Epidemiakirjallisuutta (7)

Gabriel García Márquezin modernissa klassikkoromaanissa Rakkautta koleran aikaan (1985) tautiepidemia vertautuu tapaan, jolla rakkaus ja rakastuminen ottaa ihmisen otteeseensa ja vie tämän hulluuden partaalle.

Toisin kuin kolera, rakastuminen ei, ainakaan useimmiten, aiheuta oksentelua, pahoinvointia, lihaskramppeja ja ripulia. Kaupungistumisen ja väestön keskittymisen myötä 1800-luvulla kolera vei mukanaan satojatuhansia ihmisiä Aasiassa, Amerikassa ja Euroopassa. Yksistään Lontoossa kolera tappoi 1848-49 53 000, Pariisissa puolen vuoden aikana 19 000. Suomessa pahin epidemia koettiin 1850-luvulla, jolloin koleraan menehtyi yli 3 000 henkeä.

Vuosia kestäneistä epidemiaryppäistä pitkäkestoisimpia oli Intiaa, Arabiaa ja Pohjois-Afrikkaa toistakymmentä vuotta riivannut bakteeri, jonka uhriluku yksistään Egyptissä oli muutamassa kuukaudessa yli 34 000. 1900-luvulle tultaessa kolera alkoi menettää otettaan, mutta yksittäisiä epidemioita koettiin 60- ja 70-luvuilla vielä niin Aasiassa kuin Afrikassa. 2000-luvulla koleratapausten kasvu on keskittynyt Afrikkaan.

Sittemmin kolera on jokseenkin hävinnyt kehittyneistä maista, mikä johtuu parantuneesta yleishygeniasta sekä tehokkaasta hoidosta. Hoitamattomana kolera saattaa johtaa kuolemaan muutamissa tunneissa, joten leikin asia ei tämäkään ihmiskuntaa edelleen niittävä tauti ole.

Eikä parane leikkiä rakkaudellakaan. Márquezin romaani on kertomus vuosikymmeniä kestävästä rakkaudesta, intohimosta, viettien voimasta ja pakonomaisesta takertumisesta toiseen ihmiseen. Tarinan taustalta löytyy kirjailijan omien vanhempien tarina, mutta reaalitodellisuus ei tietenkään voi antaa maagiselle realismille kuin haljun viitekehyksen. Márquezin käsittelyssä kahden ihmisen tarinasta, tai ehkä paremminkin triangelidraamasta, kehittyy tunteilla, sanoilla ja tarinoinnilla yliviritetty rypälepommi, joka osuu kohteeseensa ja vähän sen vierellekin.

Thomas Pynchon, toinen sanojaan ja sivujaan säästämätön, korosti arviossaan (1988) Márquezin romaanin vallankumouksellisuutta. Tässä kertomus, joka uskalsi 60-luvun hippiaatteen jälkeisillä vuosikymmenille tarjota taas aiheeksi ikuista rakkautta ja vieläpä siten, että se kokee täyttymyksensä vasta vanhuuden kuivattamien vartaloiden ja ajan ohentamien ihojen kosketuksissa. Kysymys ei siis ole mistään nuoresta lemmestä, vaan siitä itsestään, suurella kirjaimella. Monelta tämä olisi voinut mennä pieleen (ja monella varmasti menikin), mutta Márquezin tekninen taituruus saa Pynchonin ihastuksesta polvilleen. "Hän kirjoittaa kiihkeän kontrolloidusti, seesteisen hallitusti", Márquezin tyyli on saavuttanut tason, missä "se on samaan aikaan klassista ja tunnistettavaa, kirkasta ja puhdasta", jossa kuljetaan sujuvasti korkeasta tyylistä matalaan, naurusta itkuun ja reaalimaailmasta fabulointiin.

Tarina sijoittuu nimeltä mainitsemattomaan maahan, jonnekin Karibian alueelle. Eteläisen Amerikan maisemissa kaupungin silmäätekevien kaunotar rakastuu tulisesti hänelle epäsopivaksi katsottuun mieheen. Naisen isä pyrkii kaikin keinoin estämään nuorten onnen, ja onnistuukin siinä. Fermina Daza lähetetään kauaksi pois, ja kun tämä aikanaan palaa takaisin, rakkaus on muuttanut muotoaan. Aiemmin hänen päivänsä runoilla ja tulisilla viesteillä, ja yöt kaipuulla täyttänyt Florentino Ariza tuntuu nyt vain vastenmieliseltä. Fermina nai säätyään vastaavan ja elää hänen kanssaan, kunnes kuolema heidät erottaa. Mutta rakkaus ei kuole, ja 51 vuotta, yhdeksän kuukautta ja neljä päivää Ferminan ja Florentinon erosta, kohtalo saattaa heidät taas yhteen.

Kuten tarinasta voi päätellä, ja kuten Pynchon omassa luennassaan Márquezin romaanista toteaa, kyseessä on lajityyppien sekamelska: romanssia, saippuaoopperaa, erotiikkaa ja vielä ripaus yhteiskunnallisuutta. Mutta kertomukseen ja kerrontaan kätketyt varjot ja vaarat vievät kokonaisuutta pitemmälle, ja ehkäpä vieläkin syvemmälle ihmismielen viidakkoon tai kauemmaksi alajuoksua ohittaen läheltä, mutta kuitenkin riittävän kaukaa Sadan vuoden yksinäisyyden (1967) ja miljoonille lukijoille tutuksi tulleen kuvitteellisen kylän, Macondon.  

Kolera Márquezin romaanissa on läsnä, joskin romaanin kokonaisuudessa kuitenkin kuin taustalla. Se jättää "sinisiä läikkiä" uhriinsa, joka "neljän päivän päästä" tukehtuu kuoliaaksi "valkeaan ja rakeiseen oksennukseen". Kolerasta tulee Fermina Dazan lääkäri-puolisolle, Juvenal Urbinolle pakkomielle. Hän jatkaa siitä, mihin hänen isänsä joutui taistelunsa tautia vastaan jättämään.  Saapuessaan kaupunkiin ensimmäisen kerran Juvenal "haistoi jo merellä kauppatorin lemun ja näki rotat avoviemäreissä ja lapset kieriskelemässä alastomina katujen lätäköissä". 

"Kahden ensimmäisen koleraviikon aikana kirkkomaa täyttyi yli äyräiden, eikä kirkoissa ollut ainoatakaan vapaata paikkaa siitä huolimatta että useiden nimettömien merkkihenkilöiden madonsyömät jäännökset oli viety yhteishautaan."

"Santa Claran luostaripiha täyttyi hiekkakäytäviään myöten kolmannella viikolla, ja oli välttämätöntä järjestää kalmistoksi nunnakunnan vihannespuutarha joka oli kaksi kertaa isompi. Sinne kaivettiin syviä kuoppia joihin haudattiin kolmessa kerroksessa, pikaisesti ja ilman arkkuja, mutta niistäkin oli luovuttava koska paisunut maa muuttui erääänlaiseksi pesusieneksi josta tirisi joka askelella punertavaa ja löyhkäävää nestettä."

Taistelussaan koleraa vastaan Euroopassa opiskellut tohtori yrittää vaikuttaa viranomaisiin, jotta vanhentuneista hoitokeinoista luovuttaisiin, kaupungin avoviemärit katettaisiin ja jätteet johdettaisiin jonnekin muualle kuin kauppatorin viereen ja ihmisten ulosteet pois auringonpaisteesta. Vesijohdon rakentaminen kaupunkiin olisi jo utopiaa, mutta edes toukkia täynnä olevien vesisäiliöiden puhdistaminen saattaisi auttaa. Torilla ihmiset parveilivat rottien, koirien ja korppikotkien kanssa sinne viskattujen teurasjätteiden, pilaantuneiden sisälmysten, irtileikattujen päiden ja eläinten haaskojen keskellä. 

Tohtorin aktiivisen valistuskampanjan ansiosta kolera katoaa kohta. Mutta rakkauden tauti vie lopulta myös tohtori Urbinon. Kun epidemia on saatu kuriin, hän on "siipirikko, typertynyt ja hajallaan". Kohtaaminen Fermina Dazan kanssa on aiheuttanut ensioireita ja saanut hänet polvilleen.

Rakkautta koleran aikaan viittaa nimessään konkreettisesti kyseiseen tartuntatautiin. Mutta sanan etymologiasta juontuu koleerinen ihmistyyppi, joka kreikkalaisten uskomusten mukaan kärsii liialllisesta sapen kertymisestä elimistöön, mikä puolestaan tekee ihmisestä raivoisan. Ja sitähän nämä koleran varjossa elävät ihmiset Márquezin romaanissa ovat: raivoisia, hurjia, riitaisia, ärhäköitä, intohimoisia. Heillä on täysi työ selvitä kuolemantaudin ja pahimmassa tapauksessa yhtä kohtalokkaasti päättyvän, epäonnistuneen itsehillinnän kurimuksessa. Ja tästä koleran "muodosta" romaanissa on kyse, enemmän kuin mistään muusta.

Kirjallisuutta tehdään kirjallisuudesta, eikä Márquezin kirjallinen tuotanto muodosta tästä poikkeusta. Jos Márquezin lapsuudessa isoäidin suusta kuullut mielikuvitukselliset, pelottavat ja oudot tarinat olivat niitä, joilla tarinankertojia tehdään, kirjoitetun muodon malli löytyi Cervantesin, Faulknerin, Hemingwayn ja ennen kaikkea Kafkan kautta. Jälkimmäisen vaikutusta kirjailija on painottanut useissa yhteyksissä. Kafkan Muodonmuutos teki hänestä kirjailijan. Kun kertojan ääni ja asenne on tarpeeksi vakuuttava, kysymykset siitä, mikä on mahdollista ja todennäköistä unohtuvat.

--

Gabriel García Márquez: Rakkautta koleran aikaan. Suom. Matti Brotherus. WSOY 2020 (1988).

Isku Berliiniin

Taistelu Kafkan kirjallisesta jäämistöstä jatkuu - ja juoni tihenee. Kuten aiemmassa blogissani kerroin, Kafkan maallisen omaisuuden päällä istuva perikunta on ryhtynyt realisoimaan omaisuuttaan. Vuorossa olivat nyt kirjeet ja postikortit, joita kirjailija lähetteli nuorimmalle sisarelleen.

Kafkan 45 kirjettä ja 66 postikorttia ehdittiin jo asettaa kansainvälisen antikvariaattiagentuurin myyntilistalle. Huutokauppa oli tarkoitus pitää huhtikuussa Berliinissä. Lähtöhinta kokoelmalle 500 000 euroa.

Saksan kirjallisuusarkisto ja Oxfordin yliopiston kirjasto kuitenkin onnistuivat hankkimaan itselleen oikeudet kokoelmaan, jonka kulttuurinen ja sivistyksellinen arvo on mittaamaton. Näin vältettiin aineiston siirtyminen yksityisille keräilijöillä ja pelinappuloiksi kirjallisuuspörssiin, jossa kokonaisuus olisi todennäköisesti lopulta pilkottu ja myyty osa kerrallaan, parhaiten tarjoavalle. Kuten kävi jo aiemmin niiden kirjeiden kanssa, jotka Kafka oli rustannut kihlatulleen Felice Bauerille.

Kirjeet ja kortit tullaan laittamaan näytille tänä keväänä Marbachiin, Saksan kirjallisuusarkistoon. Sieltä ne jatkavat edelleen matkaansa Brittein saarille. Aineiston lopullinen sijoituspaikka tulee olemaan Marbach.

Tässä huimassa pelastusoperaatiossa olivat mukana kirjastojen henkilökunnan ohella muutama poliitikko.

Aineettoman pääoman ystävät kiittävät.



Kafkan sisarelleen laatima kuvakertomus omasta elämästään (1918)



Minun Kafkani

Kuten hyvin tiedämme, Franz Kafkan hyvä ystävä Max Brod jätti aikoinaan omaan arvoonsa kirjailijan viimeisen toiveen ja päätti säästää Kafkan käsikirjoitukset nuotiolta. Tuon petturuuden ansiota lienee ainakin se, että minulla - kuten miljoonilla muilla - on kahvimuki, jossa lukee jotakin Kafkaan liittyvää. Niin, ja se t-paita.

Brodin laittamattomasta teosta on taitettu peistä jo kohta sata vuotta, mutta eittämätön tosiasia tietenkin on, että ilman sitä maailma olisi menettänyt yhden Kafkan ja saanut ehkä tilalle tusinan onnettomia tunareita. Siis ne samat ahdistuksen, yksinäisyyden ja vinon maailmankuvan raskauttamat raapustajat, jotka se sai joka tapauksessa.

Viimeisen käänne Kafka-koodissa tapahtui 2007, kun Max Brodin sihteeri ja rakastajatar otti ja kuoli. Brod oli nimittäin testamentannut Kafkan jäämistön tälle ja tämä edelleen kahdelle tyttärelleen. Tyttäret päättivät pistää rahoiksi ja tarjoutuivat myymään käsikirjoitukset kilohinnalla ja parhaiten tarjoavalle. Omena ei tässä tapauksessa ollut tosin pudonnut kauaksi puusta, koska tyttöjen äiti oli luopunut Oikeusjutun käsikirjoituksesta jo 1988. Kauppahinta oli ollut reilu 2 miljoonaa dollaria.

Asian käsittely on vielä kesken, koska kiistaan on liittynyt korkean tason toimijoita. Israelin kansalliskirjasto ja Saksan kirjallisuusarkisto vaativat kumpikin Kafkan jäämistöä itselleen. Edellinen sen perusteella, että Kafka oli juutalainen ja hänen tuotantonsa on modernin Euroopan juutalaista kirjallista perintöä. Jälkimmäinen siltä pohjalta, että Kafka kirjoitti tuotantonsa saksaksi ja se on näin keskeinen osa saksankielisen kirjallisuuden historiaa.

Asian tekee mutkikkaan riemukkaaksi, suorastaan kafkamaiseksi, se että Kafka oli itse asiassa tsekkiläinen kirjailija, joka kyllä kirjoitti saksaksi, mutta kovin huonosti ja itsensäkin mielestä epävarmasti. Saksasta hän tunsi parhaiten Berliinin, senkin vain lyhyen vierailun perusteella. Totta, hän oli juutalainen ja jonkin aikaa kiinnostunutkin jiddisinkielisestä teatterista ja kulttuurista. Mutta juutalaisuuteen tai sionismiin hän suhtautui vähintäänkin varauksellisesti, eikä voinut kuvitellakaan itseään Palestiinaan, jonne monet tuon ajan juutalaisaktivistit haikailivat.

Joten, jos joku väittää omistavansa Kafkan, hänellä voi olla vaikeuksia esittää todisteita väitteensä tueksi. Kafkan kirjoituksiahan ei edes pitäisi olla olemassa, eikä nuori herra viihtynyt oikein kansallisessa tai kielellisessä roolissaankaan. Synnyinmaassaan Tsekissä hän edusti kielellistä ja rodullista vähemmistöä, ei mennyt koskaan naimisiin, eikä jättänyt jälkeensä lapsia.

Itse asiassa, se mitä nämä Kafkan papereiden kanssa aprikoivat tyttäret ovat tekemässä, kuulostaa sopivan absurdilta. Luulen, että Kafka olisi tästä pitänyt. Että hänen koko tuotantonsa pistetään myyntiin kirjalliselle lihatiskille. Ostaja määrätköön tavaralle kilohinnan. Ja valmistakoon siitä sitten itselleen jotakin syötäväksi kelpaavaa.

Aiheesta enemmän: Judith Butler: Who Owns Kafka?