Maailmanloppu tuli ja meni

Saksassa 70- ja 80-luvuilla kasvaneiden lasten ja nuorten kapoisille hartioille sälytti globaalia vastuuta ja apokalyptisiä kauhukuvia kirjailija, jota monet pitävät saksankielisen kirjallisuuden yhtenä tärkeimmistä. Lastenhuoneen seinille ydinsodan ja -tuhon maisemia roiskinut Gudrun Pausewang (1928-2020) kuoli tämän vuoden tammikuussa, mutta jätti jälkeensä yli sadan teoksen tuotannon, josta riittää pureskeltavaa vielä pitkään - tai niin kauan kuin maailma elää ja hengittää.

Pausewangin teosten myyntiluvut nousevat yli 5 miljoonaan, joten vähäisestä tai tuntemattomasta suuruudesta ei ole kysymys. Erilaisia kirjallisia kunnianosoituksia riittää niitäkin. Suurimmat kaupalliset voitot hän saavutti lapsille ja nuorille osoitetuille romaaneilla,  joista 70- ja 80-luvuilla kirjoitetut dystopiat maailmasta ydintuhon jälkeen herättivät eniten huomiota. Pausewangin synkät sävyt osuivat yksiin Saksassa samaan aikaan heränneen ympäristötietoisuuden ja atomisodan uhkan sekä ydinvoiman vastaisuuden kanssa.

Avainteokset, joilla Pausewang ui ajan lapsia traumatiosivaan virtaan, olivat ydinsodan jälkeistä maailmaa kuvannut Die letzten Kinder von Schewenborn (1983) ja Tshernobylin onnettomuuden herätteenä syntynyt Die Wolke (1987). Näistä löytyy, kuten Welt-lehden kirjoittaja Pausewangia muistellessaan kirjoittaa, "kuvauksia, joita on mahdoton unohtaa: kampaan harjattaessa tarttuvia hiuksia, tai ilman silmiä syntyvä lapsi. Teosten perussävy on lohduton."

Pausewangin käsittelemät teemat sodan ja rauhan kysymyksistä ympäristön tuhoutumiseen, köyhyyteen ja eriarvoisuuteen tai tilintekoon natsimenneisyyden kanssa tuovat jo sellaisinaan tummia sävyjä kerrontaan. Pausewang itse kasvoi natsihenkisessä perheessä ("Isäni oli vakaumuksellinen natsi ja minusta kasvatettiin pikku-natsi."), valmistui myöhemmin opettajaksi ja työskenteli Etelä-Amerikassa ja asui Länsi-Saksassa 70-luvun alusta. Lapsuutensa kokemuksiin poliittisesti intomielisen isän varjossa hän palasi monissa yhteyksissä.

Pausewangin arvostus ei ollut niinkään hänen kirjallisissa tai taiteellisissa ansioissaan kuin halussaan ja kyvyssään vaikuttaa. Tämän hän myös itse myönsi. Häntä kiusasi se, miten ihmiset välttävät epämiellyttävien asioiden käsittelyä. Hänen tarkoituksensa oli tehdä ikävät asiat näkyväksi. Tavoitteessaan Pausewang onnistui. Kirjat herättivät keskustelua, myös tuohtunutta, mutta olivat kohta osa koulujen pakollista lukuohjelmaa. Kirjallisuuspalkintoja tuli yksi jos toinenkin. Poliitikot ottivat niin ikään osansa menestyksestä: Vihreän puolueen kärkinimi luki Pausewangia äänikirjaksi asti.

Armoton, karu ja siloittelematon näkemys tuhon jäkeisestä maailmasta sai tuolloin varmasti monet lapset itkemään itsensä uneen. Sen sijaan, että olisi pahoitellut ja lohduttanut pieniä lukijoitaan, kirjailija pyysi anteeksi sitä, että oli siloitellut asioita: "Kirjassani olen kuvannut katastrofin ja sen seuraukset paljon vähäisempinä ja harmittomimpina mitä ne oikeasti olisivat. Halusin, että joku tarinassa on sentään sellaisessa kunnossa, että kykenee kertomaan kaikesta."

Useat kriitikot tuntuivat tuolloin myös allekirjoittavan kirjailijan näkemyksen. Asioista, myös niistä ikävistä pitää kertoa lapsille suoraan ja siloittelematta. Pausewangin uskallusta saattaa nämä osaksi lasten maailmaa pidettiin kunnioitettavana. "Kuolleet joet ja kuolevat metsät, tuhotut niityt ja myrkytetyt juomavedet ovat todellisuuttamme. Luojan kiitos, meillä on vielä kirjailijoita, jotka eivät halua ruokkia lukijoitaan turhilla toiveilla", eräskin kriitikko totesi.

Muutaman vuoden takaisessa (2014) Spiegelin artikkelissa viitataan Pausewangin kohdalla ajan henkeen, joka oli kovin toisenlainen kuin tänään. "Pedagoginen kauhushow" oli tuolloin Saksassa laajalti hyväksyttyä ja sitä harjoitettiin käsittelemällä monia erilaisia aiheita ulottuen natsimenneisyydestä aina inhorealistisiin kuvauksiin huumeiden käytön vaikutuksista. Katsottiin, että lasten kasvattaminen yhteiskuntatietoisiksi ja vastuullisiksi edellyttää asioiden avointa käsittelyä. Aikanaan näistä kauhutarinoilla kyllästetyistä lapsista kasvoi vanhempiaan vastaan kapinoivia aikuisia, jotka kanavoivat taistelunsa punkin, juppiuden ja hedonismin epäpoliittiseen asenteeseen.

Tarina on varmasti kuvattua monisyisempi, mutta sinänsä mielenkiintoista ajatella - tai muistuttaa mieleen - miten keskeisesti kirjallisuus vaikuttaa, tai on ainakin vaikuttanut maailmaan, jossa elämme tänään. Eikä mikä tahansa kirjallisuus, vaan nimenomaan lapsille ja nuorille suunnattu kirjallisuus. Pausewangin edustamasta yhteiskunnallisen lastenkirjallisuuden traditiosta löytyy esimerkkejä myös Suomesta, eniten varmasti 70-luvulta, jolloin politisoituminen ja arjen estetiikka (muistattehan Maikki Harjanteen Minttu-kirjat tai Gunilla Wolden Suomessa suositut Teemu-kirjat) oli kunniassa. Siinä sivussa perinteinen satu sai kyytiä, joskin sen kunnianpalautus oli sitten seuraavien vuosikymmenten tehtävä.

Suoranaista Pausewangin kaltaista tajunnanräjäyttäjää ei meiltä löytynyt, nykykäsityksen mukaan ehkäpä onneksi. Mutta vakavilla aiheilla uusvalistuksen hengessä pelattiin esimerkiksi Camilla Mickwitzin kuvakirjasarjoissa (Jason-kirjat) tai sellaisessa  heräävän ympäristötietoisuuden ja kansalaisaktivismin klassikossa kuin Leena ja Inari Krohnin lastenkirjassa Vihreä vallankumous (1970). Jälkimmäisessä jotkut tosin näkivät myös "propagandaa vallankumouksen, esivallan vastustamisen ja ilkivallan puolesta".

Pausewangin visiot tuhon jälkeisestä maailmasta ja kituliaasta elämästä siinä ovat sen sijaan 2010-luvun nuortenkirjallisuuden vakioaineistoa, myös meillä. Niissä rankkuus tosin kytkeytyy ehkä enemmän tieteis- ja seikkailukertomuksen muotoon kuin sormea heristävään varoitteluun.

2017 Pausewangille myönnettiin tuotannostaan Saksan nuorisokirjallisuuspalkinto. Suomeksi hänen teoksiaan ei ole saatavilla.

Poikia ja ihmisiä

Toimittaja Aarno Laitinen väitti Iltalehden kolumnissaan (12.11.), että syy siihen, miksi pojat eivät lue tai lapset ole kiinnostuneita kirjallisuudesta, johtuu aikuisista, jotka antavat lapsille väärää kirjallisuutta luettavaksi. Siis sellaista, josta lapset eivät ole kiinnostuneita.

Samassa yhteydessä hän myös kertoi selanneensa lasten kirjojen Finlandia-palkinnon ehdokkaita ja epäilevänsä, että valinnan olivat tehneet "Punavuoren sivukirjaston virkailijat". Ehdokkaina olevia kirjoja eivät hänen mielestään pojat ainakaan lukeneet.

Laitinen näkee pojat turhan yksiulotteisesta perspektiivistä, tai ehkä juuri siitä, mistä aikuiset usein nuoria katselevat. Karkeakin otos kuluvan vuoden aikana julkaistuista nuortenkirjoista kertoo tarjonnan monipuolisuudesta. On seikkailua maailman merillä ja galakseissa, synkkää tulevaisuuskuvaa, varttuvien teinien itsetietoista läpänheittoa, urheilusuorituksia, ihastumisia ja videopelaamista. Kirjat ovat yhtä monitahoisia kuin nuoret itse. Niistä riittää myös nk. pojille.

Yksi hurjimmista on K. K. Alongin tulevaisuuden Helsinkiin sijoittuva dystopia Kevätuhrit (Otava). Tarina kaupungista, joka alkaa selittämättömästä syystä muistuttaa avoruumishuonetta, omaa trillerin ja tieteisromaanin aineksia. Kyseessä on trilogian avausosa, joten monet kysymykset jäävät vielä auki ja tarina sekin irtonaisten langanpätkien varaan. Kirjoittaja on Yhdysvalloissa asuva liikunnanohjaaja ja elämäntapavalmentaja Katariina Alongi (s. 1967), jolla on taito rakentaa vetävä tarina mieltä kutkuttavine yksityiskohtineen. Romaani soveltuu yli 14 vuotiaille.

Hieman samaan ikäryhmään osuu Aleksi Delikouraksen Nörtti 4: Pro Gamer (Otava). Romaanin kertojana ja päähenkilönä on videopelaamisen taituri DragonSlayer666, joka haaveilee niin ammattilaispelaajan urasta kuin kavereista ja tytöistä. Delikouras käsittelee tässä jo neljänteen osaan ehtineessä kirjasarjassaan itsetunnon kanssa kamppailevaa keskushenkilöään ironisen piikikkäästi, mutta tekee hänestä myös sympaattisen ja tunnistettavan hahmon. Mielenkiintoista on myös se, että kirjailija onnistuu kuvaamaan ainakin itselleni täydellisen vierasta pelimaailmaa ymmärrettävästi.

Harri Veistisen satiirinen Kotitekoisen poikabändin alkeet (S & S) uponnee sekin hyvin ikäryhmään 15-17. Bändin perustamiseen kytkeytyvä tarina on hyväntuulinen ja myönteinen kuvaus pienen paikkakunnan pojista ja hieman tytöistäkin. Mitä kaikkea voikaan tapahtua ennen kuin pojista kasvaa miehiä (vai kasvaako sittenkään?)! Veistisen kerronnasta löytyy myös metafiktiivistä ulottuvuutta, mikä ilmentää romaanin virnuilevaa tunnelmaa.

Nuorille suunnattujen urheiluaiheisten kirjojen kärkeä kolkuttelee Mika Wickströmin Meidän jengin Zlatan (WSOY), joka on lajityypille ominaisesti sekoitus pelikuvauksia sekä karille ja kiville menneitä ystävyyssuhteita ja niiden jälkihoitoa. Wickström (s. 1965) on tunnustettu tietopohjaisten urheilukirjojen tekijä, joka aloitti kirjallisen uransa nuortenkirjailijana 90-luvun alussa. Tarinan kuljettajana Wickströmiltä löytyy taitoa, ja pikkukaupungin jalkapallosankarin edesottamusten seuranta kolahtaa hyvin ikäryhmälle 11-14.  

Sieppari ruispellossa oli entisten nuorten klassinen kasvutarina 50-luvun alusta, jonka jäljissä kulkee Johanna Hulkon K18 (Karisto). Romaanissa lukiolainen poika kertoo mokailuistaan kotibileiden, kavereiden ja tyttöystävien maisemassa. Tyyli on, kuten J. D. Salingerin teoksessa, irtonainen ja puhekielen sanoja ja rytmiä tavoitteleva. Näkökulma on nuoren pojan, mutta esikuvansa aikuisten ja nuorten maailmojen lohduttomaan kohtaamattomuuteen Hulkko ei yllä. Lopputuloksena on opetuksellinen kertomus nuoresta, jonka kovan pintakuoren alta löytyy pehmeä sydän.

Vuoden tarjonnasta löytyy mainittujen ohella useita teoksia, joissa pojat on vahvasti läsnä, joko henkilöasetelmissa tai tarinaan näkökulmaa antavina tahoina. Mukana on tendenssikirjallisuutta, jonka pohjavireenä on halu ja tarve tuottaa tarinoita vähän lukeville pojille. Hieman vaikuttaa siltä, että tendenssin myötä tarinaan kätkeytyvien syvempien teemojen käsittely jää juonen pintaimun alle. Siksi mielenkiintoisimmat poikakirjat löytyvätkin suunnalta, jossa sukupuolet asetetaan samalle lähtöviivalle kerronnan moni-ilmeisyyden kanssa.

Finlandia-ehdokkaina tänä vuonna olleet nuortenkirjat - Vuorelan Lumi, Niemen Et kävele yksin, Kolun Kesän jälkeen kaikki on toisin, jopa Iston hieman pienemmille lukijoille suunnattu Maan alaiset - onnistuvat käsittelemään nuorten elämää koskettavia tärkeitä kysymyksiä yleispätevästi ja monitahoisesti. Kaikissa näissä tarinoissa pojat ja tytöt toimivat lapsina yhdessä, lapsina aikuisten maailmassa ja sitä kuin yhdestä suunnasta katsoen. Polttomerkit tehdään vaikeisiin, jopa mahdottomiin tilanteisiin ja niiden ratkaisemiseen joko yhdessä aikuisten kanssa tai vain keskenään. Maailma on yksinäinen paikka ilman muita ihmisiä, mitä nämä sitten ovatkaan: muista maista saapuneita, vanhoja, nuoria, kumman näköisiä tai pelottavia. Ja se vierain olio saattaa joskus tuijottaa peilistä. Mutta jotenkin on löydettävä tie myös sen luo. 

Keskustelu lasten kirjallisuudesta, lapsien lukemisesta tai lukemattomuudesta, pojista kirjojen lukijoina, on useimmiten tervettä huolta kirjallisen kulttuurimme tulevaisuudesta. Usein se on myös syyllistävää. Taakan saavat kantaakseen lasten vanhemmat, väärää kirjallisuutta kustantavat kustantajat, kirjailijat tai vaikka Punavuoren sivukirjaston virkailijat, joilla ei muuten ollut mitään tekemistä tämän vuoden Finlandia-ehdokkaiden valinnassa.

Ehkä syyllisiä kehnoon tilanteeseen ei ole. Tai syyllisiä ovat vain ne, jotka eivät halua tai ymmärrä lukea kirjoja. Ehkä kysymys on niin syvistä kulttuurisista muutoksista, että niiden havaitsemiseen tarvitaan historianmittainen perspektiivi. Siis hieman kolumnia pitempi.