Äidin poika

Kyllähän se tiedetään, että modernin proosan mestarin Marcel Proustin (1871-1922) äitisuhde oli vähintäänkin mielenkiintoinen, mutta viimeisessä London Review of Booksissa kirjallisuudentutkija Michael Wood (s. 1936) haluaa tästä meitä vielä kerran muistuttaa ympäten mukaan myös ajatuksia hulluudesta, äidin murhasta ja siitä, mitä tapahtuu, jos sitä ei ehditä tehdä.

Woodin artikkelin lähtökohtana on ajatus siitä, että ihmiset sekoilevat elämässään monella tavoin, ja myös tekstit noudattavat tätä samaa kaavaa: niitä lukiessa tuntuu siltä, että jotakin on pahasti pielessä. Ongelma on sitten sama kuin hullujen ihmistenkin kanssa. Miten tulkita käyttäytymistä tai juttua, joka ei asetu normaalin rajoihin?

Proust rakasti äitiään kovin ja äiti poikaansa. Heidän suhteensa oli läheinen, intiimi ja huolehtiva. Jälkimmäinen koski erityisesti äitiä, jolla oli tapana tiedustella toistuvasti pojan yleisvointia ja pyytää tätä kertomaan tarkastikin, milloin tämä on herännyt, mennyt nukkumaan, kuinka kauan ollut ulkona ja levännyt. Toki äidin ja pojan kirjeenvaihdossa käsitellään paljon muitakin asioita (jutellaan ihmisistä, ajankohtaisista tapahtumista, matkoista, kerrotaan huvittavia juttuja yms.), mutta etualalla on aina huoli pojan terveydestä.

Eikä siinä mitään. Pikkuinen Marcel - joka oli kirjeenvaihdon aikana jo täysi-ikäinen mies - oli kovin sairaalloinen (astmaa, allergiaa) ja itsekin innokas tarkkailemaan kehonsa käyttäytymistä. Hän myös mielellään vastaili äitinsä yksityiskohtaisiin tiedusteluihin, samalla tarkkuudella ("Eilen illalla ei astmaa", "Tulin kotiin niiskuttaen, yskien ja pahassa astmassa") ja jokaisen pillerinkin nimeten. Äiti puolestaan käski poikaa pukeutumaan lämpimästi ja leikkaamaan hiuksensa.

Kaiken kaikkiaan Proustien kesken vallitsi varmaankin hyvin luottamuksellinen ja uskottu suhde. Mutta jotakin hullua tuossa kaikessa oli, kuten tutkijat ovat todenneet ja kuten Woodkin toteaa. Esimerkkinä on käytetty usein erästä kohtausta, jolloin Marcelin ja vanhempien välille kehittyi suurikin riita (syynä ehkä pojan homoseksuaalisuus tai holtiton tapa käyttää rahaa), jonka päätteeksi poika paiskasi huoneesta lähtiessään oven niin kovaa kiinni, että sen lasi hajosi pieniksi sirpaleiksi. Marcel pyysi myöhemmin tätä anteeksi ja äiti antoi ja kirjoitti kirjeen, jossa rikkoontunut lasi vertautuu heidän "ikuisesti kestävään liittoonsa".

Proustin äiti oli juutalainen, ja juutalaisissa häämenoissa hääpari särkee juomalasin yhteenkuuluvuuttaan todistaen.

Joten, äidin sanavalinta on tässä vähintäänkin mielenkiintoinen ja herättänyt monia arveluja heidän suhteensa laadusta. Wood ei usko, että suhteessa sinänsä oli mitään muuta kuin ylihuolehtivaisuutta, mutta ongelma liene ollut juuri tässä. Marcel ei kyennyt koskaan päästämään irti äidistään, ei ennen kuin tämä kuoli, mikä sekin tapahtui vasta siinä vaiheessa, kun vahinko oli jo tapahtunut. Äiti piti huolen siitä, että poika säilyi aina hänen lapsenaan, ja poika suhtautui äitiinsä aina äitinä.

Tämä molemminpuolinen riippuvuussuhde kulkeutui myös Proustin teksteihin. Kadonnutta aikaa etsimässä on tietenkin yhtä kadonnutta äitiä etsimässä koko sarja, mutta sen äärelle hän pääsi vasta, kun äiti oli mennyt rajan taakse. Wood nostaa esille mielenkiintoisen esimerkin Proustin tavasta käsitellä suhdettaan äitiin. 1900-luvun alussa Ranskassa kohistiin tapauksesta, jossa rehdinoloinen, porvarillisessa ammatissa oleva mies oli tappanut äitinsä ja sitten itsensä. Mieletön rikos sai Proustin laatimaan aiheesta artikkelin, jossa hän tarkastelee murhaa psykologisesta näkökulmasta liittäen siihen myös esimerkkejä antiikin taruista ja kertomuksista, joissa äiti on hirviö, rakastaja tai muuten vain tiellä. Proust haluaa tavallaan ymmärtää teon tehnyttä miestä, jonka rakkaus äitiään kohtaan on niin vahva, että hän ei halua tämän joutuvan kohtaamaan elämän synkkiä realiteetteja, ihon rypistymistä, harmaantumista, muistin heikkenemistä ja horjuvaa käyntiä.

Ei Proust halua hyväksyä tappajan tekoja, mutta hän ikään kuin selittää sitä. Proustin mukaan miehen syyllisyys on tässä vain pintaa, jonka alla muhii ajatus sovituksesta.

Proustin tavalle "banalisoida mytologiaa" (Wood) löytyy ehkä selitys siitä, että kun hänen äitinsä kuoli 1905, tämä kuoli vain kaksi vuotta Proustin isän kuoleman jälkeen. Marcel itse tulkitsi äidin poismenon petturuutena häntä, siis Marcelia, kohtaan. Äiti jätti hänet yksin, vaikka tiesi pojan vielä tarvitsevan hänen huolenpitoaan. Vaikutti myös siltä, että äiti kuoli Marcelin isän ja oman puolisonsa takia. Äiti siis lopulta valitsi aviomiehensä.

Kirjeissään, joissa Proust tilittää suruaan muille, hän on äidilleen vihainen ja yllättynyt tämän ilmeisen voimakkaasta henkisestä siteestään puolisoonsa. Samalla Proust on vihainen itselleen, että hän aiheutti "mammalle aivan liikaa huolta", että hän oli "aina niin sairas", minkä takia äiti oli surullinen. Syvimmän itsesäälinsä aallonpohjassa Proust on sitä mieltä, että hän "myrkytti" äitinsä elämän.

Mutta tavallaan Proustille herää tässä vaiheessa myös tietoisuus siitä, että ihmisen on parempi katkaista siteensä niihin, joita hän rakastaa, siinä vaiheessa, kun se on vielä mahdollista. Eli: äidin "murha" on tehtävä äidin vielä eläessä.

Vaikka äidin kuolema ei jättänyt Proustia koskaan rauhaan, hän Woodin mukaan oppi elämään tosiasian kanssa. Ja kirjoittamaan siitä romaanin, josta tuli länsimaisen kirjallisuutemme historiaa. Proust herätti äitinsä henkiin fiktionsa sivuille, piirsi tämän kasvoille ensimmäiset rypyt ja hiuksille harmaata. "Käsitän nyt", Proust kirjoitti myöhemmin, "että kuolema ei ole poissaoloa eikä luonto ymmärrettävissä ihmisen silmin".  

Käsittämättömät ovat hulluuden tiet.

Kirjeet puhuvat

Honoré de Balzac oli monessa mielessä mahtipontinen persoona, muhkea ulkoisilta mitoiltaan ja taiteilijan asenne kohdallaan. Kaiken piti palvella häntä ja hänen työtään. Talossa piti olla hiljaista, ympärillä kauniita ja kalliita esineitä, tarjolla väkevää kahvia ja lempeä, mutta vain sen verran, että se ei häirinnyt työntekoa.

Tämäntyyppiset seikat käyvät ilmi Balzacin kirjeenvaihdosta, josta osa on äskettäin pistetty uusien kansien väliin. Ranskalaisten balzacistien toimittama teos kattaa vuodet 1836 ja 1841. Mukana on yli viisisataa kirjettä, joko Balzacin itsensä kirjoittamaa tai hänen saamaansa.

Valtaosa kirjeistä on Balzacin ja hänen faniensa välistä kirjeenvaihtoa. Omasta perheestään tai edes työstään kirjailijasuuruus ei juurikaan muille laverrellut. Balzacin mielestä perhe oli vain ajanhukkaa ja loputon rahareikä, työhönsä hän suhtautui taasen sangen praktisesti: parempi kirjoittaa romaani kuin puhua siitä.

Jotakin hän sentään paljastaa myös itsestään. Huomiot ovat lähinnä itsesäälissä rypemistä. Balzac katsoo olevansa "kahleisiin sidottu vanki", "jäihin juuttunut laiva", "parakkiin jumiutunut sotilas", "koira", "hukkuva mies" tai "luostariin tuomittu munkki". Tätä kaikkea siis silloin, kun hän ei kirjoittanut romaaneja tai puuhannut jotakin muuta mukavaa.

Nykymittapuun mukaan Balzac lienee ollut työnarkomaani, jolla oli jonkin sortin narsistinen persoonallisuushäiriö. Tuon kuuden vuoden aikana, jonka ajanjakson mainitut kirjeet kattavat, Balzac kirjoitti yli kolmekymmentä romaania ja kertomusta. Tämän ohella hän toimitti sanomalehteä, kirjoitti ja ohjasi näytelmän sekä jatkokertomuksena ilmestyneen romaanin. Jälkimmäiset olivat miehelle tietenkin vain puuhastelua tärkeämmän työn lomassa, eikä niistä oikein mitään tullutkaan. Sanomalehti lopetettiin puolen vuoden kuluttua, näytelmä kiellettiin ensi-illan jälkeen ja jatkokertomus floppasi sekin.

Mutta vaikka Balzac saattoi itse kokea riittämättömyyden tunteita ja sai köniinsä vasemmalta ja oikealta, ihailijoita riitti. Suurimman ihailijaryhmän muodostivat naiset, jotka pommittivat Isoa Miestä fanipostilla. He kiittivät, imartelivat ja kertoivat rakastavansa tämän kertomuksia enemmän kuin omaa elämäänsä tai aviomiestään. Jotkut uhmasivat kieltoja olla lukematta Balzacia ja paljastivat lukevansa häntä salaa muilta ja kuiskivansa vain toisten samanmielisten seurassa ihanuuksia idolistaan.

Pettymyksiltäkään ei vältytty. Joku saattoi loukkaantua siitä, että Balzac tuntui tuhoavan nerouttaan kirjoittamalla latteuksia vain mielistelläkseen yksinkertaisimpia lukijoita. Joku toinen kaipasi ohjausta ollakseen tappamatta itseään. Rakkauteen ja viettelyyn liittyvät neuvot olivat kysyttyjä, kuten myös pyynnöt suositella wanna-be-kirjailijoiden tekstejä kustantajalle tai edes ohjeistaa kirjan kirjoittamisessa.

Balzac vastaili ilmeisen kiitettävällä innokkuudella saamiinsa kirjeisiin. Yhtenä syynä oli se, että hän haki, ja myös löysi, rakastajattaria ihailijoidensa joukosta. Ilmeisesti ainakin kolmen kanssa hänellä oli suhde, ja myös viimeisen vaimonsa hän löysi tätä porukasta. Monet ehdottivat Balzacille salaisia tapaamisia, ja joihinkin tämä tarttuikin.

Kirjeiden kirjoittajana Balzac oli kaikkea muuta kuin romaanien laatijana. Kirjeissään hän on muodollinen, varautunut, tylsä ja lyhytsanainen. Intohimot saavat hänen puolestaan leiskua vain kertomuksissa. Neuvojensa kanssa hän on myös varovainen. Kun kirjeitä oikein imuroi, sieltä saattaa löytää kuitenkin seuraavankaltaiset ohjeet aloittelevalle romaanikirjailijalle:

• tarkista oikeinkirjoitus
• aloita kirjoittaa vasta sitten, kun innostuksen ensihehku on sammunut
• kirjoita kuin kirjoittaisit naiselle
• kirjoita vähintään kaksitoista tuntia päivässä
• älä koskaan lue arvosteluja
• kohtele kustantajaa kuten kohtelet laiskaa palvelijaa