Sivut

29.12.2014

Hulluuden hehkua

Kirjavuosi 2014 jää Suomessa henkilömuistiin monen muun muistettavan asian ohella myös siitä, että tuolloin pari postmodernismin perusteosta sai suomenkielisen asunsa. Ensiksi taisi ehtiä Pynchonin Painovoiman sateenkaari Juhani Lindholmin kääntämänä ja heti perään Vladimir Nabokovin Kalvas hehku Kristiina Drewsin suorittamana kulttuuris-tekstuaalisena siirtona.

Ei toista ilman ensimmäistä, ja toisinpäin. Alkujaanhan Nabokovin romaanimuotoon puettu leikki tai satiiri tai-mikä-lie julkaistiin 1962 ja Pynchonin kerronnallinen oireyhtymä runsaat kymmenen vuotta myöhemmin. Kyseisistä herroista nuorempi, Pynchon, sai tiettävästi isällistä ohjausta kertomataiteen salaisuuksien äärelle vanhemmalta mestarilta, jonka yliopistollisissa seminaareissa viihtyi moni muukin tuleva kirjallinen suuruus.

Kalvas hehku on nimenomaan se Nabokovin teoksista, jonka varaan yhdysvaltalaisen myöhemmän, ja nuoremman sukupolven edustaman postmodernismin sanotaan vahvasti rakentuvan. Onhan esikuvia toki muitakin, kuten Burroughs, Borges ja Beckett, mutta Nabokovilla on tässä aivan oma asemansa. Kalvas hehku juurruttaa hullun naurun ja älyllisen estetismin yhdysvaltalaiselle maaperälle.

Kysymys on siis kirjallisesta parodiasta, jossa irvaillaan akateemisen maailman ja kerronnallisten keinojen kustannuksella. Nabokovin romaani on kertovinaan kuolleesta runoilijasta ja tämän postuumisti julkaistusta mestariteoksesta nimeltään Kalvas hehku. Kertojana on kirjailijan luotettu ystävä ja tämän tekstien intohimoinen tutkija, joka on siis toimittanut kyseisen jälkeenjääneen runoelman. Nabokovin romaanista löytyvät siten sekä tekijän, siis kertojan teokseen laatima esipuhe, tämän kokoon kursima ja kommenteilla varustama runoelma että hakemisto-osa, jossa palataan niin ikään runoelman sisältämiin yksityiskohtiin.

Nabokovin romaani kiertyy kaikin tavoin itsensä ympärille. Romaanin kertoja, professori Charles Kinbote, on ilmeisen tasapainoton yksilö, joka käyttää henkilökohtaisen elämänsä ja siitä sepittämänsä tarinan tukena runoilijaystävänsä teosta. Romaanin todellinen päähenkilö onkin tuo epäluotettava kertoja, joka rakentaa fiktion päälle akateemiseen ja tutkimukselliseen kaapuun verhotun, todellisuutta epätodellisella tavalla tulkitsevan maailman.

Lukijalle tämä kaikki näyttäytyy kertomuksena, jolla ei ole pohjaa. Ellei sellaiseksi lasketa fiktiivisen kirjailijan neliosaista ja yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän säettä sisältävää runoelmaa, josta kertoja yrittää, eikä itse asiassa edes yritä vaan tekee parhaansa olla sanomatta mitään järkevää.

Tarinan pohja on jossakin muualla: kerronnan rajoissa, lukijan odotuksissa, kielessä maailmaa ja todellisuutta määrittämässä.

Nabokovin romaanissa on monia ovia, joita aukoa. Siihen upotettu kertomus kahden miehen epäsuhdasta ystävyydestä ja toisen maniaksi muuntuneesta hulluudesta on vain yksi huone kurkattavaksi. Ja sen parodiset viittaukset niin kirjallisuuden lajikonventioihin kuin maailmankirjallisuuden merkkiteoksiin ansaitsevat nekin omat ovenavauksensa. Teoksen itseään kommentoivasta ja täydentävästä rakenteesta löytyy niin ikään lukuilmaa liikuttavaa tuulenvirettä. Romaania voi nimittäin lukea myös muilla tavoin kuin lineaarisesti sivulta toiselle edeten. Varhaisen hypertekstin logiikka on kirjoitettu kertojan lukijalle esitettyyn pyyntöön kulkea eteenpäin polkua, jossa runoelmaa tukevat kommentit kuljettavat lukijaa läpi kirjan.

Yhdysvaltalainen postmodernismi luotiin lopulta 30-luvulla syntyneiden kirjailijoiden, John Barthin, Robert Cooverin, Donald Barthelmen ja Thomas Pynchonin toimesta. Venäjältä vallankumouksen aikana Yhdysvaltoihin emigroitunut Nabokov edusti vanhempaa kirjallista sukupolvea, jolle vielä riitti rivien väliin piilotettujen ja kulttuurisia konventioita hätkähdyttävien asetelmien esiin nosto. Populaarikulttuurin kuvasto ja siihen leimautuneet seksuaaliset ja poliittiset suorasukaisuudet sekä historian uudelleen tulkinnat olivat myöhempien aikojen nabokovien ominta aluetta.

Sanomattakin on selvää - eikä silti aina ole - että Kalvaan hehkun kaltaisten teosten kääntäminen suomeksi vaatii tekijältään aivan erityistä lahjakkuutta ja ponnistusta. Kristiina Drewsin suoritus vertautuu taitavaan taikatemppuun, josta romaanin kertojakin puhuu ihailemansa runoilijan yhteydessä. Aivan kuten tämä, myös Drewsin Nabokovin pohjalta tuottama kieli "havainnoi ja muokkaa maailmaa, ahmii sen sisäänsä, repii riekaleiksi ja kokoaa osaset uudelleen yhteen samalla kun tallettaa kaiken mieleensä - tuottaakseen jonakin määrittelemättömänä ajankohtana orgaanisen ihmeen, kuvan ja musiikin yhteensulautuman, runosäkeen."

Taikureita kaikki tyynni, nuo kielen taiturit.



----
Vladimir Nabokov: Kalvas hehku. Suom. Kristiina Drews. Gummerus 2014.

17.12.2014

Kirjallisuus muistaa ja muistuttaa

Näin joulun alla meillä kaikilla tulisi olla sydän paikallaan ja virtaa paljoon hyvän tekemiseen.

Sesonkiaikaan sopivasti Berliinin kirjallisuusfestivaalit (Das Internationale Literaturfestival Berlin, ilb) lähestyy ystäviään kirjeellä, jossa muistutetaan paitsi syksyllä 15. kerran järjestettävän festivaalin ajankohdasta (9.-19.9.2015) myös tätä ennen toteutettavasta huomiokampanjasta. Huhtikuussa tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun turkkilaisten sotakoneisto käynnisti armenialaisten kansanmurhan.

Murheellista tapahtumajaksoa pyydetään muistamaan ilb:n perinteiden mukaisesti lukuhetken muodossa. Idea on siis se, että eri puolilla maailmaa kirjailijat ja muut halukkaat lukevat julkisesti kansamurhasta kertovia tekstejä ja näin saattavat ihmisten tietoon menneisyyteen piilotettuja kauhuja. Lukutilaisuuksia voivat halukkaat toteuttaa yhden päivän aikana (21.4.) kouluissa, kulttuurilaitoksissa tai vaikka radiossa.

Samalla liikkeelle on jo laskettu kirjelmä, jossa kerrotaan lyhyesti tästä ensimmäisestä modernista etnisestä puhdistuksesta. Vetoomuksen muistohetken kunnioittamisesta ovat jo allekirjoittaneet lukuisat kirjailijat eri puolilta maailmaa. Kolmensadan allekirjoittaneen joukosta löytyy monien nobelistien ohella (Coetzee, Llosa, Jelinek, Müller, Pamuk) myös kaksi suomalaista, Jörn Donner ja J. K. Ihalainen.

Edellisen kerran ilb organisoi lukuhetken Edward Snowdenin hyväksi (2014) ja tätä ennen kohteena olivat Venäjän poliittiset vangit Hodorkovskista Lebedeviin. Omat hetkensä ovat saaneet myös vangitut kirjailijat ja toimittajat niin Afrikassa, Lähi-idässä kuin Kiinassakin.

Yksikään tankki tuskin pysähtyy siihen, että jossakin päin maailmaa jotkut lukevat kidutettujen, kadonneiden ja kuolleiden muistoksi tekstejä. Mutta aina hyvä silti edes välillä muistuttaa, että kirjallisuutta (ja festivaaleja) voi käyttää viihdyttämisen ohella myös sosiaalisen ja poliittisen tahtotilan kasvattamiseen ja välinpitämättömyyden nujertamiseen.

15.12.2014

Bloggarista tuli kirjailija - tai sitten ei

Marraskuun blogissani kerroin nuoresta brittiläisestä Zoe Suggista, joka oli tehnyt rahakkaan kirjasopimuksen kustantajan kanssa. Sittemmin tämän videoblogeilla maineeseen yltäneen naisen esikoisromaani todella ilmestyikin ja nousi myyntilastojen kärkeen. Ensimmäisen viikon aikana kirjaa myytiin 78 000 kappaletta, mikä peittoaa määrällään niin E. L. Jamesin, Dan Brownin kuin J. K. Rowlingsin esikoisteosten myyntiluvut.

Nyt on kuitenkin paljastunut, että Suggin romaani Girl Online ei ole aivan kokonaan blogistin aikaansaannosta. Kustantaja on jo myöntänyt jonkin aikaa netissä velloneen huhun todeksi. Itse asiassa romaanin alkusivuilla tekijä jo toteaa, että on saanut apua teoksensa kirjoittamiseen muilta. Mutta tästä huolimatta tapauksesta on virinnyt kiivas keskustelu, jossa lokaa ja likaämpäreitä heitellään moneen suuntaan ja moneen osuen. Suggin, alias Zoellan miljoonat fanit ovat raivoissaan niin kustantajalle kuin romaanin haamukirjoittajaksi paljastuneelle kirjailijalle, joka heidän mielestään yrittää vain rahastaa heidän idolinsa kustannuksella.

Anglosaksisessa maailmassa haamukirjoittajien pestaaminen julkkisten ja kiireisten ihmisten kirjojen kirjoittajiksi on melkoisen vakiintunut käytäntö. Tässä mielessä tapaus Zoella ei ole mitenkään erikoinen. Mutta jotakin on markkinoinnissa ja viestinnässä ilmeisesti mennyt pieleen, koska asiasta on noussut niin suuri meteli. Yhtenä syynä pidetään Zoellaa itseään, joka erehtyi hyvissä ajoin kertomaan verkkoystävilleen kirjoittavansa kirjaa ja myöntämään sitten, että ei ollut sitä sittenkään ihan yksin tehnyt.

Ja tietenkin ongelma on myös niissä lukijoissa, jotka kuvittelevat kirjojen syntyvän yksistään kirjoittajien päästä, ilman tuotannollista tukea. Kirjat - kaikki kirjat - tarvitsevat kustannustoimittajia ja joskus jopa kanssakirjoittajia tullakseen kirjoitetuiksi. Aivan kuten musiikkiala tarvitsee tuottajan maagista kosketusta.

Zoella ei näin kirjailijana ole aivan niin luomu kuin ehkä blogistina. Se mikä jälkimmäisessä on tuntunut aidolta, tuoreelta ja omalta aikaansaannokselta, on tärveltynyt kirjatuotannon likaiseen ja rahalta haisevaan todellisuuteen.

Voittajia silti tässäkin julkisuusmyllyssä löytyy. Zoellan kirjojen, myös tulevien, myyntiluvut noussevat pilviin ja ehkäpä tuo paljon parjattu haamukirjoittaja itsekin saa nyt omille tuotoksilleen enemmän lukijoita. Hän on Siobhan Curham, kotimaassaan arvostettu ja palkittu kirjailija, jonka laajasta tuotannosta löytyy lukuisia tarinoita nuorille aikuisille. Curham on itse todennut, että avusti mielellään Zoellaa tämän romaanin muokkaamisessa. Girl Online käsittelee nimittäin vakavia aiheita nettikiusaamisesta homofobiaan, joista keskustelemiseen meidän tulisi Curhamin mielestä käyttää enemmän aikaa kuin tähän muuhun arvottomaan ja yhdentekevään höpötykseen.

1.12.2014

Kuka pelkää asiantuntijaa?

Kaunokirjallisuuden Finlandia on taasen jaettu ja paras, sopivin, vaikuttavin tai vain yksittäisen lukijan tajunnan kauimmaksi kankaalle räjäyttänyt kirja on voittanut. Kuten aina, kuten jokaikinen vuosi viimeisten kolmenkymmenen vuoden ajan

Nyt jo pyöreitä vuosia juhlivan palkinnon juhlatilaisuudessa viime vuonna Suomen Kirjasäätiön hallituksen puheenjohtaja Leena Majander-Reenpää puolusti tunteikkaasti Finlandian olemassaoloa: "Palkinto lieveilmiöineen on yksi keino pitää yleisön huomio kirjassa ja lukemisessa."

Noilla lieveilmiöillä hän ilmeisesti viittasi rahaan ja talouden tosiasioihin, joista ei kirjallisuuskaan voi olla täysin irti. Kustantajat, kirjakauppiaat ja kirjailijat tarvitsevat kirjoja ostavia lukijoita. Finlandian tarkoitus on, kuten Majander-Reenpää totesi, pistää liikkeelle lukijoiden tunteiden ohella rahavirrat.

Tänä vuonna puheen aiheena olivat Frankfurtin menestykselliset kirjamessut ja huolen aiheena rahan sijasta aika: "Kiirettä pitää työssä ja kokatessa, golfissa ja kuntosalilla, somessa ja sieniretkellä." Lähestymässä on taasen se aika vuodesta, jolloin on syytä vetäytyä itsekunkin "autuaallisen lukemisen rauhan tilaan".

Kannatettavia asioita kaikki, sekä kirjojen ostaminen että hiljentyminen kirjan sanoman äärelle, mitä ikinä se milloin tarkoittaakin.

Enemmän kuin juhlijoiden puheet tai - totta puhuen - ehdokkaiksi asetetut kirjat, itseäni on kiinnostanut koko kyseinen palkinto ja siinä erityisesti valintaprosessi. Sehän menee siten, että Suomen Kirjasäätiö, joka vastaa palkinnon jakamisesta ja jonka taustalta löytyy Suomen Kustannusyhdistys, nimeää vuosittain vaihtuvan kolmijäsenisen valintalautakunnan. Tämän valintalautakunnan tehtävänä on valita kustantajien kilpailuun lähettämistä kirjoista vähintään kolme ja enintään kuusi ehdokasta palkinnon saajaksi. Kilpailulajina ovat tätä nykyä suomalaiset romaanit.

Sitten, kun lautakunta on asettanut ehdokkaat lukulähtöviivalle, yksi lautakunnan ulkopuolinen, säätiön nimeämä diktaattori, kuten häntä leikillisesti kutsutaan, valitsee näistä voittajan.

Tätä toimintamallia on noudatettu vuodesta 1993 lähtien.

Tänä vuonna keisarina toimi kauppatieteiden professori Anne Brunila, viime vuonna valtikkaa heilutti teatterijohtaja Asko Sarkola, sitä ennen presidentti Tarja Halonen.

Jos kuninkaan kruunua on kantanut sekalainen joukko silmäätekeviä (Aki Kaurismäki, Erkki Liikanen, Lasse Pöysti, Paavo Lipponen) ja kulttuuriin enemmän tai vähemmän ankkuroituneita tekijöitä, monenlaisia kasvoja on nähty valintalautakunnissakin. 2011 sieltä löytyivät toimittajat Hannu Marttila ja Olga K sekä suomentaja Kristiina Rikman. Vuotta myöhemmin tutkija Janna Kantola sai seurakseen lehtori Riitta Kulmasen ja elokuvatuottaja Lasse Saarisen. Viime vuonna oli jälleen toimittajien vuoro, kun ruoriin tarttuivat Raisa Rauhamaa ja Nina Paavolainen seuralaisenaan suomentaja Juhani Lindholm. Tänä vuonna ryhmätyön makuun pääsivät kirjailija Sirkku Peltola, maisteri Kari Koski ja kirja-alan eläkeläinen Leena Valpio.

Jos joku yrittää löytää Finlandian valintalautakuntien koostumuksesta jotakin suurempaa linjaa tai syvempää viisautta, se saattaa olla vaikeaa. Toimittajat, mediapersoonat ja kirjallisuuteen enemmän tai vähemmän ankkuroituneet toimijat tuntuvat valikoituvan työpajaan melko satunnaisesti.

Finlandia on Suomen kirjallisuuden ykköspalkinto, ehdottomasti se tärkein ja näkyvin. Vastaavia löytyy monesta muusta maasta. Mutta valintaprosessin painotus on kovin toinen kuin meillä. Ruotsissa Strindbergin nimeä kantavan Augustin valitsee porukka, johon kuuluu kirjastovirkailijoita, kirjallisuuskriitikkoja ja kirjakauppiaita. Englannissa Bookerin taustalta löytyy raati, jossa on mukana kirjailijoita, kirjallisuuden professoreita, kulttuurialan tuntijoita ja toimittajia. Espanjan Cervantes-palkinnon jakaa aiemmista voittajista, kuninkaallisesta akatemiasta ja yliopistosta koostuva asiantuntijajoukko. Jälkimmäisiin tukeutuu myös vahvasti yhdysvaltalainen National Book Award sekä Saksassa vuosittain jaettava Deutsche Buchpreis, jossa tutkijat, kirjailijat ja kriitikot sanovat lopullisen sanansa siitä, kenelle palkinto annetaan.

Kyllähän meiltäkin tietenkin löytyy myös niitä kirjallisuuskisoja, joissa nk. asiantuntijat pääsevät pätemään (vaikkapa Kirjallisuuden valtionpalkinto, jota valtion kirjallisuustoimikunnat varjelevat), mutta jostakin syystä Finlandian kohdalla on haluttu edetä näin. Valintalautakuntaan saattaa vielä valikoitua kirjallisuuden parissa pääasiallisen työnsä tekeviä henkilöitä, mutta lopullisen valitsijan suhteen ollaan rähmällään senkaltaisten statusten edessä, joilla ei ole mitään tekemistä kirjallisuuden kanssa.

Kirjallisuuden asiantuntija on persona non grata ja Hän-Jonka-Nimeä-Ei-Mainita.

Kirjallisuus on merkillinen asia, ainakin Suomessa. Sen suhteen me olemme kaikki asiantuntijoita, koulutukseen tai sukupuoleen katsomatta. Riittää, että osaa kirjoittaa ja lukea. Erno Paasilinnan muinainen tokaisu siitä, että kirjailijaksi tullaan elämällä kirjailijan elämä, ulottaa vaikutuksensa myös lukemisen ammattilaiseksi kasvamiseen. Yhtä turhaa kuin on opetella kirjoittamista koulun penkillä on kuvitella oppivansa lukemaan kirjoja tutkimalla tai kirjallisuutta opiskellen.

Silti jotkut sitä ovat tehneet ja tekevät edelleen, ihan työkseen. On mielenkiintoista, että samalla kun kirjailijan ammattiin suhtaudutaan kuten taiteilijan ammattiin, sitä hieman mystifioiden ja ihastellen, lukeminen nähdään arkisena toimintona, jota voidaan hyvinkin harjoittaa syvällisesti muun työn ohessa. Kirjallisuudentutkijat ja kriitikot ovat lähinnä kuluneiden vitsien käyttöainesta.

Lukemiskulttuurin demokratisoituminen on tietenkin pelkästään hyvä asia, varsinkin tänään, kun se on vaarassa. Yhä harvempi meistä lukee tai viitsii lukea. Se mikä oli aiemmin kansalaishyve, on nyt jotakin muuta. Siksi Finlandian kaltaisten palkintojen flirtti nk. suuren yleisön tai tavallisen lukijan kanssa, on ymmärrettävää. Mutta se saattaa johtaa myös tilanteeseen, jossa kirjallisuus menettää yhteiskunnallista arvostustaan tai jotakin omaleimaisuudestaan muiden taiteenalojen tai kulutus- ja ajanvietehyödykkeiden rinnalla.

Tulee varmasti aika, jolloin kirjojen ja kirjainten tulkitsijaa, lukijaa haetaan kissojen ja koirien kanssa. Ehkä vasta silloin alkaa uusi, asiantuntijoiden aika. Joka on itse asiassa paluuta aikaan ennen modernin kirjateollisuuden syntyä, aikaan, jolloin pieni joukko yhteiskunnan eliittiä piti hallussaan sekä lukemisen että kirjoittamisen taitoa.

Sitä odotellessa nautitaan vielä näistä kirjakulttuurin viimeisistä yleishyödyllisistä hetkistä.




Translate