Sivut

24.7.2010

Kirjailijan oma kirja?

Elokuvien ja televisiosarjojen kohdalla olemme jo tottuneet siihen, että aika ajoin kuluttajien käsiin tarjotaan tuotteesta nk. ohjaajan versiota (Director's Cut). Ilmiöhän sai alkunsa joskus 80-luvulla, kun ensiksi Michael Ciminon Heavens Gate (1980) ja sittemmin Ridley Scottin Blade Runner (1982) ilmestyivät innokkaimmille harrastajille suunnattuina, "alkuperäisinä" kopioina.

Tästä ilmiö on laajentunut edelleen, ja senkaltaisten elokuvien kuin Coppolan Apocalypse Now tai Peter Jacksonin The Lord of the Rings myöhäisemmät versiot tuntuvat alkuperäisimmiltä kuin ne ensinnä teatterilevityksessä olleet.

Uusintaversiot ovat jopa tuottaneet uuden markkinointikohteen, kun lippuluukulla huonomminkin pärjänneen elokuvan kylkeen on laadittu pidennetty, supistettu tai muuten vain remastoroitu kopio.

Elokuvan kohdalla tämänkaltainen tuotteistaminen on jotenkin helppo ymmärtää. Elokuvahan on taidemuodoista ehkä kaikkein kollektiivisin. Monen ohjaajan yhteydessä olemmekin kuulleet karmeita tarinoita siitä, miten tuottajat tai studiopomot tai kuka milloinkin kävelee heidän visioidensa yli.

Ihmeellistä sen sijaan on se, että kirjallisuutta hallitsee edelleen mielikuva yhdestä tekijästä. Tämä siitä huolimatta, että me kaikki olemme varmasti tietoisia kirjanluomisen monivaiheisuudesta. Käsikirjoituksesta kustantajalle, tästä kustannustoimittajalle ja mahdollisille muille lukijoille, takaisin kirjoittajalle, toimittajalle, kirjoittajalle, taittajalle, kirjoittajalle, kirjanpainajalle jne. Tuotantoprosessin päättyessä lukijalle ojennetaan valmis kirja, joka on tekijän (ja kustantajan) omaisuutta, nimeä myöten.

Entäpä, jos jonakin päivänä saisimme eteemme myös teoksen, jonka kannessa olisi maininta: Kirjailijan versio (Writer's Version), tai: Kirjailijan toimittama versio (Author's Edition)?

Kysyttäessä kirjailijat mielellään kertovat kirjansa valmistumisesta. Tällöin käy myös selväksi se, että julkaistuun teokseen on tarvittu monia keskusteluja kustannustoimittajan kanssa, käsikirjoituksen muokkaamista ja kompromissien tekoja. Kirjallisuuden kokonaiskuvan saamisen kannalta on harmittavaa, että nämä asiat jäävät usein ikään kuin piiloon. Helposti kehittyy illuusio kirjailijasta, joka yksinään hallitsee ja hallinnoi omaa teostaan aivan sen alusta hamaan painettuun kappaleeseen asti.

Puhumattakaan siitä, että kirjallisuutta muokkaavat tahot pysyvät kulisseissa...

Tehokas markkinointikoneisto kyllä kykenee myymään kaksi tai miksei useitakin versioita Oksasen, Tervon, Mäen tai Remeksen teoksista, myös sen virallisen ja kirjailijan luettavaksi tarkoittaman version (Authorised), tai lopullisen (Final Edition), kriittisen (Critical Edition), ehkä jopa ajanmukaistetun (Remastered Edition).

Sillä edellytyksellä tietenkin, että näiden välille ylipäätään on löydettävissä mitään eroa.

Toisin kuin elokuva, kirja elää tekijyyden harhassa. Hänen kirjansa ei ole hänen!

20.7.2010

Strindberg

Strindbergin Ulkosaaristossa on romaani, jota voi suositella kaikille kerronnallisista tekniikoista kiinnostuneille. Myös pateettisesta tunnemaalailusta pitävät, joilla on kyyninen ihmiskuva, löytävät romaanista kotinsa. Sen sijaan he, joille sukupuolten välinen tasa-arvo, uskonnolliset arvot ja yhteiskunnallinen rauha ovat pyhiä, kauhistuvat.

August Strindbergin (1849-1912) kirjailijanlaatua on rasitettu todellisilla ja kuvitelluilla leimoilla (naisviha, hulluus, ateismi) siinä määrin, että kaikkien kirjallisuudesta elämänvoimaa ammentavien olisi aika-ajoin syytä palata tähän läntisen naapurimme mestariin.  Häneen voidaan kyllä iskeä monenlaista määritettä, mutta tylsyydestä ei Strindbergiä tohdi syyttää. Siksi monipolvista, puhuttelevaa, pöyristyttävää ja eräällä tavalla jopa hellyyttävän naiivia sanomaa kirjailijan kynä tuottaa.

Ulkosaaristossa on kertomus intendentti Axel Borgista, joka matkustaa Tukholman ulkosaaristoon opettamaan paikallisille uusia kalastusmenetelmiä. Seurauksena on konflikti yhteisön ja naissukupuolta edustavan henkilön kanssa. Lopputuloksena murtunut mies, joka menettää lopulta myös itsensä.

Aihe antaa kirjailijalle mahdollisuuden kirjata ylös tieteellistä harrastuneisuuttaan (luonto, meri, kalastus, maaperä jne.) ja esittää nurkkaan ahdistetun ihmisen mielipiteitä yhteiskunnasta, ihmisistä ja erityisesti naisen ja miehen välisestä sotatilasta. Lähtökohtaisesti kysymys on kuulemma aatteellisesti ja kaikin tavoin kahden eri kehitysasteella olevan sukupuolen välisestä dilemmasta:

Hän oli kyllä kohdannut muutamia naisia, jotka olivat myöntäneet tosiasian, mutta lopulta yksikään ei ollut hyväksynyt sen syytä, vaan kaikki olivat syyttäneet olematonta sortoa ja luvanneet ohittaa nopeasti miehen, kunhan heillä vain olisi enemmän vapautta, ja niin oli taistelu päässyt täyteen käyntiin.

Strindbergiä voisikin olla helpottavampaa lukea satiirikon silmin. Sellaisena hän on hämmästyttävän monipuolinen ja taitavakin kirjoittaja. Yhdessä ja samassa kirjassa hän etenee vaivattomasti ohjelmalliseen paatokseen ja tieteelliseen esseistiikkaan ja sieltä vielä melodraman kautta psyykkisten mekanismien toimintakuvaukseen. Eikä tässäkään varmasti vielä kaikki.

Pahoin myös pelkään, että kirjailija on sittenkin tosissaan.

Ehkä siinä on jotakin Zeitgeistille ominaista, että Strindberg tuntuu edelleen, tai ehkä juuri tänään niin tuoreelta. Mikä meno, mikä veto, mikä lento!

August Strindberg: Ulkosaaristossa. Suom. Antero Tiusanen. Otava 1999.

Translate