Sivut

26.8.2020

Epidemiakirjallisuutta

Englantilainen H. G. Wells (1866-1946) kirjoitti kyllä lähes kaikesta muusta, mutta ei varsinaisesti koskaan pandemioista. Kuitenkin yhdessä hänen kuuluisimmista teoksistaan ihmiskunta pelastuu juuri viruksen tai ulkopuolisia hyökkääjiä tappavan bakteerin ansiosta. Käänteistä epidemiakirjallisuutta siis.

Wellsin Maailmojen sota (1898) ilmestyi komean sarjan päätteeksi ennen vuosituhannen vaihdetta. Tätä olivat edeltäneet Aikakone (1895), Tohtori Moreaun saari (1896) ja Näkymätön mies (1896). Maailmojen sotaa seurasi vielä Ensimmäiset ihmiset kuussa (1901). Kun Wells näitä kertomuksiaan kirjoitti, tieteiskirjallisuus eli scifi oli vielä nuori kaunokirjallisen esittämisen muoto. Vakaan aseman kirjallisessa kentässä se sai vasta paljon myöhemmin, 1930-luvulla, jolloin seikkailukertomuksen ja teknologian yhdistämisestä tuli jo valtavirtaa varsinkin populaarikulttuurin muodossa. Aikakauslehdissä, usein jatkokertomuksina painetuissa tarinoissa planeettojen välillä kävi kuhina ja synkät visiot tulevaisuuden maailmoista pistivät lukijoiden otsat huolesta rypyille.

Wells kirjoitti - kuten kaikki ammattikirjoittajat tekevät - kunnon perustuksen päälle. Ei hän ensimmäinen näissä "tieteellisissä romansseissaan" (millä nimellä niitä paremman nimen puutteessa tuollon kutsuttiin) ollut. Jo antiikin kirjallisuudessa oli kurkotettu tähtiin, keskiajalla taivaisiin ja toisiin maailmoihin (Thomas Moren Utopia), 1600-luvulla Cyrano de Bergerac huvitti tarinoilla kuumatkoista ja kurkistuksilla auringon pinnalle. Myöhemmin Wellsin vuosisadalla Shelleyn Frankenstein (1818) potki tieteen ja ihmisen kaikkivoipaisuutta kintuille, Poe kurkisti kauhun kautta myös scifiin, josta ranskalainen Jules Verne sai kirjalliset kimmokkeensa kertomuksiin tieteen mahdollistamista teknisistä edistysaskeleista.

Mutta Wellsiä monet kuitenkin pitävät scifin uranuurtajana. On sanottu, että Wellsin tarinoissa mielikuvitus yhdistyy laajalla ja syvällisellä näkökulmalla ihmiskunnan nykytilanteeseen ja niihin reunaehtoihin, joilla tulevaisuutta rakennetaan, jos ehditään rakentaa. Kun Verne ylisti tekniikkaa, Wells näki myös teknisten vimpainten varjopuolet ja oli itse asiassa kiinnostuneempi teknisen kehityksen vaikutuksesta ihmisluontoon. Wellsin kertomuksista kyllä löytyvät ajatusituina niin televisio, jääkaappi, satelliitit, lentokone, panssarivaunu, ydinpommi kuin internet, mutta isommalla luudalla lakaistaan silloin, kun käsitellään aikamatkailua, geeniteknologiaa tai ihmisen kykyä tai kyvyttömyyttä ajatella muutakin kuin omaa hyvinvointiaan.

Wells oli aikanaan tavattoman suosittu kirjailija, mutta kirjallisuushistorioissa hänen arvoaan ei ole aina osattu löytää. Osansa saattaa olla siinä, että hän vaikutti samaan aikaan, kun modernismin siemenet istutettiin kirjalliseen ilmaisuun. Virginia Woolf ja James Joyce kumppaneineen suhtautuivat Wellsiin happaman nuivasti. Jos arvonantoa ja tunnustusta kollegoilta tuli, se yleensä liittyi Wellsin kykyyn luoda mahdollisia maailmoja. Spekulatiivisen fiktion kehittäjänä Wells olikin omaa luokkaansa, jos ei tyylin tai kirjallisen tekniikan taiturina.

Mutta lukijoita Wellsillä oli enemmän kuin mainituilla mestareilla yhteensä. Ja hurja julkaisutahti (2-3 kirjaa vuodessa) takasi lukijoiden kiinnostuksen. Varsinainen potin räjäyttäjä oli 1920 ilmestynyt populaaritieteellinen esitys The Outline of History, joka kuvaa ihmiskunnan historian alkuhämäristä nykyhetkeen ja hieman sen ohikin. Kirjassaan Wells laatii utopian maailmasta, jossa vallitsee demokratia, laaja sananvapaus, kaikille yhtäläinen koulutus ja yksi uskonto. Sotia ei ole, armeijoita ei tarvita ja globaali talous huolehtii kaikkien hyvinvoinnista.

Kirja sai murskakritiikin historioitsijoilta, mutta se voidaan hyvin sijoittaa samoihin aikoihin ilmestyneen Spenglerin Länsimaiden perikadon (1918-22) ja myöhempien universaalihistorioitsijoiden Fukuyaman Historian loppu (1992) tai Hararin Sapiensin (2011) rinnalle. Pyrkimystä yli yksilöiden, yhteiskuntien ja poliittisten näkemysten kulkevan ajan ymmärtämiseen ilmentää myös Wellsin myöhempi The Rights of Man (1940), josta tuli pohja myöhemmälle YK:n ihmisoikeusjulistukselle. 

Jos Wellsin näkökulma ihmiskuntaan ja sen kehitykseen kulkee tuossa historiateoksessa korkeissa sfääreissä, katse on virittynyt samalle tasolle jo Maailmojen sodassa. Marsilaiset hyökkäävät Englantiin, ihmiset pakenevat henkensä hädässä ylivoimaista vihollista vastaan, kunnes lopulta maan ihmisten "mikroskooppiset liittolaiset" hoitavat ongelman tieltä. Tarina ajoittuu 1900-luvun alkuun, mutta tapahtumia kerrotaan mennessä aikamuodossa. Marsilaiset ovat siis tulleet, olleet ja hävinneet niille teilleen, kun tarina alkaa. Mistä ajasta sitä kerrotaan, sitä emme tiedä. Tiedämme vain, että tapahtumien seurauksena edellisen vuosisadan (Wellsin aikakauden) näkemykset planeetoista ja ihmisen asemasta maailmankaikkeudessa ovat nyt osoittautuneet naurettaviksi ja vääriksi.

Tapahtumien ulkonaiseen kuvaukseen keskittyvä kertoja on tiedemies, jonka erikoisalaa on "spekulatiivinen filosofia". Tarina päättyykin hänen spekulaatioihinsa siitä, miten marsilaisten tuleviin hyökkäysyrityksiin olisi syytä varautua. Taistelun seurauksena ihmisen näköalat olemassaolosta osana aurinkokuntaa ovat laajentuneet, mutta voi hyvin olla, että yhtä hyvin kuin ihminen saattaa nyt suunnata tiensä kohti uusia planeettoja, virta kulkeekin toiseen suuntaan. Tulevaisuus on epävarma ja kertojan mielen täyttää pelko ja epäilys.

Juonitasolla romaani on vaeltamista ja pakomatkaa. Kertoja kuvaa omaa selviytymistään tukalista tilanteista ja antaa paljon tilaa myös kertomukselle veljensä kohtalosta tapahtumien pyörteissä. Huomio siirtyy toistuvasti tutkijoiden näkemyksistä ja tarkoista paikkakuvauksista marsilaisiin, joiden ulkonainen olemus ja tehokkaat aseet herättävät kertojassa kuvotusta, uteliaisuutta ja kunnioitusta.

Nyt näin että ne olivat niin kaukana kaikesta maanpäällisestä kuin yleensä kuvitella voi. Niillä oli suuri, nelisen jalkaa paksu pyöreä ruumis - tai oikeastaan pää - jonka etupuolella oli kasvot. Kasvoissa ei ollut sieraimia - marsilaisilla ei todellakaan näytä olevan hajuaistia, mutta niissä oli pari hyvin suuria tummavärisiä silmiä ja heti niiden alla eräänlainen lihakas nokka. Tämän pään tai ruumiin takana - tuskin tiedän kummaksi sitä sanoisin - oli kireä kalvomainen muodostuma, joka on myöhemmin anatomisesti todettu korvaksi, vaikka siitä tuskin oli tiheässä ilmassamme paljonkaan hyötyä. Suun ympärillä oli kuusitoista hoikkaa, melkein piiskamaista lonkeroa, jotka olivat ryhmittyneet kahdeksi kahdeksan lonkeron kimpuksi.

Wells oli hyvin kiinnostunut biologiasta ja julkaisi 1898 populaariesityksen The Text-Book of Biology sekä myöhemmin elämän syntyä käsittelevän The Science of Life (1929). Maailmojen sodan voi nähdä myös tästä näkökulmasta eräänlaisena bioscifinä, jossa kulkee taipumus nähdä tapahtumat osana syvempää elämänkaarta tai olemassaolon taistelua. Ihmisiä kuvataan marsilaisten käsittelyssä toistuvasti muurahaisina tai rottina, jotka pakenevat paniikissa, kun pesää moukaroidaan. Marsilaisten tulo ja näiden korkeuksiin kohoavat taistelukoneet tekevät ihmisestä pienen ja osan suurta tarinaa, joka voi kertojan mukaan auttaa meitä myös ymmärtämään sen, miten "säälimättömästi oma lajimme on tuhonnut paitsi eläimiä, kuten maanpinnalta hävinneet biisonin ja drontin, myös omia alempia rotujaan":

Olemmeko me todella niin suuria armon sanansaattajia, että meillä on syytä valittaa jos marsilaiset kävivät sotaa samassa hengessä?

Myöhemmin hän pohdiskelee:

Ellemme muuta olleet oppineetkaan, niin tämä sota oli varmasti opettanut meille ainakin sääliä - sääliä niitä järjettömiä luontokappaleita kohtaan, jotka kärsivät valtamme alla.

Wellsin aikana sosiaalidarvinismi nosti päätään, eikä hänkään ollut sille immuuni. Ajatukset olemassaolon taistelusta, luonnonvalinnasta ja rodunjalostusopista, eugeniikasta, jossa ihmisrotua muokataan yhteiskunnalle kelpaamattoman aineksen steriloinnilla tai rohkaisemalla parhaimpina pidettyjä yksilöitä lisääntymään kuuluivat Wellsin aatteelliseen repertuaariin. Tästä saadaan sivumakua myös kohtauksessa, jossa kertojan tapaama "tykkimies" maalailee kuvaa valloittajia vastaan asettautuvasta uudesta ihmisestä:

... me liitymme yhteen eräänlaiseksi joukkioksi - joukkioksi vahvaruumiisia ja puhdasmielisiä miehiä. Mitään sisään ajelehtivaa kuonaa me emme ota ryhmäämme. Heikot käännytetään takaisin ulos.
(---) Tarvitsemme myös vahvaruumiisia ja puhdasmielisiä naisia - äideiksi ja opettajiksi. Ei mitään hienohelmoja, ei mitään silmienpyörittelijöitä. Hupakoita me emme tarvitse. Olemme taas tekemisissä elämän perusasioiden kanssa, ja kaikkien hyödyttömien ja vaivalloisten ja pahanilkisten ihmisten on kuoltava.

Kertoja ei aivan täysin osta tykkimiehen ajatuksia, mutta ei toisaalta tunnu löytävän niihin "minkäänlaisia pitäviä vastaväitteitä".

Niin tosissaan kuin Wells saattoikin olla näkemyksissään luonnossa vallitsevasta elintilataistelusta brittiläistä itseironiaa hän ei unohda. Kesken marsilaisten elämäntapa- ja olomuotokuvauksen hän tekee sivuhuomautuksen, joka koskee "erästä tieteelliseltä maineeltaan epämääräistä mielikuvitustarinoiden sepittäjää". Tämä oli maininnut, "typerään ja leikilliseen tapaansa kirjoittaen", että luonnonvalinta tulee lopulta muokkaamaan ihmisistä olioita, joista välttämättömiksi jäävät vain aivot ja ruumiinosien osalta vain kädet, jotka "muun ruumiin pienentyessä kasvaisivat yhä suuremmiksi".

Tosin hän toteaa kuvauksensa päätteeksi, että "pilapuheissa on usein mukana paljon totta".

Wellsin ideologinen kotimaa löytyi darvinismin ohella sosialismista. Itse hän oli esimerkki siitä, miten 1800-luvun Englannissa oli mahdollista nousta ryysyistä, tai ainakin hepeneistä rikkauksiin. Hänen isänsä oli entinen krikettiammattilainen, joka elätti perhettään keskinkertaisella menestyksellä kaupanpitäjänä. Wellsin onnistui välttää tulevaisuus puotipuksuna ja hakeutua oppipolulle, josta seurasi ura opettajana, journalistina ja kirjailijana. Opintojensa aikana hän oli mukana myös Fabian Societyssa, joka ajoi (ja ajaa edelleen) yhteiskunnan asteittaista muuttamista sosialistiseksi rauhanomaisin, valistuksen ja sivistyksen keinoin.

Naisasialiike ja pasifismi kiinnostivat niin ikään Wellsiä. PENin pääsihteerinä (1932-35) hän asettui puolustamaan Saksan natsihallinnon vainoamia kirjailijoita. Monessa mukana ollut kirjailija tunnettiin myös lukuisista naissuhteistaan, joista pitkäaikainen suhde kirjailija Rebecca Westiin oli yksi puhutuimmista. Nobelin kirjallisuuspalkinnon ehdokasasetteluissa hän oli mukana useasti 20-, 30- ja vielä 40-luvuilla.

Maailmojen sota päättyy kohtaukseen, jossa kertoja huomaa aavekaupungiksi tuhotun Lontoon kaduilla lukuisia kuolleita marsilaisia. Ihmisten omat keinot vihollisen taltuttamiseksi ovat olleet turhia, mutta luonto on pistänyt "kaikkein vaatimattomimmat olennot työhön". Jos ihmiset olisivat ymmärtäneet, he olisivat voineet jo ennakolta käsittää, että marsilaisten lähtölaskenta alkoi samalla hetkellä, kun he laskeutuivat maapallolle.

Ihmiskuntaa nämä samat taudinsiemenet ovat verottaneet alusta pitäen (---). Mutta juuri tällaisen luonnonvalinnan johdosta on meihin ihmisiin kehittynyt vastustuskykyä: yksikään mikrobi ei nujerra meitä taistelutta (---). Ihminen on maksanut perintöoikeutensa tähän maahan biljoonan kuolleen hinnalla, eikä yksikään valloittaja pysty sitä häneltä riistämään (---). Sillä ihmiset eivät sen paremmin elä kuin kuolekaan turhaan.

---
H.G. Wells: Maailmojen sota. Suom. Matti Kannosto. Tammi 2005.

12.8.2020

Epidemiakirjallisuutta (9)

Jack Londonin (1876-1916) alkujaan jatkokertomuksena ilmestynyt Punainen rutto (1915) nousi uuteen tietoisuuteen ja mielenkiintoon kevään koronan ansiosta. Kysymyksessä on apokalyptinen dystopia vuoden 2073 maailmasta, jolloin on kulunut jo hyvän aikaa ihmiskuntaa terävällä viikatteella niittäneestä ruttoepidemiasta. Londonin kertomuksessa tauti riehuu maapallolla vuonna 2013, joten hirvittävän kaukana siinä ei olla meidän ajastamme.

Londonin tarinassa tauti on tietenkin dramaattisen hurja, värisävyltään enemmänkin tulipunainen (mihin romaanin alkuperäinen nimi, The Scarlet Plague myös viittaa) kuin jotakin muuta. 

Ensimmäinen oire oli se, että kasvot ja koko ruumis kävivät punaisiksi... Sydän alkoi sykkiä kiivaasti, ja ruumiinlämpö kohosi. Sitten ruumiinväri muuttui silmänräpäyksessä sarlakanpunaiseksi kuin kulovalkean vaikutuksesta. 

Hetkessä tartunnan saanut uhri alkaa kärsiä kouristuksista ja tuntee, miten ruumiin turtumus alkaa levitä jalkapohjista ylöspäin. Viimein sydän pysähtyy ja kuollut katoaa kirjaimellisesti silmien edessä:

Tuskin oli uhri kuollut, kun jo ruumis näytti murentuvan kappaleiksi, kohoavan pölynä ilmaan ja häipyvän pois ihan silmien edestä.

Hajotessaan ruumiit vapauttavat ilmaan "ituja", jotka tartuttavat taas lähellä olevat. Tautia vastaan taistelevat bakteriologit ovat voimattomia ja menehtyvät laboratorioissaan tutkiessaan taudinaiheuttajaa. Kuusikymmentä vuotta ruton ilmaantumisen jälkeen maailmassa on elossa muutama sata ihmistä, jotka elävät hajallaan ja pienissä heimoissa. Ja vain yksi sellainen, joka on elänyt ja muistaa vanhan maailman.

Punainen rutto on sisällöltään seikkailullinen ja muodoltaan jo yllätyksetön pienoisromaani, joka alkaa tarinan kertomishetkestä, vuodesta 2073. Kehystarinassa tapaamme vanhan miehen ja joukon pieniä lapsia, jotka ovat puheentuottamista, moraalia ja käyttäytymistä myöten taantuneet alkeelliselle tasolle. Pieni yhteisö hankkii ruuan metsästämällä ja kalastamalla. Ainoana rutosta selvinneellä vanhalla miehellä on kokemuksensa myötä selkeä näkemys tilanteesta, jossa he elävät:

"Te olette täysiä metsäläisiä. Olette jo alkaneet pitää koristuksena ihmishampaita. Seuraavan ikäpolven aikana lävistätte nenänne ja korvanne ja ripustatte niihin luu- ja kuorihelyjä. Tiedän sen. Ihmissuku on tuomittu vaipumaan yhä syvemmälle alkuperäisyyden yöhön. Ennen kuin se aloittaa verisen ponnistelunsa kohti sivistystä."

Vanha mies kantaa muassaan vanhan maailman sivistystä. Ennen ruttoa hän toimi Englannin kirjallisuuden professorina San Franciscon yliopistossa. Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin hän on lasten silmissä outoja, vaikeasti ymmärrettäviä sanoja käyttävä höyrähtänyt ukko, joka mielellään kertoilee heille vanhoista ajoista ja ruton ilmaantumisesta, tuosta "punaisesta kuolemasta". Jälkimmäisen kohdalla vanha mies puhuu mieluummin "sarlakkakuolemasta", mistä on seurauksena lasten kesken käytävä keskustelu sanan merkityksestä. Myöhemmin kinastelua punaisen värisävyyn viittaavan sarlakka-sanan ("scarlet") etymologiasta seuraavat kysymykset lukujen tai niinkin abstraktin käsitteen kuin "raha" olemuksesta.

Epidemiasta hengissä selvinneet ihmiset elävät kuin luolaihmiset, joiden kielen- ja sanankäyttö on muuttunut sekin. Vanhan miehen ja lapsijoukon kohtaamista kuvaava ulkopuolinen, kaikkitietävä kertoja kiinnittää huomionsa näiden puhetta muistuttaviin "kurkku- ja umpiäänteisiin" sekä "määrittelevien sanaliittojen käyttöön" ja tunnustaa muokanneensa sitä ymmärrettävämpään muotoon:

Heidän sanansa olivat yksitavuisia ja lauseensa lyhyitä ja muovailemattomia. Vaikka se tuntui alkeelliselta kieleltä, saattoi siinä kuitenkin huomata kieliopillista rakennetta ja entisen ylemmän sivistyksen taivutusmuotojen jäännöksiä. Isoisänkin puhe oli niin turmeltunutta, että, jos se sellaisenaan esitettäisiin, lukija ei ymmärtäisi siitä mitään.

Romaanin sisäiskertomuksessa vanha mies kuvailee vuoden 2013 epidemiaa edeltävää maailmaa. Londonin sadan vuoden taakse kurottautuva näkemys maailmasta on karu. Yhteiskuntia hallitsevat teollisuusmagnaatit, jotka ovat alistaneet muut valtaansa. Luokkayhteiskunta rankaisee kovalla kädellä sitä vastaan niskuroivia. Mutta "ituarmeijoita" vastaan sekään ei voi mitään. Bakteriologit pystyivät vielä torjumaan pitaalin, tuberkuloosin, tuhkarokon, influenssan, mutta mikro-organismien maailmasta eivät uudet taudit loppuneet. Kun Morgan viides valittiin Yhdysvaltain presidentiksi 2012, sitä seuranneena vuotena saapui rutto, joka teki lopun kaikesta ja lähes kaikista, ikään, sukupuoleen, ammattiin tai asemaan katsomatta.

Samalla yhteiskunta luhistui:

New York ja Chicago olivat täydellisessä sekasorrossa. Samoin oli kaikkialla suurkaupungeissa asianlaita. Kolmannes New Yorkin poliisikuntaa oli kuollut. Poliisipäällikkö ja pormestari olivat niin ikään kuolleet. Laki ja järjestys olivat kokonaan kadonneet. Ruumiit olivat läjässä kaduilla hautaamattomina. Junat ja muut kulkuneuvot, jotka olivat tuoneet ravintoa ja elintarpeita tuohon suurkaupunkiin, olivat pysähtyneet. Nälkäiset rosvojoukot ryöstivät kauppoja ja varastohuoneita. Kaikkialla näki murhia, ryöstöjä ja humalaisia. Ihmisiä oli jo paennut kaupungista miljoonittain - ensinnä rikkaat yksityisissä automobiileissaan ja ilmalaivoissaan ja sitten suuret kansanjoukot jalkaisin kuljettaen mukanaan ruton ituja ja ryöstäen nälissään maanviljelijät ja kylät ja pikkukaupungit tyhjiksi.

Mies pakenee yhdessä muiden kanssa ja kauhunäyt palavista kaupungeista seuraavat mukana:

Kaduilla kohtasi minua kauhea näky. Yhtä mittaa kompastuin ruumiisiin. Toisissa oli vielä elonkipinä. Kun vilkaisikin ympärilleen, näki, miten ihmisiä sortui kuolonmerkki kasvoillaan. Berkeleyssä oli useita taloja liekkien vallassa, Oakland ja San Francisco olivat yhtenä tulimerenä. Savu täytti ilman, niin että keskipäivälläkin vallitsi synkkä hämäryys, ja kun tuulenpuuska pyyhkäisi sitä vähemmäksi, näkyi sen takana taivaalta auringon himmeänpunainen kehrä.

Mies joutuu todistamaan raakalaisjoukkioiden tekemiä julmuuksia, mutta törmää myös hyviin ihmisiin, jotka auttavat ja suojelevat toisiaan. Nämä ovat, kuten kertoja toteaa, "parempia työläisiä", jotka kertovat ampuvansa epäröimättä kaikki rosvot ja kauppojen ryöstelijät, mutta hakevansa turvaa toisistaan.

Selittämättömästä syystä mies on immuuni rutolle, joten hän lopulta selviää pakomatkalle lähteneistä ainoana taudista. Myöhemmin hän tapaa toistakymmentä muuta, jotka ovat niin ikään säästyneet. Mies jää paikalleen ja elämä alkaa alusta. Mutta mikään ei silti ole enää kuin ennen.

Se suuri, avara maailma, jonka tunsin poikana ja nuorena miehenä, on hävinnyt. Se on lakannut olemasta. Minä olen viimeinen niistä, jotka elivät ruton päivinä ja jotka tietävät tuon etäisen ajan ihmeet. Me hallitsimme maapalloa - maata, vettä ja ilmaa - olimme jumalien vertaisia, mutta nyt olemme alkuperäisiä metsäläisiä Kalifornian jokivarsilla.

Londonin romaani päättyy siihen, mistä se alkoi. Vanha mies jää vaeltamaan lapsenlapsensa kanssa metsäpolulle, jonka varrelle myös villieläimet ovat palanneet. Huolimatta siitä, että kyseessä on eräänkaltainen selviytymistarina, sen lopputulema on lohduton. Vaikka ihmiskunnan merkittävimmät keksinnöt - höyryvoiman käyttö, sähkön valjastaminen, lukeminen ja kirjoittaminen - luotaisiinkin uudestaan, mikään ei vanhan miehen näkemyksen mukaan tule muuttumaan:

... sama ikivanha kertomus yhä uudelleen. Ihmiset lisääntyvät ja alkavat taistella keskenään. Ruudin avulla he saattavat surmata toisiaan miljoonittain, ja vain täten, tulella ja verellä, voidaan joskus etäisessä tulevaisuudessa luoda uudelleen sivistys. Mutta mitä se hyödyttää? Uusi sivistys on katoava samoin kuin vanhakin. Sen rakentamiseen saattaa kulua viisikymmentätuhatta vuotta, mutta se kumminkin on katoava. Kaikki katoaa.

London oli paitsi kirjailija ja lehtimies (ja seikkailija) myös tunnustuksellinen sosialisti, mitä ilmentää myös Punaiseen ruttoon maalailtu kuva maailmasta sortajien ja sorrettujen välisenä taisteluna. "Muutamat taistelevat, toiset hallitsevat, toiset rukoilevat; kaikki muut raatavat ja kärsivät, kun heidän verisille ruumiilleen luodaan yhä uudestaan, loppumatta, sivistyneen yhteiskunnan ihmeellinen ja valtava kauneus", hän kirjoittaa. Maailmankaikkeuden voima synnyttää aina uudestaan "papin, sotilaan ja kuninkaan". Tämänkaltaisessa maailmassa tautiepidemiat ja niiden synty ovat seurauksia yhteiskuntajärjestyksestä, joka pyrkii kaikin keinoin taloudellisen voiton maksimointiin.

London tuli aikanaan tunnetuksi ja suosituksi lukuisista lyhytkertomuksistaan, ja niiden katsotaan edelleen edustavan hänen laajan kirjallisen tuotantonsa parhaimmistoa. Vaikka sellaiset romaanit kuin Erämaan kutsu (1903), Martin Eden (1909) tai Merisusi (1915), saivat ja saavat edelleen paljon lukijoita, Londonin tiivis kerronta ja juonenpunonta tuntuu istuvan parhaiten lyhyempään muotoon. Siksi ei olekaan mitenkään kummallista, että Londonin "jazzahtava tyyli" on toiminut niin amerikkalaisten beatnikkien kuin Hemingwayn tai yhteiskunnallista ja poliittista tematiikkaa käsittelevien (Steinbeck, Upton Sinclair, Roth) kirjailijoiden inspiraationa.

Punaisessa rutossa esiteltyä tulevaisuuden yhteiskuntaa London oli kuvannut jo romaanissa Rautakorko (1908), jossa teollisuuspohatat hallitsevat suurta osaa maailmaa, Eurooppa on sosialistinen ja Japani määrää Aasiaa. Tämä oli myös romaani, joka oli kimmoke George Orwellin omalle dystopialle, 1984 (1948). Biologista sodankäyntiä London käsitteli lyhytkertomuksessa Unparalled invasion (1910). Siinä länsimaat patoavat Kiinasta saapuvaa kansainvaellusta tuhoamalla maan ja kansakunnan ruttopommilla.

London oli myös ilmeisen kiinnostunut aikansa mikrobiologiasta sekä viimeisistä tarttuvia tauteja vastaan kehitetyistä löydöksistä. Tiedemiehet käyvät Punaisessa rutossa taistoon taudinaiheuttajaa vastaan, mutta mikro-organismien näkymätön voima on heillekin liikaa. Vain muutama vuotta ennen kertomuksen kirjoittamista San Franciscon ruttoepidemia (1900-04) pisti viranomaisten taudin hallintakeinot koetukselle, mikä lienee ollut Londonilla tuoreessa muistissa. Eikä mennyt kuin kuusi vuotta, kun Espanjan influenssa tappoi jo 20 miljoonaa ympäri maailmaa.

Londonin lyhyt elämä (hän kuoli 40-vuotiaana) oli täynnä jyrkkiä käänteitä (kulkuri, kullankaivaja, sotakirjeenvaihtaja, menestyskirjailija, alkoholisti), mistä johtuen kaiken tuon välissä laadittu massiivinen kirjallinen tuotanto tuntuu jo pieneltä ihmeeltä. Londonin kohdalla on myös ajoittain todettu, että kirjailijana hän on yksi aliarvostetuimmista, paljon muutakin kuin jännittävien eläintarinoiden tai seikkailukertomusten taitaja. Punainen rutto ei ehkä ole edustava otos tuosta Londonin "toisesta puolesta", mutta kelvollinen esimerkki modernista pandemiakirjallisuudesta, jossa mielenkiinto kohdistuu ihmisten käyttäytymiseen hädän hetkellä. Samalla siitä ovat luettavissa, miten tieteiskirjallisuuden lajityypin alkusommitelmiin heijastettiin vuosisadan taitteen poliittisia ja sosiaalisia, miksei myös sivistyksellisiä jännitteitä.


Kuva: Gordon Grant. https://www.gutenberg.org/files/21970/21970-h/21970-h.htm#link2H_4_0002

Jack London: Punainen rutto. Suom. Ilmari Lehto. Tiberiuskirjat 2020 (Minerva 1922).

    

Translate