Jos haluaa pysytellä kirjateollisuuden uusimpien trendien perässä, on syytä juosta lujaa - ja varautua äkkijyrkkiin käänteisiin.
Viimeisintä hottia ovat kirjailijoiksi ryhtyneet videobloggarit. Asiakaskunta on siis hankittu ensiksi netin ja videoblogien kautta ja tehty sitten äkkikäännös perinteiseen mediaan ja kirjoitettuun sanaan.
Tulevan joulusesongin tähdeksi on povattu englantilaista Zoellaa, jonka muotia ja kauneutta käsittelevällä videoblogilla on yli kuusi miljoonaa seuraajaa (vertailun vuoksi todettakoon, että omalla blogillani on seuraajia 15). Zoella, ristimänimeltään Zoe Sugg (s. 1990), on tehnyt Penguinin kanssa sopimuksen kahdesta romaanista, joista ensimmäinen Girl Online ilmestyy tulevana tiistaina. Kirjaa on jo ennakkoon myyty satojatuhansia kappaleita ja tulevien signeeraustilaisuuksien liput vietiin käsistä.
Suggin esikoisteos on puoliomaelämäkerrallinen kertomus tytöstä, joka päättää aloittaa videobloggaamisen...
Kustantajat seuraavat nyt tarkasti verkossa tapahtuvaa liikehdintää. Suosituimmilla videoblogeilla on miljoonia seuraajia, joten erikoista olisikin, jos muut mediat jättäisivät tämänkaltaiset massailmiöt huomiotta. Kustannussopimuksia allekirjoitetaan kiihtyvällä vauhdilla ja ylipäätään kirja-alalla ollaan kiinnostuneita saamaan edes näin kiertotien kautta lisää nuoria lukijoita asiakkaiksi.
Kustantajat ovat tottuneet riskianalyyseihin, eikä kukaan kuvittelekaan, että se mikä toimii netissä, olisi automaattisesti menestystarina myös kirjan muodossa. Kirjaan tarvitaan muutakin kuin tunnettu naama. Videoblogeja seuraavien katselijoiden halukkuus siirtyä blogiympäristöstä kirjan pariin pitää voittaa kirjallisuuden keinoin.
Mielenkiintoista kyllä, bloggaajien kohdalla ei paljon suostuttelua ole tarvinnut tehdä. Kaikki haluavat olla kirjailijoita!
Kirjoituksia kirjoista, kirjailijoista, lukijoista, kirjojen kustantajista ja vähän muustakin...
23.11.2014
19.11.2014
Joutsenlaulu
Jos Nemesis todella jää Philip Rothin viimeiseksi romaaniksi - kuten hän on uhannut - miten hieno lopetus se onkaan loistavalle kirjailijauralle!
Tarinassa polioviruksen uhriksi joutuvasta nuoresta miehestä on samaa mielen ja kielen jylhyyttä kuin Hemingwayn myöhäisen kauden pienoisromaanissa Vanhus ja meri. Molempien teosten polttoainetta ovat kaikesta turhasta karsittu tarinankerronta, tarkasti piirretyt henkilöhahmot ja jylhä, kärsimyksen ja luopumisen tematiikka, josta syntyy suurta kirjallisuutta.
Rothin romaani ilmestyi jo neljä vuotta sitten, ja sai tuolloin Guardianin kriitikon hehkuttamaan niin kirjailijan kykyä liittää yksittäisiin ihmiskohtaloihin ajasta ja paikasta riippumatonta yleispätevyyttä kuin tämän kirkasta, hienovaraista tyyliä, joka pitää lukijan kiinnostuksen yllä, vaikka tarinassa ei ulkoisesti mitään erityistä tapahtuisikaan. Vain parhaimmat pystyvät tähän ja Roth on, sanomattakin selvää, yksi parhaista.
Samaisessa arviossaan kriitikko myös toteaa, että Rothin kyky luoda yksittäisiä ja dramaattisia kohtauksia, on ylittämätön. 40-luvun Yhdysvaltoihin sijoittuvaan romaaniinsa Roth sisällyttää lukuisia mieleenpainuvia ihmisten välisiä kohtaamisia, joissa kuljetaan tunnerekisterin kaikilla asteilla. Rothin ihmiset ovat aina olleet lihaa ja verta, eikä Nemesis tässä suhteessa muodosta poikkeusta. Mutta vielä kolmenkymmenen romaaninkin jälkeen, satojen nais- ja mieskuvien luomisen jälkeen, kirjailija kykenee kehittämään hahmoja, jotka ovat tuoreita ja aitoja omassa puolifiktiivisessä ympäristössään.
Guardianin kriitikko päättää arvionsa ylistämällä, ei ainoastaan Rothin tyylillistä ja kielellistä ylivoimaisuutta, vaan myös tämän syvällistä, älykästä aiheen käsittelyä. Romaanin nimeä myöten kirjailija haastaa meidät kysymään sattuman ja kärsimyksen osuutta ihmisen elämässä, ja ihmisen kykyä ymmärtää itseään. Romaanin päähenkilö kantaa sisällään syyllisyyttä, purkaa sen vihaansa itseään ja Jumalaa kohtaan samalla kieltäen itseltään mahdollisuuden onneen. Omaa hybristään hän ei oivalla ennen kuin on liian myöhäistä - eikä ehkä vielä silloinkaan.
"Hän ei voinut hyväksyä, että Weequahicin lasten ja Indian Hillin leirin lasten polioepidemia oli tragedia. Hänen on muunnettava tragedia syyllisyydentunnoksi. Hänen on löydettävä välttämätön syy tapahtumille. Epidemia riehuu, ja hän tarvitsee sille syyn. Hänen on kysyttävä miksi. Miksi? Miksi? Hänelle ei kelpaa selitykseksi, että se on järjetöntä, satunnaista, mieletöntä ja traagista. Hänelle ei kelpaa selitykseksi, että se on monistuva virus. Sen sijaan hän etsii epätoivoisesti syvempää syytä, tämä marttyyri, tämä maanikko, joka kyselee miksi, ja löytää syyn joko Jumalasta tai itsestään tai, mystisesti, salaperäisesti, niiden kauhistuttavasta sulautumisesta yhdeksi ja samaksi tuhoajaksi. Täytyy tunnustaa, että vaikka suhtaudun hyvinkin myötätuntoisesti siihen, millaista vitsausten vyöry hänen elämänsä on ollut, tuo on pelkkää typerää hybristä, eikä edes tahdon tai halun hybristä vaan mielikuvituksellisen, lapsellisen uskontotulkinnan hybristä. Se kaikki on kuultu ennenkin, eikä sitä enää millään jaksaisi kuulla lisää, edes niin läpeensä kunnolliselta ihmiseltä kuin Bucky Cantor."
Rothin moderni mukaelma kreikkalaisen tragedian peruskuvioon kuuluvasta jumalaisesta kostosta ja sen välikappaleista siirtyy mitä tyylikkäimmällä tavalla osaksi aikamme kestoproosaa. Tarinankerronnan myyttinen ulottuvuus ja todellisiin historiallisiin tapahtumiin kytkeytyvien ihmiskohtaloiden fiktiivinen kudos ovat tämän hallitun, puhuttelevan romaanin ydintä.
Monilta osin Rothin viimeisimmät teokset (Jokamies, Tuohtumus, Nöyryytys) ovat antaneet syvennetyn ja seesteisemmän kuvan Rothin kirjailijalaadusta. Elämän rajallisuuden pohdiskelu on peitonnut nuorta vihaa tai keski-iän kriisiä kipinöivän julistuksen. Tai ehkä asetelma on vain tuotannon rakentuessa kääntynyt päälaelleen: se mikä aiemmin jäi tilaa ja ääntä puhkuvan älyllisen rytinän ja ryminän alle, nousee nyt pintaan.
Helppo olla samaa mieltä niiden kanssa, jotka ovat olleet ällistyneitä Rothin laajan tuotannon korkeasta laadusta. Paljon on toki niitä, jotka eivät pidä hänen tavastaan käsitellä juutalaisena olemisen traumoja tai sukupuolten välisiä skismoja. Mutta harva tohtii asettaa kyseenlaiseksi Rothin kielellistä nerokkuutta. Nemesis on oivallinen, suorastaan oppikirjaesimerkki siitä, mitä kaikkea romaani voi tänään olla, ja ennen kaikkea: se on tarinankerronnan juhlaa.
Hemingway sai Nobelin paljolti Vanhus ja meri -kirjansa ansiosta. Roth ei tätä kunniaa osakseen saane, mutta kirjallinen taivaspaikka on varattu muiden palkinnotta jääneiden puolijumalien - Tolstoi, Ibsen, Joyce, Rilke, Pound, Proust - rinnalla.
-----
Philip Roth: Nemesis. Suom. Arto Schroderus. WSOY 2010.
Tarinassa polioviruksen uhriksi joutuvasta nuoresta miehestä on samaa mielen ja kielen jylhyyttä kuin Hemingwayn myöhäisen kauden pienoisromaanissa Vanhus ja meri. Molempien teosten polttoainetta ovat kaikesta turhasta karsittu tarinankerronta, tarkasti piirretyt henkilöhahmot ja jylhä, kärsimyksen ja luopumisen tematiikka, josta syntyy suurta kirjallisuutta.
Rothin romaani ilmestyi jo neljä vuotta sitten, ja sai tuolloin Guardianin kriitikon hehkuttamaan niin kirjailijan kykyä liittää yksittäisiin ihmiskohtaloihin ajasta ja paikasta riippumatonta yleispätevyyttä kuin tämän kirkasta, hienovaraista tyyliä, joka pitää lukijan kiinnostuksen yllä, vaikka tarinassa ei ulkoisesti mitään erityistä tapahtuisikaan. Vain parhaimmat pystyvät tähän ja Roth on, sanomattakin selvää, yksi parhaista.
Samaisessa arviossaan kriitikko myös toteaa, että Rothin kyky luoda yksittäisiä ja dramaattisia kohtauksia, on ylittämätön. 40-luvun Yhdysvaltoihin sijoittuvaan romaaniinsa Roth sisällyttää lukuisia mieleenpainuvia ihmisten välisiä kohtaamisia, joissa kuljetaan tunnerekisterin kaikilla asteilla. Rothin ihmiset ovat aina olleet lihaa ja verta, eikä Nemesis tässä suhteessa muodosta poikkeusta. Mutta vielä kolmenkymmenen romaaninkin jälkeen, satojen nais- ja mieskuvien luomisen jälkeen, kirjailija kykenee kehittämään hahmoja, jotka ovat tuoreita ja aitoja omassa puolifiktiivisessä ympäristössään.
Guardianin kriitikko päättää arvionsa ylistämällä, ei ainoastaan Rothin tyylillistä ja kielellistä ylivoimaisuutta, vaan myös tämän syvällistä, älykästä aiheen käsittelyä. Romaanin nimeä myöten kirjailija haastaa meidät kysymään sattuman ja kärsimyksen osuutta ihmisen elämässä, ja ihmisen kykyä ymmärtää itseään. Romaanin päähenkilö kantaa sisällään syyllisyyttä, purkaa sen vihaansa itseään ja Jumalaa kohtaan samalla kieltäen itseltään mahdollisuuden onneen. Omaa hybristään hän ei oivalla ennen kuin on liian myöhäistä - eikä ehkä vielä silloinkaan.
"Hän ei voinut hyväksyä, että Weequahicin lasten ja Indian Hillin leirin lasten polioepidemia oli tragedia. Hänen on muunnettava tragedia syyllisyydentunnoksi. Hänen on löydettävä välttämätön syy tapahtumille. Epidemia riehuu, ja hän tarvitsee sille syyn. Hänen on kysyttävä miksi. Miksi? Miksi? Hänelle ei kelpaa selitykseksi, että se on järjetöntä, satunnaista, mieletöntä ja traagista. Hänelle ei kelpaa selitykseksi, että se on monistuva virus. Sen sijaan hän etsii epätoivoisesti syvempää syytä, tämä marttyyri, tämä maanikko, joka kyselee miksi, ja löytää syyn joko Jumalasta tai itsestään tai, mystisesti, salaperäisesti, niiden kauhistuttavasta sulautumisesta yhdeksi ja samaksi tuhoajaksi. Täytyy tunnustaa, että vaikka suhtaudun hyvinkin myötätuntoisesti siihen, millaista vitsausten vyöry hänen elämänsä on ollut, tuo on pelkkää typerää hybristä, eikä edes tahdon tai halun hybristä vaan mielikuvituksellisen, lapsellisen uskontotulkinnan hybristä. Se kaikki on kuultu ennenkin, eikä sitä enää millään jaksaisi kuulla lisää, edes niin läpeensä kunnolliselta ihmiseltä kuin Bucky Cantor."
Rothin moderni mukaelma kreikkalaisen tragedian peruskuvioon kuuluvasta jumalaisesta kostosta ja sen välikappaleista siirtyy mitä tyylikkäimmällä tavalla osaksi aikamme kestoproosaa. Tarinankerronnan myyttinen ulottuvuus ja todellisiin historiallisiin tapahtumiin kytkeytyvien ihmiskohtaloiden fiktiivinen kudos ovat tämän hallitun, puhuttelevan romaanin ydintä.
Monilta osin Rothin viimeisimmät teokset (Jokamies, Tuohtumus, Nöyryytys) ovat antaneet syvennetyn ja seesteisemmän kuvan Rothin kirjailijalaadusta. Elämän rajallisuuden pohdiskelu on peitonnut nuorta vihaa tai keski-iän kriisiä kipinöivän julistuksen. Tai ehkä asetelma on vain tuotannon rakentuessa kääntynyt päälaelleen: se mikä aiemmin jäi tilaa ja ääntä puhkuvan älyllisen rytinän ja ryminän alle, nousee nyt pintaan.
Helppo olla samaa mieltä niiden kanssa, jotka ovat olleet ällistyneitä Rothin laajan tuotannon korkeasta laadusta. Paljon on toki niitä, jotka eivät pidä hänen tavastaan käsitellä juutalaisena olemisen traumoja tai sukupuolten välisiä skismoja. Mutta harva tohtii asettaa kyseenlaiseksi Rothin kielellistä nerokkuutta. Nemesis on oivallinen, suorastaan oppikirjaesimerkki siitä, mitä kaikkea romaani voi tänään olla, ja ennen kaikkea: se on tarinankerronnan juhlaa.
Hemingway sai Nobelin paljolti Vanhus ja meri -kirjansa ansiosta. Roth ei tätä kunniaa osakseen saane, mutta kirjallinen taivaspaikka on varattu muiden palkinnotta jääneiden puolijumalien - Tolstoi, Ibsen, Joyce, Rilke, Pound, Proust - rinnalla.
-----
Philip Roth: Nemesis. Suom. Arto Schroderus. WSOY 2010.
16.11.2014
Totta vai tarua?
Raamattu, tuo kirjojen kirja, on sitä edelleen: ihmiskunnan tärkein kirja.
Tätä mieltä ovat ainakin ne britit, jotka syksyn aikana osallistuivat erään englantilaisen kustantamon järjestämään kyselyyn. Tavoitteena oli löytää kirja, jolla on ollut eniten merkitystä ihmiskunnan kehitykseen.
Osallistujille annettiin eteen listaus, johon oli nimetty 30 kirjaa. Näistä piti valita omasta mielestään kolme arvokkainta tai merkityksellisintä.
Reilu parituhatta antoi äänensä ja Raamattu nousi ykköseksi jättäen taaksensa, tosin vain parin prosentin henkäyksen päähän Darwinin Lajien synnyn. Edellisen katsottiin monissa perusteluissa ohjanneen ihmisten moraalikäyttäytymistä oikeaan suuntaan, kun taas jälkimmäisen ansiona pidettiin sen antamaa tietoa siitä, miksi täällä olemme ja mistä olemme tulleet.
Raamatun ja Darwinin voittomarginaali oli huomattava. Kolmanneksi sijoittuneen Stephen Hawkingsin Ajan lyhyt historia jäi parinkymmenen prosenttiyksikön päähän, kuten myös Einsteinin suhteellisuusteorian kirjallinen esitys. Kymmenen tärkeimmän kirjan joukosta löytyi vain kaksi romaania (Orwellin 1984, viidentenä ja Harper Leen Kuin surmaisi satakielen, seitsemäntenä). Newton ja Adam Smith mahtuivat omilla teoksillaan listalle samoin kuin DNA-kierteen löytymisestä kertovan James D. Watsonin kirja. Koraani sai 9 % äänistä.
Mutta ulkopuolelle jäivät sellaiset mielenräjäyttäjät kuin Kommunistinen manifesti, Tolstoin Sota ja rauha tai Shakespearen Hamlet. Tieto- ja kaunokirjallisuuden välisessä veljessodassa tieto jyllää ainakin yhteiskunnallisen vaikuttavuutensa puolesta. Kuten kyselyn järjestelyistä vastaava taho totesi, "fiktiolla voi olla poliittista merkittävyyttä, mutta laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin sen ei katsota antavan vastauksia".
Raamatun ykkössija on näinä maallistumisen riemuaikoina sinänsä mielenkiintoinen tulos. Ja ehkä jotakin ristiriitojen repimästä ajastamme kertoo sekin, että Darwin moderneine luomisteorioineen nousee uskonnollisen opinkappaleen rinnalle. Kukapa sitä kieltämään, että uskonto ja tiede ovat aikaamme muokanneet ja myös meitä siinä sivussa.
Vastaavan kyselyn tekeminen suomalaisille lukijoille voisi tuottaa toisenlaisia tuloksia. Tai ehkä aivan samansuuntaisia. Uskonnon ja tieteen dialogia käydään myös meillä ja argumenttien laadullinen taso on aivan yhtä korkea (ks. kyselyn uutisoineen lehden lukijoiden kommentit). Eiköhän sieltäkin Raamattu löytyisi ja Darwin ja Einstein ja Newton ja Freud ja ehkä vielä Agricola, Kalevala, Runeberg, Kivi, Linna antamaan kyselylle kansallista sävytystä.
Saattaa toisaalta olla myös niin, että brittien on imperiumin jälkeläisinä helpompi pohdiskella jotakin niin ylevää kuin ihmiskunnan tärkeimmät kirjat. Lähelle vastaavaa Suomessa päästiin 2007 esitetyssä ohjelmasarjassa 10 kirjaa jotka muuttivat maailmaa, jossa toimittaja Harakka ja taidehistorioitsija Kortelainen keskustelivat vieraittensa kanssa kirjoista ja niiden herättämistä suurista kysymyksistä. Listalla oli tosin vain fiktiota, mistä juttelu sujuukin usein paljon letkeämmissä merkeissä kuin vakavampaa ajatustenvaihtoa tyrkyttävän tietokirjallisuuden parissa.
No, eiväthän kirjat oikeasti muuta maailmaa, joten siltä osin lienee samantekevää, mistä kirjoista jutellaan, kun jutellaan kirjoista. Ja totuuskin taitaa lopulta löytyä jostakin kirjojen ja kirjallisuuden ulkopuolelta, ei kirjoista. Olivat ne sitten kirjoitettu totuus tai taru mielessä.
Tätä mieltä ovat ainakin ne britit, jotka syksyn aikana osallistuivat erään englantilaisen kustantamon järjestämään kyselyyn. Tavoitteena oli löytää kirja, jolla on ollut eniten merkitystä ihmiskunnan kehitykseen.
Osallistujille annettiin eteen listaus, johon oli nimetty 30 kirjaa. Näistä piti valita omasta mielestään kolme arvokkainta tai merkityksellisintä.
Reilu parituhatta antoi äänensä ja Raamattu nousi ykköseksi jättäen taaksensa, tosin vain parin prosentin henkäyksen päähän Darwinin Lajien synnyn. Edellisen katsottiin monissa perusteluissa ohjanneen ihmisten moraalikäyttäytymistä oikeaan suuntaan, kun taas jälkimmäisen ansiona pidettiin sen antamaa tietoa siitä, miksi täällä olemme ja mistä olemme tulleet.
Raamatun ja Darwinin voittomarginaali oli huomattava. Kolmanneksi sijoittuneen Stephen Hawkingsin Ajan lyhyt historia jäi parinkymmenen prosenttiyksikön päähän, kuten myös Einsteinin suhteellisuusteorian kirjallinen esitys. Kymmenen tärkeimmän kirjan joukosta löytyi vain kaksi romaania (Orwellin 1984, viidentenä ja Harper Leen Kuin surmaisi satakielen, seitsemäntenä). Newton ja Adam Smith mahtuivat omilla teoksillaan listalle samoin kuin DNA-kierteen löytymisestä kertovan James D. Watsonin kirja. Koraani sai 9 % äänistä.
Mutta ulkopuolelle jäivät sellaiset mielenräjäyttäjät kuin Kommunistinen manifesti, Tolstoin Sota ja rauha tai Shakespearen Hamlet. Tieto- ja kaunokirjallisuuden välisessä veljessodassa tieto jyllää ainakin yhteiskunnallisen vaikuttavuutensa puolesta. Kuten kyselyn järjestelyistä vastaava taho totesi, "fiktiolla voi olla poliittista merkittävyyttä, mutta laajempiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin sen ei katsota antavan vastauksia".
Raamatun ykkössija on näinä maallistumisen riemuaikoina sinänsä mielenkiintoinen tulos. Ja ehkä jotakin ristiriitojen repimästä ajastamme kertoo sekin, että Darwin moderneine luomisteorioineen nousee uskonnollisen opinkappaleen rinnalle. Kukapa sitä kieltämään, että uskonto ja tiede ovat aikaamme muokanneet ja myös meitä siinä sivussa.
Vastaavan kyselyn tekeminen suomalaisille lukijoille voisi tuottaa toisenlaisia tuloksia. Tai ehkä aivan samansuuntaisia. Uskonnon ja tieteen dialogia käydään myös meillä ja argumenttien laadullinen taso on aivan yhtä korkea (ks. kyselyn uutisoineen lehden lukijoiden kommentit). Eiköhän sieltäkin Raamattu löytyisi ja Darwin ja Einstein ja Newton ja Freud ja ehkä vielä Agricola, Kalevala, Runeberg, Kivi, Linna antamaan kyselylle kansallista sävytystä.
Saattaa toisaalta olla myös niin, että brittien on imperiumin jälkeläisinä helpompi pohdiskella jotakin niin ylevää kuin ihmiskunnan tärkeimmät kirjat. Lähelle vastaavaa Suomessa päästiin 2007 esitetyssä ohjelmasarjassa 10 kirjaa jotka muuttivat maailmaa, jossa toimittaja Harakka ja taidehistorioitsija Kortelainen keskustelivat vieraittensa kanssa kirjoista ja niiden herättämistä suurista kysymyksistä. Listalla oli tosin vain fiktiota, mistä juttelu sujuukin usein paljon letkeämmissä merkeissä kuin vakavampaa ajatustenvaihtoa tyrkyttävän tietokirjallisuuden parissa.
No, eiväthän kirjat oikeasti muuta maailmaa, joten siltä osin lienee samantekevää, mistä kirjoista jutellaan, kun jutellaan kirjoista. Ja totuuskin taitaa lopulta löytyä jostakin kirjojen ja kirjallisuuden ulkopuolelta, ei kirjoista. Olivat ne sitten kirjoitettu totuus tai taru mielessä.
2.11.2014
Kun suurimmista suurimmat toisensa kohtasivat
Tätä juttua on kerrottu kirjallisuuden historioissa ja muistelmissa ja kapakoissa ja kaduilla monina eri versioina. Viimeisin on hiljattain tullut julki kirjassa, johon on koottu Vladimir Nabokovin vaimolleen lähettämiä kirjeitä.
Toukokuussa 1922 modernin romaanin tulevat jättiläiset James Joyce ja Marcel Proust sattuivat samoille kekkereille Pariisissa. Erään brittiläisen kirjailijan kotiin oli kerääntynyt sekalainen joukko taiteenpurijoita juhlimaan Stravinskyn baletin ensi-iltaa. Yhdessä tarinamukaelmassa Joyce ilmaantuu tilaisuuteen vahvassa humalassa, kohtaa Proustin ja alkaa valittaa tälle päänsärkyään. Proust vastaa tähän toteamalla vatsansa olevan onnettomassa kunnossa, niin onnettomassa, että hänen on välittömästi lähdettävä pois, jolloin Joyce kertoo itsekin voivansa niin huonosti, että myös hänen on parempi häipyä.
Toisessa versiossa sankarimme istuvat sentään hetken paikoillaan, mutta keskittyvät lähinnä kieltämään lukeneensa toistensa teoksia. Sitten Proust valittaa maksavaivojaan ja alkaa kuvailla yksityiskohtaisesti oireitaan, mihin Joyce vastaa kärsivänsä aivan samoista vaivoista, joskin eri syystä. Herrat jatkoivat tätä valituspotpuria perimätiedon mukaan aamun pikkutunneille asti.
Kaikki tuolloin paikalla olleet muistavat illankulun omalla tavallaan. Proust ei itse siihen koskaan palannut, Joyce sentään, vain todetakseen, että he eivät juuri keskenään jutelleet. Proust oli kysynyt häneltä jostakin herttuasta, jota Joyce ei ollut tuntenut. Myöhemmin illan isäntä oli tiedustellut, oliko Proust jo lukenut Joycen Odysseusta, mihin Proust oli vastannut, että ei ollut.
Monet ovat yhtä mieltä siitä, että oman arvonsa tunteneet herrat olivat joutuneet myöhemmin samaan taksiin. Sanaakaan ei vaihdettu, mutta keskustelua käytiin ikkunoiden välityksellä. Joyce olisi halunnut tehdä matkaa ikkuna auki, toinen ei. Lopulta ikkuna suljettiin, Proustin toivomuksesta, mahdollisesti.
Nabokovin vaimolleen kuvaamassa versiossa kirjailijasuuruudet eivät kutsuilla sanoneet toisilleen yhtään mitään. Samaan taksiin he sentään joutuivat ja heidän välillään käytiin tuo sanaton ikkunaepisodi, "joka melkein johti riitaan", kuten Nabokov vaimolleen kirjoittaa.
Mitään ei siis tapahtunut, eikä yhtään kuolematonta sukkeluutta tokaistu. Vain kaksi outoa tyyppiä mittailemassa toisiaan itseensä keskittyen. Hajaantukaa, muistot!
Toukokuussa 1922 modernin romaanin tulevat jättiläiset James Joyce ja Marcel Proust sattuivat samoille kekkereille Pariisissa. Erään brittiläisen kirjailijan kotiin oli kerääntynyt sekalainen joukko taiteenpurijoita juhlimaan Stravinskyn baletin ensi-iltaa. Yhdessä tarinamukaelmassa Joyce ilmaantuu tilaisuuteen vahvassa humalassa, kohtaa Proustin ja alkaa valittaa tälle päänsärkyään. Proust vastaa tähän toteamalla vatsansa olevan onnettomassa kunnossa, niin onnettomassa, että hänen on välittömästi lähdettävä pois, jolloin Joyce kertoo itsekin voivansa niin huonosti, että myös hänen on parempi häipyä.
Toisessa versiossa sankarimme istuvat sentään hetken paikoillaan, mutta keskittyvät lähinnä kieltämään lukeneensa toistensa teoksia. Sitten Proust valittaa maksavaivojaan ja alkaa kuvailla yksityiskohtaisesti oireitaan, mihin Joyce vastaa kärsivänsä aivan samoista vaivoista, joskin eri syystä. Herrat jatkoivat tätä valituspotpuria perimätiedon mukaan aamun pikkutunneille asti.
Kaikki tuolloin paikalla olleet muistavat illankulun omalla tavallaan. Proust ei itse siihen koskaan palannut, Joyce sentään, vain todetakseen, että he eivät juuri keskenään jutelleet. Proust oli kysynyt häneltä jostakin herttuasta, jota Joyce ei ollut tuntenut. Myöhemmin illan isäntä oli tiedustellut, oliko Proust jo lukenut Joycen Odysseusta, mihin Proust oli vastannut, että ei ollut.
Monet ovat yhtä mieltä siitä, että oman arvonsa tunteneet herrat olivat joutuneet myöhemmin samaan taksiin. Sanaakaan ei vaihdettu, mutta keskustelua käytiin ikkunoiden välityksellä. Joyce olisi halunnut tehdä matkaa ikkuna auki, toinen ei. Lopulta ikkuna suljettiin, Proustin toivomuksesta, mahdollisesti.
Nabokovin vaimolleen kuvaamassa versiossa kirjailijasuuruudet eivät kutsuilla sanoneet toisilleen yhtään mitään. Samaan taksiin he sentään joutuivat ja heidän välillään käytiin tuo sanaton ikkunaepisodi, "joka melkein johti riitaan", kuten Nabokov vaimolleen kirjoittaa.
Mitään ei siis tapahtunut, eikä yhtään kuolematonta sukkeluutta tokaistu. Vain kaksi outoa tyyppiä mittailemassa toisiaan itseensä keskittyen. Hajaantukaa, muistot!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)