Epidemiakirjallisuutta (7)

Gabriel García Márquezin modernissa klassikkoromaanissa Rakkautta koleran aikaan (1985) tautiepidemia vertautuu tapaan, jolla rakkaus ja rakastuminen ottaa ihmisen otteeseensa ja vie tämän hulluuden partaalle.

Toisin kuin kolera, rakastuminen ei, ainakaan useimmiten, aiheuta oksentelua, pahoinvointia, lihaskramppeja ja ripulia. Kaupungistumisen ja väestön keskittymisen myötä 1800-luvulla kolera vei mukanaan satojatuhansia ihmisiä Aasiassa, Amerikassa ja Euroopassa. Yksistään Lontoossa kolera tappoi 1848-49 53 000, Pariisissa puolen vuoden aikana 19 000. Suomessa pahin epidemia koettiin 1850-luvulla, jolloin koleraan menehtyi yli 3 000 henkeä.

Vuosia kestäneistä epidemiaryppäistä pitkäkestoisimpia oli Intiaa, Arabiaa ja Pohjois-Afrikkaa toistakymmentä vuotta riivannut bakteeri, jonka uhriluku yksistään Egyptissä oli muutamassa kuukaudessa yli 34 000. 1900-luvulle tultaessa kolera alkoi menettää otettaan, mutta yksittäisiä epidemioita koettiin 60- ja 70-luvuilla vielä niin Aasiassa kuin Afrikassa. 2000-luvulla koleratapausten kasvu on keskittynyt Afrikkaan.

Sittemmin kolera on jokseenkin hävinnyt kehittyneistä maista, mikä johtuu parantuneesta yleishygeniasta sekä tehokkaasta hoidosta. Hoitamattomana kolera saattaa johtaa kuolemaan muutamissa tunneissa, joten leikin asia ei tämäkään ihmiskuntaa edelleen niittävä tauti ole.

Eikä parane leikkiä rakkaudellakaan. Márquezin romaani on kertomus vuosikymmeniä kestävästä rakkaudesta, intohimosta, viettien voimasta ja pakonomaisesta takertumisesta toiseen ihmiseen. Tarinan taustalta löytyy kirjailijan omien vanhempien tarina, mutta reaalitodellisuus ei tietenkään voi antaa maagiselle realismille kuin haljun viitekehyksen. Márquezin käsittelyssä kahden ihmisen tarinasta, tai ehkä paremminkin triangelidraamasta, kehittyy tunteilla, sanoilla ja tarinoinnilla yliviritetty rypälepommi, joka osuu kohteeseensa ja vähän sen vierellekin.

Thomas Pynchon, toinen sanojaan ja sivujaan säästämätön, korosti arviossaan (1988) Márquezin romaanin vallankumouksellisuutta. Tässä kertomus, joka uskalsi 60-luvun hippiaatteen jälkeisillä vuosikymmenille tarjota taas aiheeksi ikuista rakkautta ja vieläpä siten, että se kokee täyttymyksensä vasta vanhuuden kuivattamien vartaloiden ja ajan ohentamien ihojen kosketuksissa. Kysymys ei siis ole mistään nuoresta lemmestä, vaan siitä itsestään, suurella kirjaimella. Monelta tämä olisi voinut mennä pieleen (ja monella varmasti menikin), mutta Márquezin tekninen taituruus saa Pynchonin ihastuksesta polvilleen. "Hän kirjoittaa kiihkeän kontrolloidusti, seesteisen hallitusti", Márquezin tyyli on saavuttanut tason, missä "se on samaan aikaan klassista ja tunnistettavaa, kirkasta ja puhdasta", jossa kuljetaan sujuvasti korkeasta tyylistä matalaan, naurusta itkuun ja reaalimaailmasta fabulointiin.

Tarina sijoittuu nimeltä mainitsemattomaan maahan, jonnekin Karibian alueelle. Eteläisen Amerikan maisemissa kaupungin silmäätekevien kaunotar rakastuu tulisesti hänelle epäsopivaksi katsottuun mieheen. Naisen isä pyrkii kaikin keinoin estämään nuorten onnen, ja onnistuukin siinä. Fermina Daza lähetetään kauaksi pois, ja kun tämä aikanaan palaa takaisin, rakkaus on muuttanut muotoaan. Aiemmin hänen päivänsä runoilla ja tulisilla viesteillä, ja yöt kaipuulla täyttänyt Florentino Ariza tuntuu nyt vain vastenmieliseltä. Fermina nai säätyään vastaavan ja elää hänen kanssaan, kunnes kuolema heidät erottaa. Mutta rakkaus ei kuole, ja 51 vuotta, yhdeksän kuukautta ja neljä päivää Ferminan ja Florentinon erosta, kohtalo saattaa heidät taas yhteen.

Kuten tarinasta voi päätellä, ja kuten Pynchon omassa luennassaan Márquezin romaanista toteaa, kyseessä on lajityyppien sekamelska: romanssia, saippuaoopperaa, erotiikkaa ja vielä ripaus yhteiskunnallisuutta. Mutta kertomukseen ja kerrontaan kätketyt varjot ja vaarat vievät kokonaisuutta pitemmälle, ja ehkäpä vieläkin syvemmälle ihmismielen viidakkoon tai kauemmaksi alajuoksua ohittaen läheltä, mutta kuitenkin riittävän kaukaa Sadan vuoden yksinäisyyden (1967) ja miljoonille lukijoille tutuksi tulleen kuvitteellisen kylän, Macondon.  

Kolera Márquezin romaanissa on läsnä, joskin romaanin kokonaisuudessa kuitenkin kuin taustalla. Se jättää "sinisiä läikkiä" uhriinsa, joka "neljän päivän päästä" tukehtuu kuoliaaksi "valkeaan ja rakeiseen oksennukseen". Kolerasta tulee Fermina Dazan lääkäri-puolisolle, Juvenal Urbinolle pakkomielle. Hän jatkaa siitä, mihin hänen isänsä joutui taistelunsa tautia vastaan jättämään.  Saapuessaan kaupunkiin ensimmäisen kerran Juvenal "haistoi jo merellä kauppatorin lemun ja näki rotat avoviemäreissä ja lapset kieriskelemässä alastomina katujen lätäköissä". 

"Kahden ensimmäisen koleraviikon aikana kirkkomaa täyttyi yli äyräiden, eikä kirkoissa ollut ainoatakaan vapaata paikkaa siitä huolimatta että useiden nimettömien merkkihenkilöiden madonsyömät jäännökset oli viety yhteishautaan."

"Santa Claran luostaripiha täyttyi hiekkakäytäviään myöten kolmannella viikolla, ja oli välttämätöntä järjestää kalmistoksi nunnakunnan vihannespuutarha joka oli kaksi kertaa isompi. Sinne kaivettiin syviä kuoppia joihin haudattiin kolmessa kerroksessa, pikaisesti ja ilman arkkuja, mutta niistäkin oli luovuttava koska paisunut maa muuttui erääänlaiseksi pesusieneksi josta tirisi joka askelella punertavaa ja löyhkäävää nestettä."

Taistelussaan koleraa vastaan Euroopassa opiskellut tohtori yrittää vaikuttaa viranomaisiin, jotta vanhentuneista hoitokeinoista luovuttaisiin, kaupungin avoviemärit katettaisiin ja jätteet johdettaisiin jonnekin muualle kuin kauppatorin viereen ja ihmisten ulosteet pois auringonpaisteesta. Vesijohdon rakentaminen kaupunkiin olisi jo utopiaa, mutta edes toukkia täynnä olevien vesisäiliöiden puhdistaminen saattaisi auttaa. Torilla ihmiset parveilivat rottien, koirien ja korppikotkien kanssa sinne viskattujen teurasjätteiden, pilaantuneiden sisälmysten, irtileikattujen päiden ja eläinten haaskojen keskellä. 

Tohtorin aktiivisen valistuskampanjan ansiosta kolera katoaa kohta. Mutta rakkauden tauti vie lopulta myös tohtori Urbinon. Kun epidemia on saatu kuriin, hän on "siipirikko, typertynyt ja hajallaan". Kohtaaminen Fermina Dazan kanssa on aiheuttanut ensioireita ja saanut hänet polvilleen.

Rakkautta koleran aikaan viittaa nimessään konkreettisesti kyseiseen tartuntatautiin. Mutta sanan etymologiasta juontuu koleerinen ihmistyyppi, joka kreikkalaisten uskomusten mukaan kärsii liialllisesta sapen kertymisestä elimistöön, mikä puolestaan tekee ihmisestä raivoisan. Ja sitähän nämä koleran varjossa elävät ihmiset Márquezin romaanissa ovat: raivoisia, hurjia, riitaisia, ärhäköitä, intohimoisia. Heillä on täysi työ selvitä kuolemantaudin ja pahimmassa tapauksessa yhtä kohtalokkaasti päättyvän, epäonnistuneen itsehillinnän kurimuksessa. Ja tästä koleran "muodosta" romaanissa on kyse, enemmän kuin mistään muusta.

Kirjallisuutta tehdään kirjallisuudesta, eikä Márquezin kirjallinen tuotanto muodosta tästä poikkeusta. Jos Márquezin lapsuudessa isoäidin suusta kuullut mielikuvitukselliset, pelottavat ja oudot tarinat olivat niitä, joilla tarinankertojia tehdään, kirjoitetun muodon malli löytyi Cervantesin, Faulknerin, Hemingwayn ja ennen kaikkea Kafkan kautta. Jälkimmäisen vaikutusta kirjailija on painottanut useissa yhteyksissä. Kafkan Muodonmuutos teki hänestä kirjailijan. Kun kertojan ääni ja asenne on tarpeeksi vakuuttava, kysymykset siitä, mikä on mahdollista ja todennäköistä unohtuvat.

--

Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan. Suom. Matti Brotherus. WSOY 2020 (1988).

Kesäklassikko (osa 2)

Kolmisen vuotta sitten Hemingwayn romaanista Jäähyväiset aseille (1929) julkaistiin uusintapainos, johon sisältyi lukuisa määrä kirjailijan hahmottelemia vaihtoehtoisia loppuja. Suomeksi tätä editiota ei tietääkseni ole saatu, mutta ei liene tarpeenkaan. Kuten Washington Timesin kriitikko tuolloin totesi: "Niin hyviä kuin nuo muutkin versiot olivat, kirjailija valitsi lopulta yhden, joka jylhässä komeudessaan on ylittämätön."

Samaisessa arviossaan kriitikko nostaa tai pitää Hemingwayn teoksen edelleen sille kuuluvalla paikalla osana amerikkalaisen kirjallisuuden klassikkoja. Asemansa se hänen mukaansa ansaitsee käyttämänsä kirjallisen tyylin ansiosta. Hemingwayn romaani on sota- ja rakkausromaani, ehkä enemmän jälkimmäistä kuin edellistä, mutta ennen kaikkea se on vaikuttava esimerkki siitä, miten kerronnasta saadaan tehot irti ilman paatosta tai shokkikuvastoa.

Hemingwayn tyyliin kiinnitti huomiota jo aikalaiskritiikki, yli kahdeksankymmentä vuotta sitten, kun Jäähyväiset aseille ilmestyi. New York Timesin kriitikko puhuu "Hemingwayn koulukunnasta" ja "uudesta taidetyylistä", jonka keksijäksi hän ei tohdi Hemingwayta kohottaa, mutta kylläkin sen edustavaksi toteuttajaksi. Hakkaavaa lauserytmiä ja kylmän toteavaa kerrontaa nähtiin jo kirjailijan esikoisromaanissa Ja aurinko nousee, mutta tässä viimeisimmässä kaikki on viety vieläkin pitemmälle.

Kriitikon mukaan Hemingway pitää lukijan edessä valoa, joka näyttää ja paljastaa, mutta ei lämmitä. Ensimmäisen maailmansodan kauhut käyvät kyllä selväksi ja myös se, mitä ne tekevät ihmiselle, mutta tämän syvemmälle ihmismieleen kirjailija ei lukijoitaan päästä. Siksi Hemingwayn henkilöt jäävät aina hieman etäisiksi, jopa kylmiksi. Tarinan sisällä toki kulkee tragiikan syvä virta, mutta emootiot haudataan jonnekin rivien väliin.

Todettakoon, että samana vuonna Hemingwayn romaanin kanssa ilmestyi myös toinen klassiseksi yltänyt kuvaus ensimmäisen maailmansodan kauhuista, Eric Maria Remarquen Länsirintamalta ei mitään uutta. Myös siinä otetaan tyylillistä etäisyyttä lukijan kyynelkanavien aukaisuun. Hemingway ei siis todellakaan ollut yksin säästeliään kerrontatyylinsä kanssa, vaikka Remarquen saksalainen näkökulma sotaan on amerikkalaista kollegaansa jyrkempi, raadollisempi ja mutaisempi.

Hemingwayn "äärimmäinen naturalismi" kuvastaa kriitikon mielestä hyvin ajan henkeä. Tässä puhutaan siis 20-luvun lopusta ja tuosta sotaan kadonneesta ja kadotetusta sukupolvesta, joka haki lohtua oloonsa suurkaupunkien iloista. Kaiken koetun jälkeen oli turha märehtiä menneessä. Jos sinne jostakin syystä mentiin, parempi oli ottaa tilanteisiin ja tapahtumiin etäisyyttä. Asioiden kuvaaminen oli jo oman itsesuojelunkin kannalta järkevin vaihtoehto.

Mutta ei myöskään Hemingway ollut ihan niin cool kuin ehkä esittää. Tämän tästä tarinaan eksyy melodraamaa ja jo romaanin kehyksenä toimiva kertomus amerikkalaisen sotilasambulanssin kuljettajan ja englantilaisen sairaanhoitajan välisestä rakkaussuhteesta pitää sisällään aineksia, joita New York Timesin kriitikko nimittää "uusromanttiseksi".

Hemingwayn sankari valitsee tarinan kuluessa aseiden sijasta rakkauden, mutta päätyy kylmään yksinäisyyteen. Romaanin päättävissä lauseissa kaikuu universaali ja eksistentiaalinen tyhjyys. Tästä ei sanojen paino enää kasva.

Mutta vaikka olin saanut heidät ulos ja sulkenut oven ja sammuttanut valon, se ei hyödyttänyt mitään. Oli kuin olisin hyvästellyt patsasta. Jonkin ajan kuluttua poistuin huoneesta ja jätin sairaalan ja kävelin sateessa takaisin hotelliin.

---

Ernest Hemingway: Jäähyväiset aseille. Suom. Veikko Polameri. Tammi 2011.

Kesäklassikko

Hemingwayn partaiset kasvot taitavat tänään tuoda monille paremmin mieleen kirjailijan nimellä ratsastavan ravintolaketjun kuin tämän kirjat. Tai sitten joitakin hajanaisia iskusanoja miehisyydestä, kuolemasta, sankaruudesta. Joku saattaa muistaa kaikesta turhasta koreilusta riisutun tiiviin ilmaisun.

Kylmän kesäkuun klassikkona luin Kenelle kellot soivat (1940) ja löytyihän sieltä kaikkia noita ylläolevia määreitä. Oli omaa elämäänsä pohdiskeleva mies, joka oli saapunut elämänsä taitekohtaan. Oli kertomuksia kuolemasta, sen eri muodoista ja ajatuksia sankaruudesta, sodasta, pelosta ja ihmisten julmuudesta. Härkätaistelun yksityiskohtiin ja tunnelmaankin eksyttiin jossakin vaiheessa ja perattiin espanjalaiseen kulttuuriin kytkeytyviä merkityksiä. Kaikki tämä niukkaan, tiukkaan puristetussa muodossa.

Tarina sijoittuu Espanjan sisällissotaan, jonne romaanin keskushenkilö, amerikkalainen opettaja on saapunut antaakseen oman panoksensa tasavaltalaisten puolesta fasisteja vastaan. Tapahtumia seuraavien muutamien päivien aikana mies suorittaa hänelle annetun tehtävän, mutta joutuu myös odottamattomiin tilanteisiin ja käymään läpi sisällään vellovat tunnetilat.

Hemingwayn uralla romaani merkitsi paluuta parrasvaloihin. Kirjailijan ympärillä oli vuosia puhuttu kaikesta muusta kuin hänen kirjoistaan. Ja aurinko nousee (1926) ja Jäähyväiset aseille (1929) olivat jo kaukana takanapäin, eivätkä näiden jälkeen ilmestyneet pienoiskertomukset tai pari romaania olleet järisyttäneet erityisemmällä tavalla. Mutta, kun Kenelle kellot soivat julkaistiin, niin kriitikot kuin yleisö olivat polvillaan. Romaania myytiin muutamassa kuukaudessa satoja tuhansia kappaleita ja kriitikot ylistivät kirjaa Hemingwayn parhaaksi ja ylipäätään vaikuttavimmaksi Espanjan sisällissotaa kuvaavaksi romaaniksi. New York Timesin kriitikon mielestä romaani osoitti Hemingwayn mestarillisuutta kirjailijana.

Toki joitakin soraääniä mahtui niitäkin mukaan. Romaanin arkaaista kieltä, johon Hemingway sekoitti suoria ja epäsuoria käännöksiä espanjankielisistä sanonnoista vierastettiin. Erikoista oli niin ikään kirjailijan virkerakenteet, jotka eivät menneet englanninkielen taiteen sääntöjen mukaan, ja tapa noudattaa sensoreiden toiveita jättämällä pahimmat rivoudet pois lopullisesta kieliasusta, mutta samalla korostaen niiden poisjättöä: "Painokelvottomat minä teen sinun tasavaltalaisuutesi maitoon."

Tänään luettuna Hemingwayn romaanissa kiinnittyy huomio sen pysähtyneisyyteen. Tarina alkaa vuorelta, jossa valmistaudutaan vastapuolen etenemisen kannalta tärkeän sillan räjäytykseen. 600 sivua myöhemmin ollaan edelleenkin samalla vuorella, eikä sieltä olla tarinan kuluessa juurikaan poistuttu. Vain muutama sivukertomus vie meidät toisiin maisemiin.

Tarinaan upotettu rakkauskertomus on nykymaun mukaan kömpelö, miehisestä näkökulmasta toteutettu fantasia ja seksuaalisine kuvauksineen tyylillisesti vähintäänkin epätyydyttävä. Kuten kunnon klassikon lukijalle käy, aika iskee silmille ja tekee tuosta kaikesta myös jollakin tapaa hellyttävän naiivia.    

Romaanissa pääosan vievät henkilöiden keskinäiset keskustelut ja ajoittaiset vierailut päähenkilön mielenmaisemaan. Kun ulkoinen toiminta on typistetty minimiin ja jännitys tarinaan kehittyy odotuksesta, romaaniin kehittyy vahva sisäinen viritys, jossa ulkopuolinen maailma kutistuu muutamaan hetkeen.

Tämänkaltaisesta tihentyvän tunnelman rakentamisesta voisi moni nykyromaani ottaa mestarilta mallia.

"Kukaan ei ole saari, täydellinen itsessään, jokainen on osa mannerta, kappale kokonaisuutta", todetaan romaanin motoksi valitussa John Donnen runossa. Se mikä tapahtuu yksittäiselle ihmiselle, tapahtuu koko maailmalle - ja toisinpäin. Hemingwayn ihmiset noudattavat omalla karun kauniilla tavalla tätä - nykyterminologialle käännettynä - globaalin vastuun etiikkaa.

---
Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat. Suom. Hilkka Pekkanen. Tammi 2014.