Turkki ja Trump

Turkki ja Trump. Kesä on ollut helteinen. Ohessa pari aiheeseen sopivaa kirjavinkkiä, joiden lukeminen ei välttämättä helpota mahdollista ahdistusta, mutta nostanee pintaan uusia näkökulmia.

Näistä ensimmäinen on Philip Rothin jo kymmenisen vuotta sitten julkaistu Salajuoni Amerikkaa vastaan (2004). Romaani sijoittuu 40-luvun Yhdysvaltoihin ja tarjoaa vaihtoehtoisen historiallisen tulkinnan siitä, mitä olisi voinut tapahtua, jos Rooseveltin sijasta maan presidentiksi olisi tuolloin valittu lentäjäsankari Charles Lindbergh.

Jälkimmäinen suhtautui kielteisesti niin Washingtonin poliitikkoihin kuin juutalaisiin, uskoi vakaasti länsimaisen ja valkoisen rodun ylivertaisuuteen, ylisti Hitlerin ja natsihallinnon saaavutuksia Euroopassa ja vaati maansa pysyttäytymistä irrallaan Euroopassa riehuvasta sodasta. Tämän nk. isolationistisen politiikan näkyvin äänitorvi oli yhdistys "America First", jonka kymmenille tuhansille kannattajille Lindbergh puhui 1941 hyökäten Rooseveltin hallintoa, brittejä ja juutalaisia "sodanlietsojia" vastaan.

Rothin romaanissa presidentiksi nousee kansalaisia sodalla ja salaliitoilla pelotteleva populisti, jonka slogani "Äänestäkää Lindberghiä tai äänestäkää sotaa" uppoaa syvälle amerikkalaiseen äänestäjään. Ja ensitöikseen uusi presidentti tekee sopimuksen sekä Eurooppaa valloittavan Saksan että Aasian alistajan Japanin kanssa; kukin toimikoon omien intressiensä mukaisesti omalla alueellaan. Kotikentällään hallitus ryhtyy koulimaan juutalaisista kunnon amerikkalaisia...

Oikeassa elämässä Roosevelt valittiin vielä kolmannelle kaudelle, eikä Lindbergh koskaan asettautunut republikaanipuolueen ehdokkaaksi. Mutta kaikki muu Rothin romaanissa on heijastumaa historiasta siten kuin se koetaan kuvitteellisen omaelämäkerran keinoin. Kirjailija on sijoittanut lapsuutensa maisemaan pelkotilan, joka oli todellisuutta 30-luvulla syntyneelle juutalaislapselle Yhdysvalloissa. Antisemitismi vaani nurkan takana.

Kuten tiedämme tänään, "Amerikka ensin" -ajattelu on yksi Donald Trumpin ilmaiseman ulkopolitiikan kulmakivistä. Mikä on jo herättänyt monet huomaamaan yhtymäkohtia 30-luvun tilanteeseen ja eristäytymistä kannattavaan rasistiseen kansanliikkeeseen. Tältä osin Rothin romaani näyttäytyy mielenkiintoisessa valossa, vaikka se onkin laadittu aikana, jolloin trumpeja ei vielä horisontissa näkynyt. Mutta väärällä tiedolla, yksinkertaistuksilla, mustamaalauksella, viholliskuvilla ja salaliittoteorioilla ihmisiä johdettiin tuolloinkin, minkä osoittaa romaanin lopusta löytyvä Lindberghin todellinen puhe kansanjoukoille. Britit, juutalaiset ja Rooseveltin hallinto ja muut "sota-agitaattorit" ovat "mobilisoineet propagandansa, rahansa ja suhdeverkkonsa mahdin murentaakseen Amerikan kansan päättäväisyyden pysyä sodan ulkopuolella".

Rothin romaanista on kehittymässä avainteos Yhdysvaltojen nykytilanteen ymmärtämiseen. Toinen mielenkiintoinen esimerkki fiktion poliittisesta voimasta löytyy Ranskasta. Michel Houellebecqin Alistuminen oli ilmestyessään 2015 kirjavuoden sensaatio ja myyntimenestys eri puolilla Eurooppaa. Eikä ihme. Romaanin aiheena on islamin vaikutusvallan vahvistuminen Ranskassa. Kuvitteellinen kertomus sijoittuu lähitulevaisuuteen, vuoteen 2022, jolloin Ranskan presidentiksi nousee sosialistien tuella Muslimiveljeskunnan puheenjohtaja. Islamisaation vanavedessä moniavioisuus laillistetaan ja koululaitosta ryhdytään uudistamaan siirtämällä vanhat opettajat syrjään ja antamalla opetusoikeudet vain muslimeille. Suurena visiona Ranskan johdolle siintää Eurooppa, jota hallitaan kuin muinaista Rooman valtakuntaa ikään, nyt islamin peruspilareita tunnustaen.

Houellebecqin teos ilmestyi samoihin aikoihin, kun Charlie Hebdon toimitukseen tehtiin verinen terrori-isku, joten sen alkutaival oli latautunut merkityksistä. Ja kuten usein käy, romaanin trendikäs aihe peitti alleen sen ilmeisen sisällön. Kirjailijasta rakennettiin kuva islamfoobikosta ja poliittisesta pelurista, joka laskelmoi ihmisten peloilla omaksi hyödykseen. Houellebecq itse tietenkin kielsi kaiken ja vakuutti teoksensa kohdistuvan enemmän ihmisten uskonkaipuuseen kuin mihinkään muuhun.

Ja toden totta, kun tarinaa opiskelijoidensa kanssa pelehtivästä ja akateemiseen norsunluutorniin ahtautuneesta yliopisto-opettajasta lukee tarkkaan, huomaa kirjan kärjen olevan länsimaisen elämäntavan kritiikissä. Kristinusko on menettänyt otteensa sivilisaation rakentajana, rationalismi, materialismi, ateismi ja humanismi niin ikään. Tarvitaan jotakin muuta tilalle. "Oli pakko myöntää, että läntinen Eurooppa oli vajonnut kuvottavan mädännäisyyden asteelle eikä kyennyt enää pelastautumaan..."

Ympärillä olevan maailman tila on myös yksilön mielentila. Alistumisen päähenkilö etsii ulospääsyä henkisestä helvetistään: "En kyennyt enää elämään itseäni varten, mutta ketä muutakaan varten olisin elänyt? Ihmiskunta ei minua enää kiinnostanut, se jopa ällötti minua, en pitänyt ihmisiä veljinäni millään tapaa, ja vielä vähemmän, jos katsoin jotain ihmiskunnan rajallista ryhmää kuten maanmiehiäni tai entisiä työtovereitani."

Ratkaisu löytyy lopulta alistumisesta, jossa piilee "ihmisen suurin onni", kuten romaanissa esiintyvä uskonoppinut toteaa. Alistumalla Jumalalle ja maailmalle on mahdollista löytää yhteys maailmanuskontojen ja radikaalin filosofian välille. Näin tarinan päähenkilö päättää lopulta ottaa vastaan kääntymyksen muslimiksi ja löytänee paikkansa myös entisen työnantajansa suojista. Arkikin sujuu useamman vaimon hellässä hoivassa.

Houellebecqin romaani on satiiri henkilökohtaisesta elämänkriisistä, johon yhdistyy yhteiskunnallinen ja poliittinen vallankumous. Jälkimmäinen tekijä erityisesti johdattaa meidät lukemaan tarinaa peilaten sitä vaikkapa nyky-Turkkiin, jossa kuvitteellisen tai todellisen vallankaappausuhan jälkilöylyissä valtiovallan rakenteita pistetään uusiksi. Tuomarit, kenraalit ja opettajat vaihtuvat toisiin, uudelle hallinnolle soveliaimpiin.

Rothin ja Houellebecqin tieteisromaanit kertovat miltä näyttää, kun viha, pelko ja älyllinen tylsämielisyys saavat vallan. Estradille vapautuvat voimat, joiden työntäminen takaisin Pandoran lippaaseen ei onnistunut silloin ennen, tuskin tulevinakaan aikoina.

---
Michel Houellebecq: Alistuminen. Suom. Lotta Toivanen. WSOY 2015.
Philip Roth: Salajuoni Amerikkaa vastaan. Suom. Arto Schroderus. WSOY 2005.

20 vuoden melankolia

Ranskalainen Michel Houllebecq tunnetaan meillä ja maailmalla parhaiten rohkeista romaaneistaan ja ronskeista puheistaan. Esikoisromaanista Halujen taistelukenttä (1994) lähtien olemme saaneet luettavaksemme seksiä, väkivaltaa ja politiikkaa haastavan kerroksellisesti yhdistäviä tarinoita, joiden ympärille on kudottu kirjailijan julkisuuteen saattamia sammakoita naisista, islamista ja mistä milloinkin.

Houllebecq'n muut tekemiset ovat jääneet tämän kaiken alle. Kuten esimerkiksi työ elokuvien parissa, tai runoilijana.

Saksassa julkaistiin tänä keväänä lähes 800-sivuinen teos, johon oli käännetty ja koottu Houllebecq'n tähänastinen runotuotanto. Opus innoitti Die Weltin kriitikon aprikoimaan vakavalla naamalla laaditun alakuloisuuden ja huumorin välisiä yhteyksiä. Ranskalaisen runonlaulajan lyyrisen tuotannon yhteensitovana tekijänä kun vaikuttaa olevan kirjoittajan parinkymmentä vuotta kestänyt murjotus. 

Tässä mielessä Houllebecqin lyyrinen minä on monotoonisella tavalla huonolla tuulella. Maailma kurjistuu ja tuhoutuu yhdessä peilistä tuijottavan rappeutuvan rontin kanssa.

Mutta kun samaa melankolista yrmytystä on jatkunut tarpeeksi kauan, tunnelma muuttuu hillittömäksi. Tapahtuu kuulemma sama ilmiö kuin Kaurismäen tai Lars von Trierin elokuvissa. Tuhatsivuisesta depressiosta kehittyy vitsi, joka päättyy lukijan nauruun ja yhdessä koettuun hyvänolon tunteeseen.

Runot toimivat myös päinvastoin: jos työporukka alkaa vaikuttaa hysteerisen ylivirittyneeltä, pari Houllebecq'n runoa ääneen luettuna saa heidät taas keskittämään tarmonsa oikeisiin asioihin. Tätä menetelmää on tiettävästi myös onnistuneesti testattu. Eräänlaista käänteistä tyky-toimintaa siis.

Houllebecq

Mikä siinä on, että kaikkein moraalittomimmat kirjailijat ovat niitä suurimpia moralisteja?

Ranskalaisen kirjallisuuden "paha poika" (kustantajan määritelmä) Michel Houllebecq (s. 1958) on jakanut mielipiteitä aina esikoisromaanistaan lähtien. Kaikki eivät pidä siitä, että kirjojen sivuilla harrastetaan rajua seksiä ja rujoa väkivaltaa tai muodostetaan poliittisesti epäkorrekteja lauseita sukupuolten välisestä tasa-arvosta, uskonnoista ja talouden ja demokratian salasuhteesta.

Ja joillekin tämä on juuri sitä, mitä kirjallisuuteen on kaivattu jo pitemmän aikaa. Myös niille muutamille suomalaisille kirjailijoille, jotka ovat tunnustaneet inspiroituvansa tämän teksteistä (ks. Mitä Houllebecq tarkoittaa? Toim. Timo Hännikäinen. Savukeidas 2010.).

Houllebecq osaa haastaa lukijansa. Ja hän on lukenut de Sadensa, sekä tietenkin kaikki ranskalaiset ja amerikkalaiset postmodernistit ja eurooppalaiset yhteiskuntafilosofit. Puhumattakaan niistä moralistikirjailijoista (Gide, Céline, Mauriac), joiden teksteistä hänenkin tarinansa saavat kimmoketta.

Ja koska hän on ranskalainen kirjailija, voimme lähtökohtaisesti olettaa, että se, mikä monien muiden kohdalla tarkoittaisi vain banaalia ajattelua ja tarvetta herättää huomiota, voidaan tässä tapauksessa tulkita sivistyneeksi syvällisyydeksi.

Romaaniensa perusteella voisi kuvitella, että Houllebecq vihaa naisia, arabeja, juutalaisia, ihmisiä ja eläimiä noin ylipäätään ja kaikkia niitä ajatusrakennelmia, joiden varassa me täällä heilumme: liberalismia, kapitalismia ja materialismia. Että parasta, mitä ihmiset voivat täällä tehdä, on hakea nopeita voittoja ja pikanautintoa sieltä, mistä niitä vielä saa: seksistä, viihteestä, pintajulkisuudesta ja televisiosta.

Mahdollinen saari -romaania lukiessa huomio kiinnittyy kuitenkin siihen, miten heikosti kirjailija kykenee lopulta piilottamaan sen, että on huolissaan. Nykyisyyttä ja tulevaisuutta ruotivassa teoksessaan Houellebecq päätyy melkein liikuttavaan paatokseen siitä, miten inhimillisesti katsoen virheellisesti ihmiset käyttäytyvät alistaessaan toimintansa ruumillisen hyvänolontunteen ja tätä hyödyntävien ihmissuhteiden hakemiseen.

Siinä katoavat tunteet.

Näin romaanista, joka saa herkimmät haukkomaan henkeään, tuleekin mitä kirkasotsaisinta tendenssikirjallisuutta. Ehkä se on vain lajityypille ominaista käyttäytymistä. Romaaniin on kirjoitettu yhteiskunnan pyhä sisin: alenna niin sinut ylennetään.

Tämä vain vinkkinä niille lukijoille, joita Houllebecqin lukeminen kuvottaa.

Michael Houllebecq: Mahdollinen saari. Suom. Ville Keynäs. Wsoy 2006.