Kirjailijan työ on muutoksessa, kuten on koko kirjallinen, lukemiseen perustuva kulttuurimme. Kun tänään kysytään 40-, 50-, 60-luvulla syntyneeltä kirjailijalta, mitkä kirjat heittivät hänet mielikuvituksen verbaaliseen ihmemaahan, vastaukset ovat melkoisen yhteneväiset. Tutut, kaikkien tuntemat lastenkirjallisuuden klassikot nousevat vastaan. Media- ja polulaarikulttuurin tsunami näkyy vasta seuraavien sukupolvien sivistyksellisessä dna:ssa.
90-luvun alussa Englannissa julkaistiin teos (The Pleasure of Reading), jossa tunnetut kirjailijat kertovat, mitkä tarinat ja kirjat vaikuttivat heihin eniten lapsuudessa. Teokseen saatiin mukaan nimekäs joukko etulinjan taiteilijoita. Kun samainen kirja julkaistaan nyt - syystä tai toisesta - uusintapainoksena, voi vain todeta, miten aika on muutamassa vuosikymmenessä heittänyt meidät kirjallisuuden kinttupolulta informaatioähkyn pikakaistalle.
Tai ainakin se saa minut miettimään menneen ja nykyisen kulttuurikulutuksen välistä kitkaa.
90-luvulla - ennen kotitietokoneiden yleistymistä, ennen mobiiliteknologiaa, ennen internettiä - se, mitä Margaret Atwood, Doris Lessing tai A. S. Byatt kertoivat ensimmäisistä lukukokeiluistaan, tuskin kuulosti niin kaukaiselta ja jopa vieraalta kuin se tänään kuulostaa. Grimmin sadut, Hanhiemon tarinat, Kuningas Arthurin tarinat, Tuhat ja yksi yötä, Nalle Puh ja Kaislikossa suhisee kuluivat tulevien mestareiden käsissä ja jatkoivat muodossa tai toisessa eloaan myös näiden tuotannossa. Samaan porukkaan liittyvät myös ne kirjailijat, joita kirjakärpänen puri Lewis Carrollin, Mark Twainin, C. S. Lewisin tai Dickensin sankarihahmojen kautta. Puhumattakaan Robinson Crusoen, Gulliverin tai Stevensonin Aarresaaren iki-ihanan merirosvon Long John Silverin nuorissa lukijoissa herättämistä väristyksistä.
Jos vastaavan tiedustelun tekisi suomalaisille ennen 80-lukua syntyneille kirjailijoille, olettaisin, että kovin monen lapsuuden lukukaivosta löytyisivät edellä mainittujen ohella Peppi Pitkätossut, Muumit, Herra Huut, Pertsat ja Kilut ja joukko enemmän tai vähemmän vanhaan satuperintöön kuuluvaa aineistoa. Joidenkin takaa voisi paljastua sarjakuvien sankareita, Jerry Cottoneita tai Pahkasikaa, mutta aineisto edustaisi voittopuolisesti senkaltaista kirjallista traditiota, josta me edelleen tunnistamme lastenkirjallisuuden kaanonin.
Ei vanha kirjallisuus ole tietenkään minnekään kadonnut ja sitä myös oletettavasti luetaan heidänkin taholtaan, joista huomenna leivotaan uusia oksasia, tervoja, härkösiä, hotakaisia. Mutta suhde kirjaan ja lukemiseen on muuttunut noista ajoista, kun sairauden, tylsistymisen, yksinäisyyden tai vain viihtymisen takia tartuttiin kirjaan ja annettiin mennä. Tänään tartutaan johonkin ja moneen muuhun ja omalla tavallaan sekin muokkaa tulevaa kirjallista ympäristöämme.
Ehkä meistä ollaan hitaasti jalostettu omien ongelmiemme kanssa kipuilevia teinejä, jotka ovat kadottaneet yhteyden olennaiseen. Sitä mieltä oli ainakin Doris Lessing, jonka mukaan ihminen on fiksuimmillaan kolme-, neljä- tai viisivuotiaana. Tuossa iässä lapsella on vielä kyky pysähtyä ja keskittyä ja halu oppia uutta. Typeryys vahvistaa Lessingin mielestä otettaan lapsen varttuessa hormoonihöyryiseksi teiniksi, jonka älyllinen kapasiteetti riittää enää televisiosarjan seuraamiseen.
Vanha rouva haluaa kärjistää, mutta osuu tavallaan asian ytimeen. Jos ihmiset, niin myös kirjallisuus on menettämässä otettaan omasta historiastaan. Hetkessä elämisestä on tullut aikamme mantra, nopeista elämyksistä päämäärä itsessään. Eräs ystäväni totesi jotakin vastaavaa hiljattain facebook-päivityksessään määrittämällä nykyistä eloamme omakohtaisuuden ja kokemuksellisuuden aikakaudeksi. Kaikki haluavat ilmaista ja etsiä vain itseään, muiden kokemuksista, toisten tarinoista ei ole niin väliä. Kirjallisuudelle tämä tällainen ei tiedä hyvää.
Kirjallisuus elää historiasta ja sen omaan lapsuuteen ankkuroituneista tarinoista. Kirjallisuuden tehtävä on tulla lapseksi aina uudestaan. Siksi myös niiden, jotka kantavat tarinaa mukanaan, on haettava vauhtia kaukaa aikojen takaa. Kun muisti puhuu, viisaimmat kuuntelevat.
Olen niin täysin samaa mieltä kanssasi, ja itse suren usein sitä, että vaikka kirjoja kirjoitetaan enemmän ja monipuolisemmassa skaalassa kuin koskaan, yhä vähemmän ihmiset oikeastaan lukevat niitä. Kaukana on ne ajat, kun voi kahvipöydässä alkaa puhumaan jostain teoksesta sillä oletuksella, että kyllähän kaikki on sen lukeneet. Onneksi Aarresaari, Pikku Naisia ja Oliver Twist löytyvät yhä omasta hyllystä.
VastaaPoistaKiitos, Emma. Näinnä lyhytmuistin aikoina kirjatkin ovat kalankääreiksi verhottuja eilispäivän lehtiä.
Poista