenkielinen romaani (n. 50 000 sanaa)  kulkeutuu aivoihin reilussa kolmessa tunnissa. Mestarilukijat hoitavat samassa ajassa kaksi, kolmekin kirjaa, eikä edes heikota.

Hiljattain Guardianin toimittaja otti Spritzin todelliseen testiin ja luki sen avulla Joshua Ferrisin palkitun romaanin To Rise Again at a Decent Hour (2014). Ferrisin romaani edustaa keskivertolaajuutta (n. 200 sivua), mutta on sentään tyyliltään hieman keskivertoromaania haastavampi. Toimittajan lukukokeilusta tuli lopulta koko kroppaa kouriva kokemus. Silmiä särki, niskaa pakotti ja ankara keskittyminen puhelimen näytöllä viliseviin sanoihin sai laitetta pitelevät sormet kramppaamaan ja aivot huutamaan lepoa.

Aikaa meni normaalin sijasta sentään reilusti vähemmän, mutta muilta osin kokemus ei ollut vaivan väärtti. Testitoimittaja onkin sitä mieltä, että Spritz saattaa toimia hyvin hörpätessä lyhyitä artikkeleita ja asiapohjaisia tekstejä, mutta romaanin kielellisen moniulotteisuuden ja -merkityksellisyyden tavoittamiseen siitä ei ole.

Joskus on hyvä edetä hitaasti ja varovasti tunnustellen, sanoja maistellen. Ja pitää mielessä stressitohtori Pertti Pakarisen kuolemattoman elämänohjeen 70-luvulta: Älähän hättäile!

Sillä ohjeella saa elämästä - ja kirjoista - enemmän irti.

Translate