Kirjeet puhuvat

Honoré de Balzac oli monessa mielessä mahtipontinen persoona, muhkea ulkoisilta mitoiltaan ja taiteilijan asenne kohdallaan. Kaiken piti palvella häntä ja hänen työtään. Talossa piti olla hiljaista, ympärillä kauniita ja kalliita esineitä, tarjolla väkevää kahvia ja lempeä, mutta vain sen verran, että se ei häirinnyt työntekoa.

Tämäntyyppiset seikat käyvät ilmi Balzacin kirjeenvaihdosta, josta osa on äskettäin pistetty uusien kansien väliin. Ranskalaisten balzacistien toimittama teos kattaa vuodet 1836 ja 1841. Mukana on yli viisisataa kirjettä, joko Balzacin itsensä kirjoittamaa tai hänen saamaansa.

Valtaosa kirjeistä on Balzacin ja hänen faniensa välistä kirjeenvaihtoa. Omasta perheestään tai edes työstään kirjailijasuuruus ei juurikaan muille laverrellut. Balzacin mielestä perhe oli vain ajanhukkaa ja loputon rahareikä, työhönsä hän suhtautui taasen sangen praktisesti: parempi kirjoittaa romaani kuin puhua siitä.

Jotakin hän sentään paljastaa myös itsestään. Huomiot ovat lähinnä itsesäälissä rypemistä. Balzac katsoo olevansa "kahleisiin sidottu vanki", "jäihin juuttunut laiva", "parakkiin jumiutunut sotilas", "koira", "hukkuva mies" tai "luostariin tuomittu munkki". Tätä kaikkea siis silloin, kun hän ei kirjoittanut romaaneja tai puuhannut jotakin muuta mukavaa.

Nykymittapuun mukaan Balzac lienee ollut työnarkomaani, jolla oli jonkin sortin narsistinen persoonallisuushäiriö. Tuon kuuden vuoden aikana, jonka ajanjakson mainitut kirjeet kattavat, Balzac kirjoitti yli kolmekymmentä romaania ja kertomusta. Tämän ohella hän toimitti sanomalehteä, kirjoitti ja ohjasi näytelmän sekä jatkokertomuksena ilmestyneen romaanin. Jälkimmäiset olivat miehelle tietenkin vain puuhastelua tärkeämmän työn lomassa, eikä niistä oikein mitään tullutkaan. Sanomalehti lopetettiin puolen vuoden kuluttua, näytelmä kiellettiin ensi-illan jälkeen ja jatkokertomus floppasi sekin.

Mutta vaikka Balzac saattoi itse kokea riittämättömyyden tunteita ja sai köniinsä vasemmalta ja oikealta, ihailijoita riitti. Suurimman ihailijaryhmän muodostivat naiset, jotka pommittivat Isoa Miestä fanipostilla. He kiittivät, imartelivat ja kertoivat rakastavansa tämän kertomuksia enemmän kuin omaa elämäänsä tai aviomiestään. Jotkut uhmasivat kieltoja olla lukematta Balzacia ja paljastivat lukevansa häntä salaa muilta ja kuiskivansa vain toisten samanmielisten seurassa ihanuuksia idolistaan.

Pettymyksiltäkään ei vältytty. Joku saattoi loukkaantua siitä, että Balzac tuntui tuhoavan nerouttaan kirjoittamalla latteuksia vain mielistelläkseen yksinkertaisimpia lukijoita. Joku toinen kaipasi ohjausta ollakseen tappamatta itseään. Rakkauteen ja viettelyyn liittyvät neuvot olivat kysyttyjä, kuten myös pyynnöt suositella wanna-be-kirjailijoiden tekstejä kustantajalle tai edes ohjeistaa kirjan kirjoittamisessa.

Balzac vastaili ilmeisen kiitettävällä innokkuudella saamiinsa kirjeisiin. Yhtenä syynä oli se, että hän haki, ja myös löysi, rakastajattaria ihailijoidensa joukosta. Ilmeisesti ainakin kolmen kanssa hänellä oli suhde, ja myös viimeisen vaimonsa hän löysi tätä porukasta. Monet ehdottivat Balzacille salaisia tapaamisia, ja joihinkin tämä tarttuikin.

Kirjeiden kirjoittajana Balzac oli kaikkea muuta kuin romaanien laatijana. Kirjeissään hän on muodollinen, varautunut, tylsä ja lyhytsanainen. Intohimot saavat hänen puolestaan leiskua vain kertomuksissa. Neuvojensa kanssa hän on myös varovainen. Kun kirjeitä oikein imuroi, sieltä saattaa löytää kuitenkin seuraavankaltaiset ohjeet aloittelevalle romaanikirjailijalle:

• tarkista oikeinkirjoitus
• aloita kirjoittaa vasta sitten, kun innostuksen ensihehku on sammunut
• kirjoita kuin kirjoittaisit naiselle
• kirjoita vähintään kaksitoista tuntia päivässä
• älä koskaan lue arvosteluja
• kohtele kustantajaa kuten kohtelet laiskaa palvelijaa

Rakkaus on laava

Rakkaus asuu yksityiskohdissa.

Honoré de Balzac (1799-1850) tunnetaan realistina, materialistina, rahan, liiketalouden, tunteiden ja nautintoaineiden aiheuttamien oireiden kuvaajana. Mutta onhan hän, kuten kaikki suuret kirjailijat, paljon muutakin.

Balzacin Laakson lilja eksyi käsiini (miten niin eksyi?) 176 vuotta ilmestymisestään. Aikansa romaani, varmastikin. Tarina nuoresta miehestä, joka rakastuu itseään hieman vanhempaan, naimisissa olevaan naiseen, on silti ikuinen. Tässä se on kerrottu kuitenkin hieman toisin kuin mihin ehkä olemme tottuneet.

Romaani ilmestyi 1835, keskellä Balzacin vimmaista luomistahtia. Samana vuonna hän julkaisi pari muutakin romaania, joista Ukko Goriot lienee tunnetuin. Balzacin tavoitteena oli, kuten lukion äidinkielen tunnilta muistamme, tiivistää Ranskan Napoleonin jälkeisen ajan yhteiskunnallinen, poliittinen ja kulttuurinen ilmapiiri romaaneihin ja kertomuksiin. Lopputulosta hän kutsui nimellä Inhimillinen komedia. Valmista ei tullut koskaan, mutta mittava pinkka sisällöllisesti mittavia ja tyylinsä puolesta mallikkaita teoksia.

Realismi on se tyylisuunta, johon Balzac yleensä liitetään. Itse hän omi lähimmät vaikutteensa romantikoilta, joista Walter Scott oli ehkä läheisin. Ihmisten ulkoinen habitus kiinnostaa, kyllä, sekä näiden asema sosiaalisessa hierarkiassa, mutta myös näiden tekemät moraaliset valinnat ja sisuksista kumpuavat tunne-tsunamit.

Siinä mielessä myös Balzacin kohdalla ollaan tyylisuuntien välimaastossa. Romantikkojen hurjimmista mielialahöyryistä ja kerronnan ADHD-asenteesta on jo päästy ja saatu tilalle rakenteellista rauhallisuutta, josta huokuu ajatus suunnitelman ja järjestyksen olemassaolosta. ”Minä kyllä kerron, malttakaahan, mutta kaikki aikanaan ja omassa paikassaan.”

Laakson liljassa rakkaus on laava – kuten Suomi-iskelmässä lauletaan – ja ihmisen tunnerekisterin kaikki ääripäät käytössä. Ja ne yksityiskohdat, joissa ihmisen katse viipyy ja viipyy ja viipyy, niistä tämä kaikki rakentuu.

Maailma ympärillä katoaa, kun rakastunut nuori mies hyväilee kaikilla aisteillaan - etäisesti, tottahan toki - rakastettuaan:

Hänen sielunsa hengähdys kuului tavujen taitteissa, aivan niin kuin huilun ääni muuttuu näppäimen painalluksesta. Hän lausui i-loppuiset päätteet niin, että se pani ajattelemaan jonkun linnun laulua. Hänen lausumanaan suhuäänne oli kuin hyväilyä, ja se tapa, millä hän kävi t äänteiden kimppuun, oli merkkinä despoottisesta sydämestä. Näin hän tietämättään venytti sanojen merkitystä ja sai kuulijansa sielun siirtymään yli-inhimilliseen maailmaan… Katseeni sai herkutella kyllikseen liukuen pitkin kaunista keskustelijatarta, se puristi häntä uumilta suuteli hänen jalkojaan ja leikitteli hänen hiustensa kiharoissa… Hänen kasvonsa ovat niitä, joiden kuvaamiseen vaaditaan sellaista taiteilijaa, jota ei ole olemassa, sellaista, jonka käsi osaa värein esittää kajastusta sisäisestä tulesta, osaa kuvata tätä valousvaa, jonka olemassaolon tiede kieltää, johon ei ole sanaa, mutta jonka rakastunut mies näkee… Nenän piirteet henkevöittivät hänen kasvonsa, jotka muodoltaan olivat soikeat ja väriltään verrattavissa valkeisiin kamelioihin, mutta poskilla kasvot punertuivat kuin vaaleanpunainen, viehkeä ruusu… Hänen käsivartensa olivat kauniit, hänen kätensä kuperine kynsineen oli pitkä, ja niin kuin antiikin kuvapatsaissa, kynsiliha kaartui peittämään osan kynttä… Hänen vartalossaan oli sitä tuoreutta, jota ihailemme juuri puhjenneissa lehdissä, hänen henkensä oli syvällinen, kuin metsän asukkaan…

Tätä kaikkea voitaneen kommentoida Wordin sanoin: ”Suuri määrä alisteisia sivulauseita saattaa tehdä virkkeestä pitkän ja vaikealukuisen.”