Tänä loppiaisena...

Hänen sielunsa taintui hitaasti samalla kun hän kuuli lumen lankeavan hiljaa halki maailmankaikkeuden ja lankeavan hiljaa kuin heidän lopullinen lähtönsä kaikkien elävien ja kuolleiden ylle.

Näihin sanoihin päättyy James Joycen novelli Kuolleet. Ja suurinpiirtein samoin sanoin saa päätöksensä John Hustonin 1987 valmistunut elokuvasovitus kertomuksesta.

Molemmat taideteokset ovat häipyneet historian hämärään jo ajat sitten. Joycen novelli ilmestyi alkujaan 1914, eikä Hustoninkaan lopulta viimeiseksi jäänyttä elokuvaa enää voi tuoreeksi mainita. Mutta taiteen maailmassa kaikki on suhteellista, myös aika.

Joycen novelli ilmestyi osana kokoelmaa Dublinilaisia. Tarkemmin sanottuna, se päättää tuon Dublinia ja dublinilaisia kuvaavan tarinakokonaisuuden, jota monet pitävät modernin novellistiikan yhtenä käänteentekevistä teoksista. Jos Tshehov uudisti klassista lyhyen tarinankerronnan kaavaa, Joyce siirsi sen astetta pitemmälle: kohti symbolismin estetiikkaa ja uuden vuosisadan ihmiskäsityksen juurille.

Joycen kahden "mahdottoman" romaanin (Odysseus ja Finnegans Wake) rinnalla Dublinilaisia vaikuttaa perinteiseltä, jopa selkeältä. Mutta arkisten hetkien, hitaan kiiruhtamisen tai tapahtumattomuuden alla väräjävät suuret tunteet ja ihmismieltä rasittavat pelot ja häpeän hetket kätkeytyvät syvälle tarinankerronnan poimuihin. Joycen kertoja antaa vihjeitä, arvoituksia tai vain jättää lukijan päätettäväksi kuvattavien asioiden todellisen laidan.

Kuolleet on tästä kaikesta malliesimerkki. Tarina on yksinkertainen. Mies saapuu vaimonsa kanssa sukulaistensa kotiin, jossa pidetään perinteiset loppiaisillan juhlat. Syödään, keskustellaan, kuunnellaan musiikkiesityksiä. Juhlat päättyvät, vieraat lähtevät kotiin, myös tarinan päähenkilö, joka yöpyy vaimonsa kanssa hotellissa. Täällä vaimo kertoo miehelleen surullisen tarinan nuoruusaikaisesta ihailijastaan, joka menehtyi äkilliseen sairauteen. Tapaus herättää miehen pohtimaan elämän rajallisuutta ja omaa suhdettaan paitsi vaimoonsa myös siihen, miten elämä tulisi elää. Kuihtuako ja hiipua pois vuosien myötä vai kulkea tietään sen loppuun intohimon liekkien vielä roihutessa?

Tarinassa sen päähenkilö oivaltaa jotakin itsestään ja elämästään. Oivalluksen hetki on lyhyt ja ilmeisesti myös ohimenevä, kuin ilmestys, epifania. Kokemus sopii hyvin tarinan tapahtumahetkeen, loppiaiseen, jonne kristillinen perinne siirsi antiikista tutun ajatuksen jumalan tai jumaluuden äkillisestä paljastumisesta. Kreikan epiphaneia viittaa ilmestymiseen, meillä Kristuksen ilmaantumiseen itämaan kolmelle tietäjälle.

Modernissa kirjallisuudessa epifaniset hetket, kun arkisten hetkien tai esineiden sisin olemus paljastuu äkillisesti kokijalleen, ovat tulleet tunnetuksi juuri Joycen tuotannon kautta. Joycen tiedetään olleen kiinnostunut havainnon ja muistin tahdosta riippumattomasta toiminnasta ja sovittaneen näkemystään myös osaksi kirjallista työtään ja kerrontaansa. Yksi tällainen "sädehtivä" hetki konkretisoituu Kuolleet-novellissa.

Joycen novellin amerikkalainen pitkän linjan ohjaaja John Huston siirsi elokuvan kielelle kohdettaan tarkkaan tutkien ja pysytellen uskollisena sen olemukselle. Myös Hustonin versiossa keskustellaan, seurataan juhlijoiden toimia, kuunnellaan musiikkiesityksiä ja runonlausuntaa, valmistaudutaan päähenkilön kiitospuheeseen juhlien emännille ja ollaan lopulta myös tuon ilmestyksen hetken äärellä, jolloin kaikki kirkastuu lyhyeksi aikaa.

Huston oli jo vanha ja sairas mies elokuvaa ohjatessaan. Ohjaajan käskyt ja toiveet tulivat pyörätuolista ja aika ajoin hän joutui turvautumaan happilaitteen suomaan helpotukseen. Kuolevan miehen viimeisestä elokuvasta tuli kaunis lopetus pitkälle uralle, ja samalla hyvin henkilökohtainen tulkinta kirjallisesta alkuperäistarinasta. Huston seuraa Joycen laatimaa skenaariota, mutta rakentaa mukaan kohtauksia ja henkilöitä, joita ei tarinasta löydy. Monissa näissä pääosassa on, kuten elokuvaan kuuluukin, kamera.

Kuolleita katsoessa me nousemme talon portaita huoneista toisiin, hipaisemme katseellamme pöydälle jätettyjä muistoesineitä, vaellamme ristikuvien rinnalla ja huomaamme ihmisten eleistä, ilmeistä, asennoista pienimmätkin merkitykset.

Kuolleita lukiessa me pysähdymme tarinan, yksittäisten sanojen, lauseiden äärelle ja löydämme niiden kautta väylän tulkintoihin, joissa kuvitteellisia maailmoja tehdään.

Hetken, pienen, lyhyen, häviävän hetken ajan saatamme kokea jotakin, jolle on vaikeata löytää sanoja. Ehkä kokemus on se sama, joka löytyy niin Joycen kuin Hustoninkin päähenkilön mielestä. Tuo hetki, kun "sielu taintuu".

Tänäkin loppiaisena tämä tarina. Tarina, joka tuli ja meni.

Kun suurimmista suurimmat toisensa kohtasivat

Tätä juttua on kerrottu kirjallisuuden historioissa ja muistelmissa ja kapakoissa ja kaduilla monina eri versioina. Viimeisin on hiljattain tullut julki kirjassa, johon on koottu Vladimir Nabokovin vaimolleen lähettämiä kirjeitä.

Toukokuussa 1922 modernin romaanin tulevat jättiläiset James Joyce ja Marcel Proust sattuivat samoille kekkereille Pariisissa. Erään brittiläisen kirjailijan kotiin oli kerääntynyt sekalainen joukko taiteenpurijoita juhlimaan Stravinskyn baletin ensi-iltaa. Yhdessä tarinamukaelmassa Joyce ilmaantuu tilaisuuteen vahvassa humalassa, kohtaa Proustin ja alkaa valittaa tälle päänsärkyään. Proust vastaa tähän toteamalla vatsansa olevan onnettomassa kunnossa, niin onnettomassa, että hänen on välittömästi lähdettävä pois, jolloin Joyce kertoo itsekin voivansa niin huonosti, että myös hänen on parempi häipyä.

Toisessa versiossa sankarimme istuvat sentään hetken paikoillaan, mutta keskittyvät lähinnä kieltämään lukeneensa toistensa teoksia. Sitten Proust valittaa maksavaivojaan ja alkaa kuvailla yksityiskohtaisesti oireitaan, mihin Joyce vastaa kärsivänsä aivan samoista vaivoista, joskin eri syystä. Herrat jatkoivat tätä valituspotpuria perimätiedon mukaan aamun pikkutunneille asti.

Kaikki tuolloin paikalla olleet muistavat illankulun omalla tavallaan. Proust ei itse siihen koskaan palannut, Joyce sentään, vain todetakseen, että he eivät juuri keskenään jutelleet. Proust oli kysynyt häneltä jostakin herttuasta, jota Joyce ei ollut tuntenut. Myöhemmin illan isäntä oli tiedustellut, oliko Proust jo lukenut Joycen Odysseusta, mihin Proust oli vastannut, että ei ollut.

Monet ovat yhtä mieltä siitä, että oman arvonsa tunteneet herrat olivat joutuneet myöhemmin samaan taksiin. Sanaakaan ei vaihdettu, mutta keskustelua käytiin ikkunoiden välityksellä. Joyce olisi halunnut tehdä matkaa ikkuna auki, toinen ei. Lopulta ikkuna suljettiin, Proustin toivomuksesta, mahdollisesti.

Nabokovin vaimolleen kuvaamassa versiossa kirjailijasuuruudet eivät kutsuilla sanoneet toisilleen yhtään mitään. Samaan taksiin he sentään joutuivat ja heidän välillään käytiin tuo sanaton ikkunaepisodi, "joka melkein johti riitaan", kuten Nabokov vaimolleen kirjoittaa.

Mitään ei siis tapahtunut, eikä yhtään kuolematonta sukkeluutta tokaistu. Vain kaksi outoa tyyppiä mittailemassa toisiaan itseensä keskittyen. Hajaantukaa, muistot!

(Painajais)uni kirjaksi

Kaikilla mailla on omat Joycensa ja lukijoilla kirjalliset ristinsä.

Eräs saksankielisen kerrontataiteen kuriositeetti täytti menneenä viikonloppuna 100 vuotta. Kirjailija itse karisti maalliset pölyt kintuistaan jo 1979, mutta Arno Schmidtin maine on vakaa ja ehkä jopa jonkinlaisessa nosteessa.

Tärkeimmät teoksensa Schmidt laati sodanjälkeisessä Saksassa, eläen eristäytynyttä elämäänsä pienessä kylässä, pohjoisen tuulisilla nummilla. Rahalliset ansiot tulivat lähinnä käännöstöistä, vaatimattomista kirjoituspalkkioista sekä apurahoista. Proosan ohella Schmidt julkaisi radiokuunnelmia ja kirjallisuusteoreettisia esseitä. Edgar Allan Poe ja William Faulkner kuuluivat Schmidtin käännösrepertuaariin. Kirjallisia innoituksen lähteitä olivat niin saksalaiset ekspressionistit, romanttisten lännenromaanien laatija Karl May, Jules Verne kuin James Joyce.

Schmidtin maine vaikeasti lähestyttävänä kirjailijana lepää hänen kuuluisimman teoksensa, Zettel's Traum (1970) harteilla. Eivät Schmidtin muutkaan kirjat helppoja ole, mutta tuo yli tuhatsivuinen Joycen Finnegans Wakesta vauhtia ottava saksalainen vastine ylittää ne kaikki.

Schmidtin romaaninomainen teos kertoo Poen kääntämiseen erikoistuneesta pariskunnasta, näiden nuoresta tyttärestä sekä kirjallisuudentutkijasta, jonka vieraaksi pieni perhe saapuu tarkoituksenaan keskustella amerikkalaisen kauhu- ja rikoskirjallisuuden pioneerista.

Kuten modernistiseen - tai ehkäpä tässä tapauksessa voidaan jo puhua postmodernistisesta kerrontataiteesta - kuuluu, kertomuksen ulkoiset tapahtumat on supistettu minimiin. Huomio on kielessä, jota Schmidt venyttää ja vanuttaa lukijan ymmärryksen kustannuksella. Uudissanat, välimerkkien holtiton käyttö, vapaat siirtymät henkilöiden ulkoisesta kuvauksesta näiden sisäiseen maailmaan antavat teokselle omanlaistaan ryhtiä ja ryhdittömyyttä.

Tarinaan sisältyy paljon puhetta kirjallisuuden kääntämisestä, kirjallisuuden historiasta, tulkinnasta, filosofiasta ja katoavista tuokioista anekdoottien maailmassa. Sadoista tuhansista muistilapuista (saks. Zettel) kokoonkursittu romaani kääntyy kohti itseään. 

Mutta tämäkään ei vielä riitä.

Zettel's Traum on myös typografinen poikkeama, tässäkin mielessä avantgardistinen kokonaistaideteos. Kirja painettiin aikoinaan erikoiseen, A3 kokoon (297 x 420 mm) taitettuna. Myös kirjoittajan kirjoituskoneen jälki näkyy lopullisessa versiossa, joka vaikuttaa olevan kuin käsikirjoitusvaiheessa ylilyönteineen ja käsinkirjoitettuine korjauksineen.

Kirjan sivuilla kulkee kolmen tekstin samanaikainen jatkumo, keskellä teoksen keskustarina, toisella reunalla Poen tekstin tulkinta ja oikealla laidalla kirjoittajan tai henkilöiden mielialaa kuvaavat satunnaisotokset ja huomiot ympäröivästä todellisuudesta.

Siten kirjan lukija poukkoilee tekstin tilasta toiseen. Silmille Schmidtin teksti näyttää kimpoilevan kuin flipperipallo yhdeltä suunnalta toiselle. Päättymättömät lauseet, mielettömät lauserakenteet eivät yksinään avaudu vaan tuntuvat vaativan intuitiivista otetta lukemiseen. Schmidt, joka oli vaikuttunut paitsi Joycesta myös Freudista, pyrki sisällyttämään tekstiinsä olemassaolomme monimerkityksellisyyden niin sisällön kuin muodon tasolla. Tavoitteena oli löytää ilmaisu, joka antaisi muodon yliminän kutistamalla alitajunnalle.

Tätä merkillistä kirjaa, kumma kyllä, myytiin ilmestymisvuonna sangen hyvin. Ensipainos (2 000 kpl) loppui kolmessa kuukaudessa. Kirjailijan ympärille kehittyi innokas fanijoukko, jota tuonaikaisessa poliittisessa kulttuuri-ilmapiirissä huvitti joidenkin kriitikoiden hämmennys kirjan edessä. Schmidt jakoi niin tuotannollaan kuin persoonallaan lukijat kahtia: niihin, joiden mielestä hänen vetäytymisensä maaseudulle yksinäisyyteen kirjoittamaan lukukelvottomia kirjoja, kuvasi kirjailijan yhteiskunnallista vastuuttomuutta ja ylimielisyyttä, sekä niihin, jotka löysivät Schmidtin teksteistä virkistävän vaihtoehdon viihteen ja kantaaottavuuden rinnalle.

Sitten oli tietenkin myös heitä, jotka katsoivat Schmidtin kirjoittavan liian lähellä Joycea ja imitoivan niin tätä kuin populistista tulkintaa psykoanalyysistä taiteenteon keppihevosena. Monia kiusasi tuolloin, ja kiusaa edelleen, Schmidtin tapa tehdä suoria ja epäsuoria viittauksia muiden kirjailijoiden teksteihin. Tekstiä ymmärtääkseen lukijan olisi oltava kirjallisuuden ja kulttuurin huippuasiantuntija. Tämä on tietenkin myös syy siihen, miksi Schmidt edustaa maassaan kirjallisuuden marginaalia ja hänen juhlintansa jäänee myös pienen piirin bileiksi.  

Erään nuoremman polven saksalaiskirjailijan muistosanat parin päivän takaa kuittaavat silti kauniilla tavalla Schmidtin ja hänen kaltaistensa kirjoittajien aseman lukijoiden hallitsemilla kinkereillä. Sillä heistähän, siis meistä lopulta on kysymys. Meidän viitseliäisyydestämme ja pitkämielisyydestämme Schmidtin, Joycen ja miksei vaikkapa kotoisen Volter Kilpemme tekstien suhteen:

"Mitään tämänkaltaista ei ollut, eikä tule enää koskaan kirjallisuudessamme olemaan. Lukekaa Schmidtiä. Tarvitsette siihen paljon aikaa ja kärsivällisyyttä. Mutta kun pääsette loppuun, mielenne täyttää kiitollisuus ja ihailu. Että tuollaistakin on joskus tehty."

Joycegate

James Joyce on modernin romaanin suuria nimiä ja nykypäivän Irlannin yksi tärkeimmistä kulttuuriturismin pyydyksistä. Tämä siitä huolimatta, että Joyce inhosi Irlannin katolista ahdasmielisyyttä ja vietti suurimman osan elämästään vapaaehtoisessa maanpaossa.

Mutta samaanhan porukkaan Joyce menee kuin muutkin vääräleuat, Jonathan Swift, G. B. Shaw tai Oscar Wilde. Kuuluvasti räksyttävillä ja potkituilla lienee taipumus saavuttaa jossakin vaiheessa urakehitystään nostetta kansakunnan kaapin päälle. Mieluusti tosin vasta kuoleman jälkeen.

Joyce on Dublinin omia poikia, joka tepastelee niin patsaana kuin kuvina kaikkialla kaupungissa. Viimeisin käänne kirjailijaparan joyceaanisessa vaelluksessa on hänen päätymisensä kymmenen euron kolikkoon. Juhlaraha laskettiin markkinoille viime viikolla ja parissa päivässä koko 10 000:n erä oli myyty loppuun (á 46 e).

Kolikossa on Joycen kasvot ja päälaen paikalla aaltoilevat kiharoiden lailla sanat, jotka on otettu kirjailijan pääteoksesta Ulysses (1922). Kolikon toiselta puolelta löytyy Irlannin kansallissoitin lyyra sekä maan nimi iiriksi.

Kaikki hyvin siis. Runoilija päästelee päästään ikiaikaista sävelmää, jossa nykyhetki kohtaa historian ja kansakunnan muistin.

Paitsi, että ei. Aika pian näet huomattiin, että kolikkoon kaiverrettu lainaus romaanista on virheellinen. Mukana on ylimääräinen artikkeli ("the"), joka ei tietenkään muuta mitenkään itse lainatun lauseen sisältöä, koska yhteyksistään irroitettuna lause jää muutenkin käsittämättömäksi. Mutta romaanin ensipainoksesta ei tuota metallin pintaan uurrettua kolmen kirjaimen pätkää löydy, mikä kirjailijan oikeuksia valvovan lapsenlapsen, Stephen Joycen mukaan kertoo hyvin siitä, miten välinpitämättömästi ja yliolkaisesti hänen isoisäänsä on Irlannissa aina suhtauduttu.

Sitaattivirhe on vain yksi lenkki pitkässä nöyryytysten ketjussa, joka alkoi jo Joycen hautajaisista vuonna 1941. Irlanti kun ei lähettänyt sinne virallista edustajaansa. Stephen Joyce ei myöskään ole innostunut nyt painettuun kolikkoon hahmotellusta muotokuvasta isoisästään ("ei ole näköinen") puhumattakaan siitä, että kolikon julkaisupäivä on James Joycen puolison Nora Joycen kuoleman vuosipäivä.

Joycen perikunta ei suinkaan ole yksimielisesti tuomitsemassa valtiovallan varmaankin viattomia pyrkimyksiä ylläpitää suuren poikansa muistoa. Kirjailijan veljenpoika Robert Joyce on vakuuttunut dublinilaisten halusta kunnioittaa James Joycea ja ylpeydentunteesta tämän tuotantoa kohtaan. Mitä tulee kiusalliseen virheeseen, Robert muistuttaa, että romaanistaan kirjailija itse löysi painoksesta toiseen aina uusia lapsuksia suhtautuen niihin kuitenkin ymmärtävästi.

Joyce täytti loppuelämänsä vuodet, viikot ja tunnit kirjastaan virheitä etsien ja niitä korjaillen. Yhtenä seurauksena kolikkoskandaalista voi hyvinkin olla se - kuten eräskin Joyce-tutkija on todennut - että ne, joita asia kovasti vaivaa, voivat nyt raaputtaa tuon kirotun ylimääräisen artikkelin pois ja astua hetkeksi sankarinsa nahkoihin.

Puhumattakaan siitä, mitä tämä kaikki merkitsee kolikon keräilyarvolle.