Algoritmi kirjoittaa kirjan

Jos vuosi 2016 jää jostakin kirjallisuuden historiaan, niin ainakin siitä, että robotit ottivat tuolloin ensimmäiset merkittävät loikat kohti kirjailijuutta.
 
Englanninkielisissä maissa lehtien uutisointia (urheilu, talous) hoitavat jo osittain robotit. Ruotsinkielisessä Suomessa HSS Media on siirtynyt käyttämään koneen palveluksia urheilu-uutisten julkaisemiseen. Näitä otteluraportteja suoltaa Ruotsista hankittu robotti nimeltään Rosalinda, joka Vasabladetin päätoimittajan mukaan säästää ihmistoimittajien aikaa ja vaivaa ja antaa heille mahdollisuuden keskittyä muun, ehkä tärkeämmän, sisällön tuottamiseen.

Lehdissä julkaistaan paljon teknistä materiaalia (sää-, talous-, urheilu-uutiset), jonka työstämiseen koneiden käyttäminen on järkevää. Ja ehkä näin todellakin pystytään siirtämään inhimillistä pääomaa sinne, minne tietokoneiden ote ei vielä ylety. Mutta muutos on jo ovella. Sikäli mikäli mittarina voi käyttää luovaa ajattelua ja monimutkaisten, ihmissuhteisiin perustuvien kommunikointiverkostojen älyllistä, emotionaalista ja viime kädessä kielellistä hallintaa.

Robotit ovat nimittäin astumassa kaunokirjallisuuden maaperälle. Minkä ei itse asiassa pitäisi olla niin yllättävää. Kirjallisuus kun elää, kasvaa ja kehittyy kirjoitetusta kirjallisuudesta ja sen olemusta määrittävät monet tekstintuottamista hallitsevat säännönmukaisuudet ja lait. Niiden pohjalta me tunnistamme kirjalliset lajityypit, runon runoksi ja proosan proosaksi, puhumattakaan tieteis-, kauhu-, tai lastenkirjallisuuteen kytkettävistä "kaavoista". Ripaus yksilöllistä luovuutta on tuossa kaikessa vain rikka rokassa.

Tarkoittaa sitä, että mitä enemmän lukee kirjallisuutta sitä paremmin pystyy hallitsemaan sen tuottamista ohjaavia sääntöjä ja normeja. Mallioppiminen toimii tässäkin.

Alkuvuodesta Google ilmoitti kehittäneensä tekoälyn, joka pystyy hallussaan olevan tiedon pohjalta laatimaan aikuisille suunnatun romanttisen kertomuksen. Siis periaatteessa. Googlen robotti kehitettiin, jotta se pystyisi vastaamaan yksilöllisemmin romanttisia kertomuksia ostavien asiakkaiden kysymyksiin ja tiedusteluihin. Tätä pohjustaakseen ohjelmisto pistettiin "lukemaan" tuhansia kirjoja, joissa romantiikka leiskuu ja leimahtaa. Ja koska näissä tarinoissa juoni on yleensä kaikissa samankaltainen, robotilla oli kerätyn datan ansiosta mahdollisuus arvioida myös tekstien tyylikriteereitä. Tämän pohjalta kone kykenee laatimaan omia versioita ja korjaamaan itseään vertaamalla ratkaisujaan hallussaan olevaan aineistoon.

Kone toimii tässä kuin kuka tahansa aloitteleva kirjailija. Paitsi, että se tekee sen 24/7 ja nopeammin.

Lihaksia siis löytyy. Vielä ei robottia ole kuitenkaan päästetty kirjallisuuden jumppasalille. Mutta Japanissa on. Future University Hakodaten suojissa toimiva tiimi kehitti jokin aika sitten ohjelman, jonka tuloksena syntyi romaani The Day a Computer Writes a Novel. Teksti lähetettiin erääseen kirjoituskilpailuun ja eteni siellä aina finaalikierroksille asti. Ihmisten laatimien tekstien rinnalla kone pärjäsi hyvin, mutta ei sentään voittoon asti. Tarinan rakenne toimi kyllä, mutta henkilökuvaus laahasi perässä. Mitä voinee pitää useimpien aloittelevien kirjailijoiden kompastuskivenä.

Robotiikan hedelmät ovat kohta kypsiä poimittaviksi myös luovilla aloilla. Tätä edesauttaa yleisömassoille suunnattu populaarikulttuuri, jonka tuotetehtaissa sarjallisuus, tuttuus ja toistettavuus ovat hyveitä ja kuin luotuja algoritmien käyttöön. Ehkä pian saamme kuluttajina jo tehdä valintoja konekirjallisuuden ja ihmiskirjallisuuden välillä.

Tai jos mennään tästä vielä hieman pidemmälle, sen välillä luemmeko itse vai annammeko tehtävän koneelle. Kun kukaan, ei yksikään ihminen enää lue, huoli poikien lukemattomuudesta poistuu samalla - kustannustehokkaasti.

Unelma-ammatti

Hyviä uutisia Brittein saarilta: englantilaiset kirjailijat eivät ole sen rikkaampia kuin suomalaisetkaan!

Tuoreen tutkimuksen mukaan brittiläisten ammattikirjailijoiden vuosiansio on reilu 10 000 puntaa. Aivan kuten oikeassakin elämässä, myös kirjailijoiden maailmassa suurin osa alalla liikkuvasta rahasta menee kouralliselle onnekkaita. Viisi prosenttia ammattikunnasta rohmuaa yli puolet tuloista, joukossa sellaiset megatähdet kuin J. K. Rowlings ja E. L. James.

Mutta merkittävin osa kirjailijoista saa siis tyytyä tuohon vaatimattomaan ansiotuloon, jossa ei ylletä edes palkkataulukon minimitasolle. Suomessa tehtiin vastaavankaltainen tutkimus parisen vuotta sitten, jolloin kirjailijan keskiansioksi kirjoitus- ja muiden palkkioiden sekä mahdollisten apurahojen jälkeen saatiin hieman alle 10 000 euroa vuodessa.

Kaikesta köyhäilystä huolimatta niin Briteissä kuin Suomessakin kirjailijan ammatti nauttii suurta arvostusta ja moni jopa haaveilee ryhtyvänsä kirjailijaksi, jos ei ihan heti niin ainakin isona tai viimeistään eläkkeellä. Kirjailijat ovat kurjuuden kuninkaita.

Totta on niin ikään se, että Suomessakaan kaikki kurjat eivät ole köyhiä, eivätkä aina kipeitä. Verotettavaa tuloa kertyy mukavasti myös suomalaiselle kouralliselle (Lehtolainen, Kunnas, Kyrö, Mäki, Paasilinna, Remes, Tervo, Tuuri), jotka ylittivät 200 000 euron vuosiansiot vuonna 2013. Tilastollisesti he kaunistelevat ammatissa ansaitsemisen mahdollisuuksia ja kääntävät esimerkillään -  huomiotaloudessa kun eletään - keskustelun jonnekin muualle.

Briteissä kova kilpailu harvenevista lukijoista on johtanut siihen, että kustantajat pyrkivät pelaamaan varman päälle. Kustannetaan vain sellaista kirjallisuutta, jonka menestymismahdollisuuksiin uskotaan. Tämä on puolestaan tarkoittanut sitä, että kuilu hyvin ansaitsevien kirjailijoiden ja kirjoittamisella ei-toimeentulevien välillä on kasvanut.

Silti kirjailija on se ammatti, jolla kovin moni myös Britanniassa haaveilee saavansa elannon. Sitä samaa haaveilevat myös ne tuhannet kirjailijat, jotka päivätyönään harjoittavat ammattiaan. Että joskus joku maksaisi tästä kunnon palkan, tai edes jotakin.

Useimmilla heistäkin oli unelma ammatista. Ja siivet.

Eco puhuu

Umberto Eco on parhaillaan kiertueella markkinoimassa viimeisintä romaaniaan, keväällä 2012 suomeksikin ilmestyvää Prahan kalmistoa (WSOY). Matkallaan hänet tapasi Guardianin toimittaja, joka sai vanhan herran (79 v.) avautumaan paitsi kirjoistaan myös politiikasta ja vähän muustakin.

Hyvänä aasinsiltana nykypäivän Eurooppaan - ja Italiaan - toimi keskustelussa Econ ikuisuusaihe, maailma salaliittojen ja väärennösten pesänä. Myös uusimmassa romaanissa on kysymys näistä. Siinä seikkaillaan 1800-luvun lopun Euroopassa ja seurataan mestariväärentäjän aikaansaannoksia, joilla heilutetaan maan mahtavien valtaistuimia. Erityisenä mielenkiinnon kohteena ovat Siionin viisaiden pöytäkirjat, joiden aitouden puolesta taitavat jotkut vieläkin vaahdota. Kyseessähän ovat tekstit, joissa juutalaiset paljastavat salaisen maailmanvalloitussuunnitelmansa. Uskomuksen mukaan pöytäkirja laadittiin eräässä sionistikongressissa 1800-luvun lopulla. Näitä tekstejä, jotka on sittemmin todettu väärennökseksi, käytettiin juutalaisvainojen oikeuttamiseen 30- ja 40-luvuilla.

Haastattelussa Eco kertoo kiinnostuksestaan salaliittoihin. Hänen mielestään ne ovat osa ihmisluontoa. Salaliiton olemassaolo saa meidät kuvittelemaan, että jotkut muut ovat vastuussa siitä, mitä meille tapahtuu. Tämän psykologisen mekanismin seurauksena ihmisten ei tarvitse ottaa vastuuta omista teoistaan ja virheistään.

Vainoharhaisuuden käyttämisessä omien pyrkimystensä vipuvartena vallanpitäjät, diktaattorit ja tyrannit ovat olleet mestareita. Econ lapsuudessa fasismin aatteesta humaloituneet opettajat iskostivat lasten mieleen sen, että Italian kansan vihollisia olivat englantilaiset, juutalaiset ja kapitalistit. Hitler teki tämän saman Saksassa. Ja viimeisimpänä - näin Eco - Berlusconi hänen omassa maassaan. Berlusconille vihollisia olivat kierot tuomarit ja kommunistit ja tätä sanomaansa hän on toistanut kaikissa vaalikampanjoissaan.

Eco on aina suhtautunut Berlusconiin kielteisesti, mutta ei aliarvioiden. Hänen mukaansa tämä on nero omalla alallaan, viestin perille saattamisessa. Berlusconin fiksuin siirto oli aikoinaan valita sanomansa kohteeksi televisiota katsovat keski-ikäiset ihmiset. Nuoret ovat kiinnostuneita vain internetistä, mutta 50-60-vuotiaat ja eläkeläiset, jotka muodostavat Berlusconin vahvimman tukijoukon, heihin tämän sanoma Italian vihollisista, valtion uudesta noususta ja verojen hyödyttömyydestä upposi hyvin.

Osansa Berlusconin menestyksestä oli Econ mukaan myös sillä, että Italia ylipäätään halveksii älymystöä. Kun heidän valittu johtajansa ylpeili sillä, että ei ollut lukenut yhtään romaania 20 vuoteen, hänen suosionsa vain kasvoi.

Mutta Eco ei halua sysätä kaikkea maailman kurjuutta vain yhden herran harteille. Myös monet muut ovat tehneet parhaansa ihmisten harhauttamisessa ja heidän älynsä väheksymisessä. Oman ryhmänsä muodostavat ne lehdistön ja tiedonvälityksen edustajat sekä kustantajat, jotka kuvittelevat kaikkien haluavan vain helppoa ja halpaa. "Ihmiset ovat kyllästyneet yksinkertaisiin asioihin. He haluavat haasteita", Eco toteaa ja pohjustaa ajatustaan sillä, että hänen kirjoistaan parhaiten ovat menestyneet juuri ne, joiden muoto ja sisältö ei aukene aivan helposti.

Haastattelussa hän puhuu myös Ruusun nimestä (1980), kirjasta, johon hänellä on erikoinen viha-rakkaus -suhde. Se on romaani, joka kulkee kuin peili hänen mukanaan. Kaikki, mitä hän kirjoittaa, nähdään aina sen kautta. Mutta, kuten Eco toteaa, hän ei ole suinkaan ainoa vastaavan taakan kantaja. Gabriel Garcia Marquez on ikuisesti sidottu Sadan vuoden yksinäisyyteensä.

Hyvää asiassa on se, että aina uuden romaanin julkaisun yhteydessä Ruusun nimen myyntiluvut nousevat. Viimeisin Eco herättää unestaan myös ne, jotka eivät ole vielä lukeneet sitä ensimmäistäkään.

Eco on tehnyt pääasiallisen kirjailijan uransa kirjoittamalla tietokirjallisuutta, mutta romaaneistaan hänet tullaan lopulta muistamaan, siitä hän on jokseenkin vakuuttunut. "Romaanikirjailijalla on yleensä pitkäkestoisempi elämä kuin tiedemiehellä, ellet sitten ole joku Immanuel Kant tai John Locke. Maineikkaimmat ajattelijat viidenkymmenen vuoden takaa ovat jo painuneet unohduksiin."

Joten, Eco tulee lopulta olemaan se kirjailija, joka kirjoitti Ruusun nimen. Mies itse ei ole asiasta hirveän harmissaan, löytää siitä jopa huvittavia puolia. Kuten sen, että kriitikot ja tutkijat ovat halunneet liittää hänen romaanituotantonsa ja tieteelliset kirjoituksensa yhteen. Heidän näkemyksissään romaanista tulee filosofiaa ja filosofiasta kaunokirjallisuutta. "Olkoon näin. Hyväksyn tämän. He todistavat puolestani, että en sairasta skitsofreniaa."

Iso ero tosin Econ kuuden romaanin ja satojen tieteellisten artikkeleiden ja kirjojen välillä on, kuten haastattelija toteaa. Ero on niiden myyntiluvuissa. Yksistään Ruusun nimeä on myyty maailmalla yli 50 miljoonaa kappaletta.

Carver

The New York Times Book Review on tehnyt listauksen vuoden 2009 parhaimmista kirjoista. Fiktion puolella ei tuttuihin nimiin törmää, mutta tietokirjallisuuden puolella sentään. Mukana on Carol Sklenickan tuore elämäkerta Raymond Carverista (1938-88), miehestä, joka teki "likaisesta realismista" käsitteen amerikkalaiseen kirjallisuuteen.

Mielenkiintoiseksi Sklenickan teoksen tekee mm. se, että siinä analysoidaan huolellisesti ja seikkaperäisesti kirjailijan suhdetta kustannustoimittajaansa, millä on ollut oma merkityksensä Carverin kirjailijakuvan rakentumiseen. Siis sillä, miten kustannustoimittajan tekstieditoinnit vaikuttavat siihen, mihin asentoon kirjailijan teksti lopulta lukijan silmille asettuu.

Muistan tutustuneeni Carverin tarinoihin ensimmäisen kerran 80-luvun puolessavälissä, kun Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta ilmestyi suomeksi. Koruttomat kertomukset keski-ikäisistä, keskiluokkaisista, keskivertoihmisistä iskivät suoraan tajuntaan ja herättivät kiinnostuksen siihen, miten pienillä keinoilla ja mitättömillä vihjeillä on mahdollista rakentaa elämää suurempia kertomuksia.

Carver on varmasti maineensa ansainnut ja lunastanut taiteensa ytimen. Mutta kovin harvoin kirjallisuus nähdään myös tuotannollisena kokonaisuutena, jossa luovaa työtä tehdään ihmisten keskellä ja lisää porukkaa tulee tuotannon eri vaiheissa sisään ovista ja ikkunoista.

Hyvä siis muistuttaa meitä lukijoita tästäkin, että jokaisen menestyneen kirjoittajan takana on erinomainen kustannustoimittaja.


New York Times