Olipa kerran...

Ajan patinaa alkaa kertyä nopeasti niihin kirjoihin, joissa kirjailijat kertovat omasta työstään tai lapsuusvuosiensa mielikirjailijoista. Patinaa siinä mielessä, että tämänpäivän kirjailijoista vain harva on huomisen kirjailija, eikä heidän edustamansa maailma enää kohtaan tulevien kirjailijoiden maailmaa.

Kirjailijan työ on muutoksessa, kuten on koko kirjallinen, lukemiseen perustuva kulttuurimme. Kun tänään kysytään 40-, 50-, 60-luvulla syntyneeltä kirjailijalta, mitkä kirjat heittivät hänet mielikuvituksen verbaaliseen ihmemaahan, vastaukset ovat melkoisen yhteneväiset. Tutut, kaikkien tuntemat lastenkirjallisuuden klassikot nousevat vastaan. Media- ja polulaarikulttuurin tsunami näkyy vasta seuraavien sukupolvien sivistyksellisessä dna:ssa.

90-luvun alussa Englannissa julkaistiin teos (The Pleasure of Reading), jossa tunnetut kirjailijat kertovat, mitkä tarinat ja kirjat vaikuttivat heihin eniten lapsuudessa. Teokseen saatiin mukaan nimekäs joukko etulinjan taiteilijoita. Kun samainen kirja julkaistaan nyt - syystä tai toisesta - uusintapainoksena, voi vain todeta, miten aika on muutamassa vuosikymmenessä heittänyt meidät kirjallisuuden kinttupolulta informaatioähkyn pikakaistalle.

Tai ainakin se saa minut miettimään menneen ja nykyisen kulttuurikulutuksen välistä kitkaa.

90-luvulla - ennen kotitietokoneiden yleistymistä, ennen mobiiliteknologiaa, ennen internettiä - se, mitä Margaret Atwood, Doris Lessing tai A. S. Byatt kertoivat ensimmäisistä lukukokeiluistaan, tuskin kuulosti niin kaukaiselta ja jopa vieraalta kuin se tänään kuulostaa. Grimmin sadut, Hanhiemon tarinat, Kuningas Arthurin tarinat, Tuhat ja yksi yötä, Nalle Puh ja Kaislikossa suhisee kuluivat tulevien mestareiden käsissä ja jatkoivat muodossa tai toisessa eloaan myös näiden tuotannossa. Samaan porukkaan liittyvät myös ne kirjailijat, joita kirjakärpänen puri Lewis Carrollin, Mark Twainin, C. S. Lewisin tai Dickensin sankarihahmojen kautta. Puhumattakaan Robinson Crusoen,  Gulliverin tai Stevensonin Aarresaaren iki-ihanan merirosvon Long John Silverin nuorissa lukijoissa herättämistä väristyksistä.

Jos vastaavan tiedustelun tekisi suomalaisille ennen 80-lukua syntyneille kirjailijoille, olettaisin, että kovin monen lapsuuden lukukaivosta löytyisivät edellä mainittujen ohella Peppi Pitkätossut, Muumit, Herra Huut, Pertsat ja Kilut ja joukko enemmän tai vähemmän vanhaan satuperintöön kuuluvaa aineistoa. Joidenkin takaa voisi paljastua sarjakuvien sankareita, Jerry Cottoneita tai Pahkasikaa, mutta aineisto edustaisi voittopuolisesti senkaltaista kirjallista traditiota, josta me edelleen tunnistamme lastenkirjallisuuden kaanonin.

Ei vanha kirjallisuus ole tietenkään minnekään kadonnut ja sitä myös oletettavasti luetaan heidänkin taholtaan, joista huomenna leivotaan uusia oksasia, tervoja, härkösiä, hotakaisia. Mutta suhde kirjaan ja lukemiseen on muuttunut noista ajoista, kun sairauden, tylsistymisen, yksinäisyyden tai vain viihtymisen takia tartuttiin kirjaan ja annettiin mennä. Tänään tartutaan johonkin ja moneen muuhun ja omalla tavallaan sekin muokkaa tulevaa kirjallista ympäristöämme.

Ehkä meistä ollaan hitaasti jalostettu omien ongelmiemme kanssa kipuilevia teinejä, jotka ovat kadottaneet yhteyden olennaiseen. Sitä mieltä oli ainakin Doris Lessing, jonka mukaan ihminen on fiksuimmillaan kolme-, neljä- tai viisivuotiaana. Tuossa iässä lapsella on vielä kyky pysähtyä ja keskittyä ja halu oppia uutta. Typeryys vahvistaa Lessingin mielestä otettaan lapsen varttuessa hormoonihöyryiseksi teiniksi, jonka älyllinen kapasiteetti riittää enää televisiosarjan seuraamiseen.

Vanha rouva haluaa kärjistää, mutta osuu tavallaan asian ytimeen. Jos ihmiset, niin myös kirjallisuus on menettämässä otettaan omasta historiastaan. Hetkessä elämisestä on tullut aikamme mantra, nopeista elämyksistä päämäärä itsessään. Eräs ystäväni totesi jotakin vastaavaa hiljattain facebook-päivityksessään määrittämällä nykyistä eloamme omakohtaisuuden ja kokemuksellisuuden aikakaudeksi. Kaikki haluavat ilmaista ja etsiä vain itseään, muiden kokemuksista, toisten tarinoista ei ole niin väliä. Kirjallisuudelle tämä tällainen ei tiedä hyvää.

Kirjallisuus elää historiasta ja sen omaan lapsuuteen ankkuroituneista tarinoista. Kirjallisuuden tehtävä on tulla lapseksi aina uudestaan. Siksi myös niiden, jotka kantavat tarinaa mukanaan, on haettava vauhtia kaukaa aikojen takaa. Kun muisti puhuu, viisaimmat kuuntelevat.

Klassikot puntariin

Keskustelu ja väittely kirjallisuuden klassikoista ja siitä, mikä teos tai kuka kirjailija ansaitsee tulla luetuksi aina uudestaan ja uudestaan ja sijoitetuksi kirjallisuuden kaanoniin, on yhtä vanhaa kuin aika. Tai ainakin sen tausta ulottuu parin-, kolmensadan vuoden taakse, kun taideteoksen esteettisistä ominaisuuksista tehtiin mitta ja lähtökohta taiteen arvioinnille.

Nythän näitä mittareita ollaan pistämässä uusiksi ainakin Suomessa ja Aalto-yliopiston hankkeessa, jossa haetaan laadullisia mittareita taiteellisen toiminnan arvioinnin tueksi.

Ei siis mitään hirvittävän paljon uutta tässä kaikessa. Mutta mainittu hanke kertoo jo sinänsä paljon ajastamme. Hyvän ja huonon taiteen ero on siinä, että hyvä on hyvää tässä ja nyt, eikä vasta huomenna.

New Yorkeriin kirjoittava Sam Sacks tarkastelee mielenkiintoisessa blogissaan klassikkokirjojen asemaa aikamme kulttuurikentässä ja päätyy lopputulokseen, jota voi pitää joko lohduttavana tai ei: klassikon asema on ansaittava. Vanhat esteettiset kriteerit tai puheet "suurista kirjailijoista" eivät enää merkitse mitään. Vain se merkitsee, kuinka tärkeä kirjailija ja/tai hänen teoksensa on nykylukijalle.

Jos joskus oli niin, että nk. asiantuntijat ja alan auktoriteetit kertoivat meille, keitä ja mitä on luettava, ja että teoksen nk. taiteellinen laatu oli määräävä tekijä, tämä ei enää päde, eikä vakuuta. Historiallinen välttämättömyys tekee kirjailijasta klassikon, Sacks korostaa. Homeros, Shakespeare, Cervantes, Goethe, Hugo, Hemingway, Salinger ovat tärkeitä vain ja ainoastaan siinä suhteessa, miten heidän nähdään vaikuttaneen kirjallisuuden kehitykseen.

Näkökulma on käytännöllinen, ja hyvin amerikkalainen. Sacksin mukaan läntistä estetiikkaa hallinneiden abstraktien arvomääritelmien (kirjallisuuden henkinen, sielullinen, esteettinen olemus) sijasta tänään puhutaan kulttuurisesta pääomasta. Estetiikka on so last season.

Klassikkot ovat tietenkin aina olleet kiistelyn kohteina. Eräskin tunnettu englantilainen nykykirjailija (Martin Amis) vertasi Don Quijoten lukemista höperön sukulaisen tuntikausia kestävään jorinointiin, Hugon Kurjien melodramaattisuus, julistavuus ja tylsyys aiheutti näppylöitä toiselle. Hemingwayn Vanhus ja meri ja Salingerin Sieppari ruispellossa edustivat kolmannelle amerikkalaista kirjallisuutta pahimmillaan. Puhumattakaan Shakespearen Hamletista, Miltonin Kadotetusta paratiisista tai Jane Austeninin tuotoksista. Hukkaan heitettyä aikaa, yliarvostettua, maneerista roskaa...

Suomesta tähän samaan porukkaan voisi hyvinkin nostaa Kalevalan, Kiven, Linnan, Kilven ja mitä niitä onkaan.

Juju ei Sacksin mielestä olekaan siinä, että kirjoilla tai kirjailijoilla tulisi olla jokin pysyvä asema ja paikka kulttuurissa. Klassikko ei voi olla mikään muistomerkki tai patsas tai arvokas maisema, jonka asema on ikuinen ja jo määritetty.

Klassikon on ansaittava paikkansa - nyt ja tässä. Ja jos ei paikkaa löydy, ehkä on johtopäätösten aika.

Jokin aika sitten, eikä niin vähääkään aikaan, Yhdysvalloissa heräsi kohu Fitzgeraldin Kultahatun uudelleen filmatisoinnista ja siinä sivussa keskusteltiin myös elokuvan pohjana olevasta romaanista. Heitot puolesta ja vastaan lainehtivat pärskyen ja kirjailijaparka sai itsekin näistä osansa. Kultahattu kuuluu amerikkalaisen kirjallisuuden ehdottomaan klassikko-sarjaan, joten ei ihme, että moni pahoitti mielensä, kun innokkaimmat olivat valmiita heittämään koko kirjan kaatopaikalle ("yliarvostettu, psykologisesti ontto, moraaliltaan omahyväinen").

Yksi tulevista klassikkokirjailijoista, Joyce Carol Oates, asettui puolustamaan romaania vertaamalla sitä Grand Canyoniin. Huolimatta siitä, kuinka paljon ja millä tavoin Kultahattua solvataan, se ei katoa - toisin kuin ne, jotka "sylkevät" kansallismaisemaan, Oates twiitissään toteaa.

Sacksille Oatesin kaltaiset esteetikot edustavat mennyttä ja kadonnutta aikaa. Huolimatta siitä, miten erinomaisia he ovat kirjoittajina. Nykypäivän kaikki-kelpaa-jos-on-kelvatakseen -mentaliteetti on varmaankin monien mielestä vulgaaria ja lyhytkatseista. Mutta kaikessa röyhkeydessään ja ylimielisyydessään jotakin sellaista, jonka ansiosta keskustelua taiteesta ja kirjallisuudesta ylipäätään käydään. Myös noista klassikoista.