Tsundoku

Teille, jotka olette päättäneet luopua kirjoistanne, minulla on vain yksi sana: Tsundoku!

Jo hyvän aikaa sitten (2007) libanonilaissyntyinen professori, talousmatemaatikko, Pariisissa koulunsa käynyt ja Yhdysvalloissa uransa tehnyt Nassim Nicholas Taleb (s. 1960) julkaisi teoksen The Black Swan (suom. Musta joutsen, 2007). Teoksessaan Taleb tarkastelee ja pohdiskelee ennakoimattomien ja satunnaisten tapahtumien ja ilmiöiden vaikutusta ihmisten elämään ja organisaatioiden toimintaan, kuten vaikkapa Googlen menestystä tai 9/11 -iskua. Kirjasta tuli hitti maailmalla, sen myyntiluvut nousivat miljooniin ja siitä laadittiin käännöksiä yli 30 kielelle. Väitettiin jopa, että Talebin kirjasta löytyi selitys pankkikriisille, joka koetteli maailmaa seuraavana vuonna.

Talebin mukaan elämänkulkuamme hallitsevat kauaksi kantavien suunnitelmien sijasta äkilliset, puun takaa ja puskista tulevat yllätykset. Siksi mieli ja anturat onkin syytä asentaa mahdollisen ja kuviteltavissa olevan sijasta aistimaan mahdotonta ja mielikuvituksellista. Laiskanpulskeaan know-it-all -asenteeseen ei ole varaa.

Musta joutsen oli osa viisiosaista teoskokonaisuutta, joista viimeisin, Skin in the Game, ilmestyi 2018. Kirjoja yhdistää tematiikan ohella helposti lähestyttävä, esseistiikkaa, fiktiota ja tieteellistä tarkastelua yhdistelevä lähestymistapa.

Kirjallisuuteen orientoituneita lukijoita on Talebin Mustassa joutsenessa kiinnostanut erityisesti osa, jossa käsitellään jo edesmenneen Umberto Econ valtavaa yksityiskirjastoa. Tämän kirjastoon sisältyi joskus yli 30 000 nidettä, joiden kaikkien lukemiseen ei yksi, ei edes Econ ihmiselämä riitä. Miksi siis ympäröidä itsensä kirjoilla, joita ei tule koskaan lukemaan?

Tämä lukemattomien kirjojen problematiikka sai Talebin tekemään johtopäätöksen, että kirjojen lukeminen on toki tärkeää, mutta vielä tärkeämpää on olla tietoinen niistä kirjoista, jotka jäävät lukematta. Tai, kuten Talebin kirjasta innoitusta saanut Inc. -julkaisun kolumnisti Jessica Stillman toteaa: "Kaikki nuo kirjat, joita et ole lukenut, kertovat tietenkin siitä, miten tietämätön olet. Mutta kun tiedät, mitä et tiedä, olet jo pitemmälle kuin moni muu." Ja: "... kun olet valmis myöntämään, mitä et tiedä, sitä enemmän opit."

Eco oli lukenut mies, mutta ei suinkaan vain sen takia, että hän oli lukenut paljon. Econ sivistyksen ja tiedonjanon manifestaatio ja symboli oli hänen kirjastonsa, joka täyttyi lukemattomista kirjoista. Massiivinen kirjasto kertoi Ecolle sen, miten paljon tietoa maailmaan mahtui, ja osoitti samalla, miten vähäinen lastu hän on tiedon lainehilla.

Talebille Econ kirjasto oli hieman kuin "antikirjasto", jossa kirjoja ei ole lähtökohtaisesti ajateltu hyödynnettävän, ainakaan kirjastojen alkuperäisen perusajatuksen edellyttämällä tavalla.

Talebin näkemyksiä on sittemmin muutamaan otteeseen käytetty vasta-argumenttina kirjahyllyjen katoamiselle kotien sisustuksesta. Jos kirjat edustavat tietoa ja ymmärrystä maailmasta, huoleen lieneekin syytä. Jos taas ei, ei huolta. Kotikirjastoa edustavat tänään yhä suuremmiksi kasvavat sähköiset kuvaruudut, joiden siniseen valoon kätkeytyy tietoa kuin ammoin pölyä kerääviin kirjoihin. Sadat samaan aikaan ohjelmaa pyörittävät kanavat pitävät huolen siitä, että meiltä jää aina jotakin näkemättä. Mutta ehkä on kuitenkin eri asia lukea tai olla lukematta asioista kuin katsella tai olla katselematta asioiden tilaa. Mitä musta kuvaruutu meille kertoo? Tai mitä sen hallitsevuus kodeissa kertoo ajastamme?

Näistä, siis meistä, jotka haalivat itselleen enemmän kirjoja kuin lääkäri määrää, kirjoitti Me Naiset kutakuinkin vuosi sitten. Uusia opuksia haalitaan, vaikka edelliset vielä odottavat vuoroaan hyllyssä. Kysymys on ilmiöstä, jolle New York Times oli jo aiemmin antanut japaninkielisen termin, tsundoku. Käsitettä oli alkujaan Japanissa käytetty pilkkanimenä opettajista, jotka eivät olleet lukeneet omistamiaan kirjojaan. Tänään pilkkakirveet iskevät kiveen, sillä tutkimukset todistavat jo kirjojen esilläolon vahvistavan jälkikasvun kiinnostusta kirjallisuutta ja kirjoja kohtaan, ja siinä sivussa tsundoku pitää huolta myös aikuisten mielentasapainosta.

Me Naiset pohjaa artikkelinsa aiempiin nettilähteisiin, joissa Talebin kirjoitukset jatkoivat elämäänsä. Eikä aihe ole parissa vuodessa menettänyt ajankohtaisuuttaan, vaikka tsundokusta ei tullutkaan samankaltaista ilmiötä kuin länsimaista tavaranpaljoutta kritisoivasta konmarituksesta. Silti meitä tsundokisteja on paljon, arvelisin, jotka eivät suostu tuntemaan häpeää elämästään avaamattomien kirjojen katveessa.

Kirja on kaveri, jonka pelkkä läsnäolo rauhoittaa.

Tsunami teekupissa

Terry Deary (s. 1946) on brittiläinen lastenkirjailija, joka on julkaissut yli 200 kirjaa. Näitä on myyty maailmalla kymmeniä miljoonia. Dearyn tuotanto koostuu lähinnä lapsille suunnatuista historiallisista tietokirjoista. Näistä pohjimmiltaan totuuspohjaisista, vitsikkäitä yksityiskohtia ja mielikuvitusta ruokkivista tarinoista muinaisista taisteluista, hallitsijoista ja hovien juonitteluista kertovista jutuista muokattiin 2009 Horrible Histories -niminen televisiosarja, josta tuli suunnaton hitti saarivaltiossa. Sarja on edennyt jo kolmanteen tuotantokauteensa ja katsojamäärät liikkuvat 400 000:n paremmalla puolella.

Dearyn kertomukset ja niistä tehty sarja kulkevat Monthy Pythonin ja Mustan Kyyn jalanjäljissä, parodisessa lajityypissä, jonka britit niin hyvin hallitsevat. Siinä sivussa lapset oppivat historiaa, naurunpyrskähdysten voimalla.

Vaikka Dearyn kirjat herättävät lähinnä myönteisiä mielikuvia, herra itse osaa ärsyttämisen jalon taidon. Jokunen vuosi sitten hän paasasi lasten koulunkäyntiä vastaan ("kun lapsi täyttää 11, hän oppii tämän jälkeen kaiken tarpeellisen menemällä töihin"), ja samoihin aikoihin myös historiantutkijat saivat toimia Dearyn sylkykuppina. Hän vertasi heitä kieroihin ja omaa etuaan ajaviin poliitikkoihin, jotka esiintyvät asiantuntijoina pyrkien pohjimmiltaan kuitenkin pönkittämään vain oman akateemisen asemansa.

Aivan hiljattain Deary loihe lausumaan, että yleiset kirjastot saavat hänen puolestaan mennä. Ei ole kuulemma enää mitään perusteita sille, että veronmaksajat, kirjailijat ja kustantajat kustantavat palvelun, jonka kirjastoa käyttävät asiakkaat saisivat maksaa omasta taskustaan. "Emme enää elä viktoriaanista aikaa, jolloin kirjastot huolehtivat kansan lukutaidon kehittämisestä." Julkinen tuki olisikin suunnattava sähköisiin lukulaitteisiin. Sen sijaan, että valtiovalta ja kunnat tuhlaavat miljoonia kirjastorakennuksiin, henkilökunnan palkkoihin ja hankintoihin, rahat voitaisiin suunnata mobiiliteknologiaan. Jokaiselle lapselle oma e-lukulaite, jolloin lukeminen voi tapahtua missä ja milloin tahansa.

Useimmat ovat olleet tietenkin äimistyneitä Dearyn näkemyksistä, jo siltäkin kannalta, että hänen omat kirjansa ovat olleet vuosia maan kirjastoista eniten lainattujen teosten kärjessä. Kirjastojen käyttäjinä britit ovat myös ihan kelpo sakkia. Eivät tietenkään pärjää suomalaisille, mutta asukaskohtaisilla lainamäärillä mitattuna (2005) hyvää ruotsalaista tasoa. Kun Suomessa jokainen sielu tekee 19 lainausta per vuosi, Britanniassa (ja Ruotsissa) luku on 6. Tällä määrällä taakse jäävät niin Norja (4), Saksa (4), Ranska (3) kuin Espanja(1).

Deary itse katsoo vain avanneensa keskustelun, jota nyt jotkut kirjailijan nimeämät "pikkusieluiset keskinkertaisuudet" pyrkivät tukahduttamaan. Maailma muuttuu ja kirjastojen on muututtava sen mukana, tai poistuttava näyttämöltä, Deary summaa ja kieltäytyy julkisesta debatista kiireisiinsä vedoten. Kalenteri on täynnä, eikä "minulla ole aikaa turhanpäiväiseen ja -aikaiseen keskusteluun aiheesta, joka ei oikeastaan kiinnosta ketään."

Ja Britanniassa kun ollaan, koko kohu on Dearyn mielestä vesilasin sijasta vain "myrsky teekupissa". Ihmisten tulee maksaa viihteestä, ja sitähän kirjatkin Dearyn mielestä ovat, viihdeteollisuutta.

Brittein saarilta on ennenkin tullut manner-Eurooppaan tuulten mukana levottomia aloitteita (kuten uusliberalismi), joten nyt on syytä olla tarkkana. Ainakin upean kirjastolaitoksemme puolesta.

Joukkoja johdetaan edestä

Ranskan kansalliskirjastoa (Bibliothèque Nationale de France) on viimeiset viisi vuotta johtanut herra nimeltä Bruno Racine (s. 1951). Innokas johtaja tunnetaan väsymättömänä bibliofiilina, mikä lieneekin sopivaa hänen asemansa huomioon ottaen. Racinen ansiolistalla keikkuu maan kansallisaarteiksi määriteltyjen käsikirjoitusten hankkiminen kirjaston kokoelmiin.

Parisen vuotta sitten Racine osti Casanovan muistelmien alkuperäiset tekstit vaivaisella kahdeksalla miljoonalla eurolla. Myös Michel Foucaultin kirjallinen jäämistö löytyy tänään Ranskan kirjaston hallusta, eikä mistään Yhdysvaltojen huippuyliopiston, Yalen tms. kätköistä, jonne sitäkin oltiin jo kärräämässä.

Tällä hetkellä Racinen intohimon kohteena on Markiisi de Saden ehkä kiistellyin teos, seksuaalisten perversioiden kaunokirjallinen ja filosofinen ensyklopedia Sodoman 120 päivää (suom. 1989). Neuvottelut yksityisen keräilijän kanssa on aloitettu. Pohjahintana on noin neljä miljoonaa euroa.

De Saden käsikirjoitus on kulkenut pitkän ja mutkikkaan tien siitä, kun vankilaan kiukkuisen anopin toimesta suljettu kirjailija tekstinsä aikoinaan kirjoitti. Tämä tapahtui 1785. De Sade piilotteli rullalle käärimäänsä käsikirjoitusta sellinsä kiviseinän uumenissa, ja joutui sen sinne lopulta jättämään, kun hänet siirrettiin juuri ennen vallankumousta toiseen paikkaan. De Sade kuoli 1814 olettaen, että hänelle kovin rakkaaksi muodostunut teos jäi sille tielleen.

Mutta se löydettiin, kursittiin kokoon ja julkaistiin lopulta erään saksalaisen keräilijän muokkaamana versiona 1904. Parikymmentä vuotta myöhemmin suoraan alenevassa polvessa de Sadeen sukulaissuhteessa oleva taiteenkeräilijäpariskunta hankki käsikirjoituksen itselleen ja testamenttasi sen tyttärelleen. Tämä puolestaan luovutti sen heikkona hetkenään eräälle kustantajalle, joka vuonna 1982 meni ja möi sen sveitsiläiselle eroottisen kirjallisuuden keräilijälle.

Markiisi de Sade (1740-1814)

Lukuisten oikeusjuttujen jälkeen Ranskan korkein oikeus määräsi 1990, että käsikirjoitus on palautettava Ranskaan sen alkuperäiselle omistajalle. Tähän ei sveitsiläinen keräilijä tietenkään suostunut. Uusien oikeussalitapaamisten jälkeen, tällä kertaa Sveitsissä, maan oikeusistuin tuomitsi lopulta jutun keräilijän eduksi. Koska tämä oli ostanut käsikirjoituksen hyvässä uskossa, se olkoon hänen omaisuuttaan.

Seuraavan kerran käsikirjoitus putkahtaakin esille tammikuussa 2013, kun samaisen erotiikan ystävän kokoelman perineet jälkeläiset tarjoavat de Saden häijyn kirjan alkuperäistä käsikirjoitusrullaa myyntiin. Tässä kohdin Ranskan "Indy" astuu näyttämölle ja uhoaa tekevänsä kaikkensa saadakseen liitettyä aarteen kirjastonsa kokoelmiin.

Vaikka Racine itsekin myöntää, että de Saden teos on sisällöltään "vastenmielinen", kyseessä on silti "tärkeä historiallinen dokumentti, joka on osa Ranskan historiaa ja maan kulttuuriperintöä". Siksi sen puolesta on käytävä taistoon terhakkaasti: "Jos joku Ranskassa haluaa sen ostaa, joutuu ensiksi selvittämään välinsä minun kanssani."

Tällä hetkellä Racine taisteleekin Sadesta erään varakkaan yksityiskeräilijän kanssa. Miljoonia lyödään pöytään ja pokerinaamat käyvät sotaansa lehtien palstoilla ja arvattavasti vähän muuallakin. Kansalliskirjaston johtajan tavoitteena on hankkia niin paljon rahaa yksityisiltä tahoilta, että Sodoman 120 päivää voidaan lopulta asettaa näytteille kirjastoon, kun Ranskassa vietetään de Saden kuoleman 200 muistojuhlaa.

Mielensäpahoittajia

Kohu E. L. Jamesin kirjahitin, Fifty Shades of Grey, tiimoilta jatkuu. Brittikirjailijan lähes tuhatsivuinen sadomasokismia, erotiikkaa ja jännitystä tulviva trilogia ei ole nostattanut suuria tunteita Euroopassa, mutta Yhdysvalloissa sitäkin enemmän.

Tällä erää asialla ovat kirjastot, joille lukujanoisten asiakkaiden palveleminen on Jamesin teoksen kohdalla muodostunut haasteeksi. Kaikki kirjastovirkailijat kun eivät ole välttämättä niin halukkaita hankkimaan kyseistä opusta kokoelmiinsa.

Mutta kysynnän ja tarjonnan lakeja on kunnioitettava, joten monet joutuvat heittämään laatumittarinsa roskiin ja ottamaan tilauslomakkeen kauniiseen käteen. Ja asiakkaat kiittävät: tuhannet lukijat kautta koko pölyisen maan jonottavat kirjaa kirjastoissa ja hihkuvat onnekkuuttaan päästessään uppoutumaan komean miljonäärin ja suloisen opiskelijatytön outoja rituaaleja ja psykofyysisen kommunikoinnin erikoisia muotoja tulvivaan kertomukseen.

Ne kirjastot, jotka eivät Jamesin nimeä (siis E. L. Jamesin) halua hyllyissään nähdä, saavat selitellä kyselijöille ummet ja lammet. Ongelma on lähinnä siinä, että monien mielestä Jamesin kirjat ovat pornoa, ja pornokategoriaa kirjastot eivät tunne. Ja ehkä taustalla on ajatus siitä, että jos nyt annetaan periksi, seuraavaksi on vuorossa kuka-tietää-vaikka-mitä. Puhumattakaan rahasta, jota on vähän. Tulisiko sekin kaikki pistää roskaan?

Sananvapaudesta huolestuneet organisaatiot ovat ottaneet nekin kantaa kiistaan korostaen, että jos kerran Henry Millerin Kravun kääntöpiiri tai Erica Jongin Lennä, uneksi löytyvät kirjastojen kokoelmista, siellä pitää olla tarjolla myös samaa aihepiiriä käsittelevää nykykirjallisuutta. Ja olihan D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastaja sekin aikoinaan kiellettyä tavaraa, kunnes ajat muuttuivat ja moraalikoodit sen mukana.

Ehkä Jamesin teos onkin aikamme Lady Chatterley, kuten eräänkin kirjaston hankinnoista vastaava henkilö totesi, kun kirjoja kustantajalta tilasi. Ja asiakkaitahan tässä ollaan palvelemassa, jatkaa samainen. Ja makuja on monenlaisia, toteaa toinen. Ja rahat on parempi laittaa kirjoihin, joita luetaan kuin niihin muihin, jatkaa kolmas. Ja seksiä löytyy myös hyvin kirjoitetuista kirjoista, huomauttaa tyyppi neljännestä rivistä.

Jamesin kirjojen hankintaa vastustaneet ovat saaneet tottua nimittelyyn ("Senkin pikkusieluinen byrokraatti!") tai ymmärtävään hyminään. Oikeita ratkaisuja ei tässäkään ole olemassa. Teet mitä tahansa, olet joko kaiken salliva liberaali tai äkkiväärä moralisti.

Jälkimmäiseen porukkaan jotkut halunnevat liittää Dr. Drew'n, amerikkalaisen populaaripsykologin, joka äskettäin ilmaisi huolensa Jamesin lukijoista. Romaanissa kuvattu ihmissuhde on Drewn mielestä kaikkiaan paitsi surkeasti kirjoitettu myös asetelmiltaan vahingollinen. Teoksen parisuhde perustuu toisen alistamiseen, nöyryyttämiseen ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja voi sellaisenaan toimia haitallisena roolimallina kirjan innokkaimmille lukijoille, 17-19 vuotiaille tytöille.

Omia ihmettelyjään väsäävät ne kolumnistit, tutkijat ja bloggaajat, jotka kyselevät, miksi juuri naiset kirjoittavat tällaisia kirjoja ja lukevat niitä. Miksi juuri nyt? Miksi juuri näin? Miksi miksi?

Poistettu Naantalin kaupunginkirjaston kokoelmista

Kirjan elinkaari on, kuten usein todetaan, lyhyt. Tänään kaikkien saatavilla ja jokaisen huulilla, puolen vuoden päästä jossakin missä lie, ja mikähän sekin oli. Kirjoittajalta kustantajalle, kustantajalta kaupalle, kaupalta lukijalle, lukijalta hyllyyn, hyllystä takaisin kiertoon tai luontoon. Jossakin välissä muutamat viettävät eläkepäiviään kirjastojen kokoelmissa, kunnes ne sieltäkin siirretään mikä-mikä-maahan.

Jokunen vuosi sitten annoin yhdelle kirjasielulle uuden elämän. Kirjastosta poistettavien teosten korista ostin (ehkä yhdellä eurolla) John Barthin romaanin Matkan pää. Amerikkalaisen postmodernistin kirjasta oli tullut hukkatavaraa, jota kukaan ei ollut ilmeisesti enää pitkään aikaan halunnut lukea. Se oli tullut tiensä päähän.

Joten otin Barthin syliini, kannoin kotiin ja nostin hyllyyn, lähelle Barthelmea ja Borgesia. Että tuntisi olonsa kotoisaksi. Muiden outojen ja puolikuurojen seurassa.

Joitakin vuosia tästä ja Barthin matka päätyi päähäni, mutta kirjana, esineenä, pahvikansiin puristettuna paperimassana se muistuttaa minua kuolevaisuudesta edelleen. Muiden hyllyssä olevien hautakivien tavoin.

Barthin kohtalo on vain yksi tarina miljoonien joukossa. Eikä mitenkään kolkko tai synkkä, pikemminkin kotoinen. Kirjastot hukkuvat kirjoihin, aivan kuten hautausmaat kuoleviin ihmisiin. Uusille pitää tehdä tilaa, vaikka väkisin, ja miettiä uusia säilytysratkaisuja.

Naantalin kirjaston kirjastoaineiston poistosuunnitelman (2010) mukaan hankintamäärät ja poistot pyritään pitämään mahdollisimman lähellä toisiaan. Tässä tukeudutaan ns. Mooren kriteeriin, jonka mukaan "vähintään 40 % aineistosta tulisi olla alle 5 vuotta vanhaa". Naantalissa kokoelmasta poistetaan vuosittain 1,5 - 3 % aineistosta, koko maassa reilu 6 prosenttia.

Mutta aineiston nuorennusleikkaus tarvinnee radikaalimpia toimenpiteitä. Naantalissa alle viisi vuotta vanhaa aineistoa on vielä reilu 20 % eli sen määrä tulisi tuplata. Vanhusten kustannuksella, tietenkin. Luupin alle on nostettu aikuisten kirjat, jotka edustavat selkeästi suurinta ryhmää kirjaston aineistosta. Kaunokirjallisuuden puolella 2000-luvun puolella syntyneet kirjat ovat pääosassa, mutta ilmeisen liikaa hyllyjen kätköistä löytyy vielä ennen 80-lukua kätilöityjä opuksia.

Toimenpide-ehdotuksena esitetään, että "aikuisten kirjojen poistot aloitetaan lähikirjastoista". Aikuisten tietokirjat "käydään systemaattisesti läpi luokka kerrallaan" ja tarpeettomat tuplakappaleet poistetaan. Kaunokirjallisuuden puolella kohteeksi otetaan erityisesti 1960-90 -lukujen kirjat, "joiden osuus kokoelmasta on merkittävin". Samat toimenpiteet kohdistuvat myös varastoihin. Kirjojen korjauksessakin nipistetään. "Vanhempaa kirjallisuutta ei tarvitse korjata, jos sitä ei paljon lainata ja niteitä on muualla."

Poistettu aineisto päätyy myyntiin, paperinkeräykseen, lahjoituksina kouluihin ja päiväkoteihin ja vain harkiten varastoihin.

Elämme kovia aikoja. Missään ei ole kukaan eikä mikään turvassa miltään. Silti me kaikki olemme, kuten Barthin romaanissa osuvasti huomautetaan, "oman elämäntarinamme päähenkilöitä ja sen sepittäjiä".

Pitääpä muistaa tämä, kun kirjastonhoitaja osuu omalle kohdalle.

Kirjasto hiljenee?

Kirjastoista ei kohta enää kuuluu ääntäkään, ainakin Saksassa. Ainakin, jos on uskominen viimeisimpiä uutisia. Kirja- ja mediahankinnat ovat jäissä, henkilökunnan määrää ollaan vähentämässä, kirjastorakennukset hajoavat ja murtuvat pystyyn.

Tämä kaikki siitä huolimatta, että kirjastot ovat edelleen Saksassa ainakin kävijämäärien osalta vierailluimpia kulttuurikohteita. Vuosittain kirjastoissa vierailee yli 200 miljoonaa kävijää, lainauksiakin tehdään 466 miljoonaa kappaletta. Vajaan kymmenen vuoden aikana lainauksissa on tapahtunut 22 prosentin kasvua, kävijäämärissä reilun 6 prosentin.

Saksassa on vajaat 11 000 kirjastoa, joiden toimintaa tuetaan lähinnä alueellisesti. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa kansalaiset ovat sangen eriarvoisessa asemassa, mitä tulee kirjastopalveluiden saatavuuteen. Isoissa asutuskeskuksissa homma vielä jotenkin toimii, mutta pienemmissä (alle 50 000 asukasta) on jouduttu turvautumaan ankariin kululeikkauksiin. Vain kolmanneksella 10 000-30 000 asukkaan yhteisöistä on oma kirjasto.

Niukkuuden tarjonta koskettaa erityisesti lapsia ja nuorisoa, sekä maahanmuuttajia. Kun kirjastojen kautta tapahtuvaa tiedonvälityksen (kirjat, sanomalehdet, elokuvat yms.) materiaalia vähennetään oleellisesti tai sitä ei ole ylipäätään tarjolla, kielellinen ja kulttuurinen integraatio pysähtyy kuin seinään.

Saksassa tuki julkisille kirjastoille on keskimäärin 8,21 euroa. Vertailun vuoksi todettakoon, että Suomessa se on 54,55 euroa. Molemmissa maissa kehitys on johtanut siihen, että yhä enemmän kirjastojen varoja on siirretty sähköisen materiaalin hankintaan, kirjahankintojen kustannuksella. Tosin Saksassa vain kolmannes kirjastoista on ylipäätään kyennyt uusimaan kokoelmiaan. Suurin osa yrittää tulla toimeen vanhalla materiaalilla.

Erityisen haastava ongelma Saksassa on maan laajan historiallisen aineistojen digitalisointi. Työssä on vasta päästy alkuun, eikä sille ole vieläkään kyetty luomaan systeemiä hankkeen koordinoimiseksi. Kirjastot siis tekevät yksikseen sen, minkä voivat. Suomessa Euroopan Unionin jo 2001 hyväksytty toimintasuunnitelma kulttuuriperinnön digitoimiseksi on sen sijaan otettu tosissaan. Strategioiden ja toimenpide-ehdotusten kautta on jo parisen vuotta sitten edetty hankkeeseen (Kansallinen digitaalinen kirjasto), jossa kirjastojen, museoiden ja arkistojen materiaali siirtyy nettiin ja kaikkien ulottuville - valtion rahoituksella.

Tilastoissa myös Suomen kirjastolaitos elää miinusmerkkien aikaa. Mutta ehkä meillä suhteellisesti ottaen menee vielä hyvin. Kirjastojen määrä tosin on supistunut muutamalla kymmenellä (muutos 2,82 % vuoteen 2008 verrattuna), kirjastokäyntien määrä reilulla kahdella prosentilla, lainausten ja aineistohankintojen määrä vajaan prosentin. Ainoaa plussaa löytyy toimintakuluista ja siitä, miten innokkaasti me suomalaiset olemme siirtyneet nettikirjastojen käyttäjiksi.

Mutta valtiovalta Suomessa uskoo vielä siihen, että kirjastoilla on nykykulttuurissakin merkitystä. Opetusministeriön kirjastopoliittisessa ohjelmassa vuoteen 2015 todetaan mm, että kirjastojen tehtävänä on nyt ja tulevaisuudessa huolehtia "käytännössä kansalaisen tietohuollosta".