Siivenisku muistoihin

Vierailu kirjailijan kotimuseossa voi parhaimmillaan paljastaa ihmisen työnsä takaa. Ja antaa aisteille hieman surumielisenkin henkäyksen menneestä ajasta.

Keväinen käynti Vladimir Nabokovin museossa Pietarissa jäi monella tapaa mieleen. Kirjailijan syntymäkotina toimineesta rakennuksesta on alakerta irrotettu museon käyttöön; viisi huonetta, kirjoja, esineitä, kuvia. Yläkerrassa pitää majaansa sanomalehden toimitus.

Vielä sata vuotta sitten koko talo yläkerran makuu- ja oleskeluhuoneineen oli hyvin toimeentulevan, poliittisesti aktiivin lakimiehen ja tämän nelilapsisen perheen koti, jossa oli totuttu korkeantason vieraisiin, niin kotimaan kuin ulkomailta saapuviin taiteilijoihin ja poliittiseen eliittiin. Kunnes tuli vuosi 1917 ja vallankumous. Perhe pakeni ensiksi Krimille, sitten Englantiin ja Saksaan. Berliinissä venäjänkielistä emigranttilehteä toimittanut isä murhattiin 20-luvun alussa.

Kirjailijauraansa jo Pietarissa aloitellut ja Saksassa nimeä saavuttanut Nabokov ylitti natsien valtaannousun jälkeen Atlantin, asui pitkään Yhdysvalloissa, josta asettui lopulta Sveitsiin. Venäjälle tai Neuvostoliittoon kirjailija ei enää palannut. Eikä muuten koskaan myöskään hankkinut omaa asuntoa, vaikka kansainvälisen maineen ja mammonan puolesta siihen olisi ollut mahdollisuus. Hän suosi vuokrakämppiä, hotellihuoneita ja eli myös kirjoittamiensa tarinoiden kautta uudelleen hetkiä Isakin kirkon tuntumassa sijaineen kotitalonsa huoneissa.

Sekalaisessa, eri viranomaisten, toimijoiden ja yhdistysten käytössä ollut huoneisto otettiin yksityisen rahoituksen turvin museokäyttöön 1998. Kymmenen vuotta myöhemmin se siirrettiin osaksi Pietarin valtionyliopiston kielen- ja taiteentutkimuksen laitosta.

Tänään museon ympäri maailmaa kerätystä ja lahjoituksin saadusta kokoelmasta löytyy kirjailijalle kuuluneita esineitä, kirjoja, muistivihkoja ja -kortteja, piirroksia ja esineitä. Talossa pidetään lukutilaisuuksia, seminaareja, kesäkouluja ja sen yhteydessä oleva kirjasto on myös avoinna tutkijoiden käyttöön. Yliopisto on käynnistänyt lukuisia tutkimusprojekteja, museon virtualisointi-hankkeen ja tilojen restauroinnin.

Nabokovia pidetään yhtenä tärkeimmistä kirjallisista uudistajista, jonka vaikutus ulottuu yhtälailla venäläiseen, läntisen Euroopan kuin pohjois-amerikkalaiseen proosaan. Nabokovin 50-luvulla ilmestyneestä Lolitasta tuli aikansa sensaatio, mutta tätä yksittäistä teosta syvemmän jäljen hän jätti tuotannollaan, jossa leikitään lukijan ennakko-odotuksilla, kirjallisten lajityyppien kliseillä ja uudistetaan siinä sivussa kieltä. Nabokov oli myös opettaja, kirjallisuudentutkija, kriitikko, esseisti ja kääntäjä. Jälkimmäisen osalta hän teki tunnetuksi venäläistä kirjallisuutta ja siirsi myös omia teoksiaan kieliperheestä toiseen. 40-luvulta lähtien Nabokov kirjoitti kaikki teoksensa englanniksi.

Kirjailijan kotimuseon vitriineistä löytyy kirjailijalle kuulunutta esineistöä, kuten kyniä (Nabokov ei kirjoittanut koneella - kynät ovat hyvin pureskellun näköisiä), silmälaseja, valokuvia ja postikortteja. Nabokovin teokset olivat kiellettyjä hänen kotimaassaan vuoteen 1986 asti, joten kokoelmiin on koottu myös kirjojen omakustanteina levinneitä, maanalaisia samidzat-versioita. Kirjailijan viehtymystä peleihin kuvastaa esille asetettu sanapeli (Scrabble), joka lienee perua Nabokovin Amerikan-vuosilta.

Eräänlaisena keskusmotiivina koko museolle toimivat perhoset, joihin kirjailijalla oli aivan erityinen suhde. Hän oli harrastanut perhosten keräilyä pienestä pitäen, eikä elämä historiallisten myrskyjen keskelläkään koskaan lopettanut harrastusta. Nabokovin tarinoista löytyy lukuisia viittauksia perhosiin, hän laati niistä tieteellisiä kirjoitelmia ja tutkielmia ja vastasi mm. Harvardin yliopistossa laitoksen perhoskokoelman ylläpidosta. Tarkat, yksityiskohtaiset piirrokset perhosista kulkivat Nabolkovin kirjeissä ystäville.

Museosta löytyy pieni näyte Nabokovin perhoskokoelmasta, joka on pääosiltaan sijoitettu Yhdysvaltoihin ja Sveitsiin. Runot, kirjeet ja kortit, joihin kirjailija on piirtänyt pieniä siivekkäitä ja antanut niille kuvitteellisia latinankielisiä lajinimikkeitä, kertovat omaa tarinaansa karun arjen ylittävästä intohimosta, läpi lapsuuden ja nuoruuden aina aikuisuuteen ulottuvasta heittäytymisestä leikkiin. Muisti puhuu perhosen tanssissa.

Hulluuden hehkua

Kirjavuosi 2014 jää Suomessa henkilömuistiin monen muun muistettavan asian ohella myös siitä, että tuolloin pari postmodernismin perusteosta sai suomenkielisen asunsa. Ensiksi taisi ehtiä Pynchonin Painovoiman sateenkaari Juhani Lindholmin kääntämänä ja heti perään Vladimir Nabokovin Kalvas hehku Kristiina Drewsin suorittamana kulttuuris-tekstuaalisena siirtona.

Ei toista ilman ensimmäistä, ja toisinpäin. Alkujaanhan Nabokovin romaanimuotoon puettu leikki tai satiiri tai-mikä-lie julkaistiin 1962 ja Pynchonin kerronnallinen oireyhtymä runsaat kymmenen vuotta myöhemmin. Kyseisistä herroista nuorempi, Pynchon, sai tiettävästi isällistä ohjausta kertomataiteen salaisuuksien äärelle vanhemmalta mestarilta, jonka yliopistollisissa seminaareissa viihtyi moni muukin tuleva kirjallinen suuruus.

Kalvas hehku on nimenomaan se Nabokovin teoksista, jonka varaan yhdysvaltalaisen myöhemmän, ja nuoremman sukupolven edustaman postmodernismin sanotaan vahvasti rakentuvan. Onhan esikuvia toki muitakin, kuten Burroughs, Borges ja Beckett, mutta Nabokovilla on tässä aivan oma asemansa. Kalvas hehku juurruttaa hullun naurun ja älyllisen estetismin yhdysvaltalaiselle maaperälle.

Kysymys on siis kirjallisesta parodiasta, jossa irvaillaan akateemisen maailman ja kerronnallisten keinojen kustannuksella. Nabokovin romaani on kertovinaan kuolleesta runoilijasta ja tämän postuumisti julkaistusta mestariteoksesta nimeltään Kalvas hehku. Kertojana on kirjailijan luotettu ystävä ja tämän tekstien intohimoinen tutkija, joka on siis toimittanut kyseisen jälkeenjääneen runoelman. Nabokovin romaanista löytyvät siten sekä tekijän, siis kertojan teokseen laatima esipuhe, tämän kokoon kursima ja kommenteilla varustama runoelma että hakemisto-osa, jossa palataan niin ikään runoelman sisältämiin yksityiskohtiin.

Nabokovin romaani kiertyy kaikin tavoin itsensä ympärille. Romaanin kertoja, professori Charles Kinbote, on ilmeisen tasapainoton yksilö, joka käyttää henkilökohtaisen elämänsä ja siitä sepittämänsä tarinan tukena runoilijaystävänsä teosta. Romaanin todellinen päähenkilö onkin tuo epäluotettava kertoja, joka rakentaa fiktion päälle akateemiseen ja tutkimukselliseen kaapuun verhotun, todellisuutta epätodellisella tavalla tulkitsevan maailman.

Lukijalle tämä kaikki näyttäytyy kertomuksena, jolla ei ole pohjaa. Ellei sellaiseksi lasketa fiktiivisen kirjailijan neliosaista ja yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän säettä sisältävää runoelmaa, josta kertoja yrittää, eikä itse asiassa edes yritä vaan tekee parhaansa olla sanomatta mitään järkevää.

Tarinan pohja on jossakin muualla: kerronnan rajoissa, lukijan odotuksissa, kielessä maailmaa ja todellisuutta määrittämässä.

Nabokovin romaanissa on monia ovia, joita aukoa. Siihen upotettu kertomus kahden miehen epäsuhdasta ystävyydestä ja toisen maniaksi muuntuneesta hulluudesta on vain yksi huone kurkattavaksi. Ja sen parodiset viittaukset niin kirjallisuuden lajikonventioihin kuin maailmankirjallisuuden merkkiteoksiin ansaitsevat nekin omat ovenavauksensa. Teoksen itseään kommentoivasta ja täydentävästä rakenteesta löytyy niin ikään lukuilmaa liikuttavaa tuulenvirettä. Romaania voi nimittäin lukea myös muilla tavoin kuin lineaarisesti sivulta toiselle edeten. Varhaisen hypertekstin logiikka on kirjoitettu kertojan lukijalle esitettyyn pyyntöön kulkea eteenpäin polkua, jossa runoelmaa tukevat kommentit kuljettavat lukijaa läpi kirjan.

Yhdysvaltalainen postmodernismi luotiin lopulta 30-luvulla syntyneiden kirjailijoiden, John Barthin, Robert Cooverin, Donald Barthelmen ja Thomas Pynchonin toimesta. Venäjältä vallankumouksen aikana Yhdysvaltoihin emigroitunut Nabokov edusti vanhempaa kirjallista sukupolvea, jolle vielä riitti rivien väliin piilotettujen ja kulttuurisia konventioita hätkähdyttävien asetelmien esiin nosto. Populaarikulttuurin kuvasto ja siihen leimautuneet seksuaaliset ja poliittiset suorasukaisuudet sekä historian uudelleen tulkinnat olivat myöhempien aikojen nabokovien ominta aluetta.

Sanomattakin on selvää - eikä silti aina ole - että Kalvaan hehkun kaltaisten teosten kääntäminen suomeksi vaatii tekijältään aivan erityistä lahjakkuutta ja ponnistusta. Kristiina Drewsin suoritus vertautuu taitavaan taikatemppuun, josta romaanin kertojakin puhuu ihailemansa runoilijan yhteydessä. Aivan kuten tämä, myös Drewsin Nabokovin pohjalta tuottama kieli "havainnoi ja muokkaa maailmaa, ahmii sen sisäänsä, repii riekaleiksi ja kokoaa osaset uudelleen yhteen samalla kun tallettaa kaiken mieleensä - tuottaakseen jonakin määrittelemättömänä ajankohtana orgaanisen ihmeen, kuvan ja musiikin yhteensulautuman, runosäkeen."

Taikureita kaikki tyynni, nuo kielen taiturit.

----
Vladimir Nabokov: Kalvas hehku. Suom. Kristiina Drews. Gummerus 2014.

Kun suurimmista suurimmat toisensa kohtasivat

Tätä juttua on kerrottu kirjallisuuden historioissa ja muistelmissa ja kapakoissa ja kaduilla monina eri versioina. Viimeisin on hiljattain tullut julki kirjassa, johon on koottu Vladimir Nabokovin vaimolleen lähettämiä kirjeitä.

Toukokuussa 1922 modernin romaanin tulevat jättiläiset James Joyce ja Marcel Proust sattuivat samoille kekkereille Pariisissa. Erään brittiläisen kirjailijan kotiin oli kerääntynyt sekalainen joukko taiteenpurijoita juhlimaan Stravinskyn baletin ensi-iltaa. Yhdessä tarinamukaelmassa Joyce ilmaantuu tilaisuuteen vahvassa humalassa, kohtaa Proustin ja alkaa valittaa tälle päänsärkyään. Proust vastaa tähän toteamalla vatsansa olevan onnettomassa kunnossa, niin onnettomassa, että hänen on välittömästi lähdettävä pois, jolloin Joyce kertoo itsekin voivansa niin huonosti, että myös hänen on parempi häipyä.

Toisessa versiossa sankarimme istuvat sentään hetken paikoillaan, mutta keskittyvät lähinnä kieltämään lukeneensa toistensa teoksia. Sitten Proust valittaa maksavaivojaan ja alkaa kuvailla yksityiskohtaisesti oireitaan, mihin Joyce vastaa kärsivänsä aivan samoista vaivoista, joskin eri syystä. Herrat jatkoivat tätä valituspotpuria perimätiedon mukaan aamun pikkutunneille asti.

Kaikki tuolloin paikalla olleet muistavat illankulun omalla tavallaan. Proust ei itse siihen koskaan palannut, Joyce sentään, vain todetakseen, että he eivät juuri keskenään jutelleet. Proust oli kysynyt häneltä jostakin herttuasta, jota Joyce ei ollut tuntenut. Myöhemmin illan isäntä oli tiedustellut, oliko Proust jo lukenut Joycen Odysseusta, mihin Proust oli vastannut, että ei ollut.

Monet ovat yhtä mieltä siitä, että oman arvonsa tunteneet herrat olivat joutuneet myöhemmin samaan taksiin. Sanaakaan ei vaihdettu, mutta keskustelua käytiin ikkunoiden välityksellä. Joyce olisi halunnut tehdä matkaa ikkuna auki, toinen ei. Lopulta ikkuna suljettiin, Proustin toivomuksesta, mahdollisesti.

Nabokovin vaimolleen kuvaamassa versiossa kirjailijasuuruudet eivät kutsuilla sanoneet toisilleen yhtään mitään. Samaan taksiin he sentään joutuivat ja heidän välillään käytiin tuo sanaton ikkunaepisodi, "joka melkein johti riitaan", kuten Nabokov vaimolleen kirjoittaa.

Mitään ei siis tapahtunut, eikä yhtään kuolematonta sukkeluutta tokaistu. Vain kaksi outoa tyyppiä mittailemassa toisiaan itseensä keskittyen. Hajaantukaa, muistot!