Kylmän kesäkuun klassikkona luin Kenelle kellot soivat (1940) ja löytyihän sieltä kaikkia noita ylläolevia määreitä. Oli omaa elämäänsä pohdiskeleva mies, joka oli saapunut elämänsä taitekohtaan. Oli kertomuksia kuolemasta, sen eri muodoista ja ajatuksia sankaruudesta, sodasta, pelosta ja ihmisten julmuudesta. Härkätaistelun yksityiskohtiin ja tunnelmaankin eksyttiin jossakin vaiheessa ja perattiin espanjalaiseen kulttuuriin kytkeytyviä merkityksiä. Kaikki tämä niukkaan, tiukkaan puristetussa muodossa.Tarina sijoittuu Espanjan sisällissotaan, jonne romaanin keskushenkilö, amerikkalainen opettaja on saapunut antaakseen oman panoksensa tasavaltalaisten puolesta fasisteja vastaan. Tapahtumia seuraavien muutamien päivien aikana mies suorittaa hänelle annetun tehtävän, mutta joutuu myös odottamattomiin tilanteisiin ja käymään läpi sisällään vellovat tunnetilat.
Hemingwayn uralla romaani merkitsi paluuta parrasvaloihin. Kirjailijan ympärillä oli vuosia puhuttu kaikesta muusta kuin hänen kirjoistaan. Ja aurinko nousee (1926) ja Jäähyväiset aseille (1929) olivat jo kaukana takanapäin, eivätkä näiden jälkeen ilmestyneet pienoiskertomukset tai pari romaania olleet järisyttäneet erityisemmällä tavalla. Mutta, kun Kenelle kellot soivat julkaistiin, niin kriitikot kuin yleisö olivat polvillaan. Romaania myytiin muutamassa kuukaudessa satoja tuhansia kappaleita ja kriitikot ylistivät kirjaa Hemingwayn parhaaksi ja ylipäätään vaikuttavimmaksi Espanjan sisällissotaa kuvaavaksi romaaniksi. New York Timesin kriitikon mielestä romaani osoitti Hemingwayn mestarillisuutta kirjailijana.
Toki joitakin soraääniä mahtui niitäkin mukaan. Romaanin arkaaista kieltä, johon Hemingway sekoitti suoria ja epäsuoria käännöksiä espanjankielisistä sanonnoista vierastettiin. Erikoista oli niin ikään kirjailijan virkerakenteet, jotka eivät menneet englanninkielen taiteen sääntöjen mukaan, ja tapa noudattaa sensoreiden toiveita jättämällä pahimmat rivoudet pois lopullisesta kieliasusta, mutta samalla korostaen niiden poisjättöä: "Painokelvottomat minä teen sinun tasavaltalaisuutesi maitoon."
Tänään luettuna Hemingwayn romaanissa kiinnittyy huomio sen pysähtyneisyyteen. Tarina alkaa vuorelta, jossa valmistaudutaan vastapuolen etenemisen kannalta tärkeän sillan räjäytykseen. 600 sivua myöhemmin ollaan edelleenkin samalla vuorella, eikä sieltä olla tarinan kuluessa juurikaan poistuttu. Vain muutama sivukertomus vie meidät toisiin maisemiin.
Tarinaan upotettu rakkauskertomus on nykymaun mukaan kömpelö, miehisestä näkökulmasta toteutettu fantasia ja seksuaalisine kuvauksineen tyylillisesti vähintäänkin epätyydyttävä. Kuten kunnon klassikon lukijalle käy, aika iskee silmille ja tekee tuosta kaikesta myös jollakin tapaa hellyttävän naiivia.
Romaanissa pääosan vievät henkilöiden keskinäiset keskustelut ja ajoittaiset vierailut päähenkilön mielenmaisemaan. Kun ulkoinen toiminta on typistetty minimiin ja jännitys tarinaan kehittyy odotuksesta, romaaniin kehittyy vahva sisäinen viritys, jossa ulkopuolinen maailma kutistuu muutamaan hetkeen.
Tämänkaltaisesta tihentyvän tunnelman rakentamisesta voisi moni nykyromaani ottaa mestarilta mallia.
"Kukaan ei ole saari, täydellinen itsessään, jokainen on osa mannerta, kappale kokonaisuutta", todetaan romaanin motoksi valitussa John Donnen runossa. Se mikä tapahtuu yksittäiselle ihmiselle, tapahtuu koko maailmalle - ja toisinpäin. Hemingwayn ihmiset noudattavat omalla karun kauniilla tavalla tätä - nykyterminologialle käännettynä - globaalin vastuun etiikkaa.
---
Ernest Hemingway: Kenelle kellot soivat. Suom. Hilkka Pekkanen. Tammi 2014.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti