Sivut

31.5.2011

Bondmunakasta

Viime viikolla julkaistiin pienoisen kohun saattelemana uusin kirjallinen versio James Bondin seikkailuista. Tekijänä oli amerikkalainen lehti-, lakimieskirjailija Jeffery Deaver (s. 1950), joka tunnetaan paremmin monenlaatuisten trillereiden, televisiosarjojen ja jännitystarinakokoelmien laatijana. Deaverista tuli näin viides kirjailija, jolle Ian Flemingin luoman hahmon tekijänoikeuksia valvova perikunta Ian Fleming Publications Ltd. antoi virallisen oikeuden jatkaa brändin tarinaa.

Brittiläinen Ian Fleming ehti elämänsä aikana julkaista 11 romaania ja yhden novellikokoelman, joissa kulttihahmoksi myöhemmin vääntyvä agentti suoritti velvollisuuksiaan kylmän sodan maisemassa. Ensimmäinen näistä tarinoista julkaistiin 1953 ja viimeinen 1964, juuri ennen Flemingin kuolemaa. Ja, kuten muistamme, tie populaarikulttuurin ikoniksi avautui vuonna 1962, kun ensimmäinen elokuvaversio Tohtori Ei heijastettiin kankaalle.

Jos elokuvat ovat pyrkineet päivittämään James Bondin hahmoa, käyttäytymistä, tarinakehystä ja härpäkkeitä, sama tehtävä on myös postflemingiläisillä romaaneilla. Kingsley Amis, John Gardner, Raymond Benson ja Sebastian Falks ovat kaikki tuoneet mukaan oman virityksensä Bond-mytologiaan enemmän tai vähemmän onnistuneesti. Nyt on siis vuorossa Deaver, jonka muuta tuotantoa rasittavan toimintarytkytyksen on sanottu tehneen agenttiparan uudesta elämästä helvetin.

Deaverin Carte Blanche esittelee meille reilun kolmekymppisen James Bondin, joka on Afganistanin sodan jälkeen rekrytoitu maailmalla salaisia sotilaallisia operaatioita suorittavaan erityisryhmään. Muilta osin hänessä on edelleen paljon tuttua: jykevät, vakavat kasvot, autona Bentley, kädessä Walther ja Rolex. Silmille hän nostaa nyt Oakleyn muodikkaat silmälasit ja käyttää teknisenä tukena puhelinta, jossa herkutellaan lukuisten "appsien" toiminnoilla.

Juonen mukana tarina kulkee Serbiasta Lontooseen ja Etelä-Afrikkaan ja matkalla räjäytellään paljon ja tapetaan roistoja, joista pahin on kellertäväkyntinen jäte- ja kierrätysbisnestä pyörittävä tyyppi, joka omaa nekrofilisia taipumuksia. Vastaan tepastelee tietenkin myös naisia, joita Bond kaataa tai sitten ei, riippuen hieman siitä, missä emotionaalisessa tilassa nämä ovat. Uusbondin vastuullisuutta korostaa niin ikään se, että hän ei enää tupakoi ja lenkkeilee tai tekee fyysisiä harjoitteita vähintään tunnin päivässä.

Kuten sanonta kuuluu, munakasta saatikka kokkelia ei voi tehdä munia rikkomatta. Guardian-lehdessä ilmestyneen arvion mukaan Deaver on toiminut juuri näin. Hän on ottanut munat Bond-myytin pesästä ja saanut aikaiseksi sekasotkun, joka maistunee vain niille, jotka pitävät kokkelin mausta enemmän kuin munien muodosta.

19.5.2011

Kirjariita

Maaliskuun blogissani kerroin Booker-palkinnon kansainvälisestä tunnustuspalkinnosta, jonka ehdokaslistoille eksynyt John le Carré halusi nimensä poistamista kandidaattien joukosta. Näin tapahtui ja voittaja päätettiin valita jäljelle jäävien joukosta.

Valinta on nyt tehty (Guardian) ja amerikkalainen Philip Roth sai kunnian osakseen. Mutta tästäkään ei selvitty vailla yskänkohtauksia. Kolmimiehisen raadin yksi jäsenistä suuttui valinnasta niin, että ilmoitti irrottautuvansa välittömästi päätöksestä. Roth ei hänen mielestään ole mikään kirjailija vaan samasta aiheesta jankuttava tylsimys, joka istuu lukijan naamalla ja tukehduttaa hänet hengiltä. "Luulenpa, että kahdenkymmenen vuoden päästä kukaan ei enää lue Rothia", Carmen Callil, eronnut panelisti, toteaa.

Callil itse on kirjailija ja kustantaja, joka perusti aikoinaan feministisen kirjallisuuden julkaisuun erikoistuneen kustantamon. Hän on toiminut monien kirjallisuuspalkintoraatien jäsenenä ja saanut kuulemma harvemmin lävitse omia ehdokkaitaan. Kaikesta on silti kyetty keskustelemaan ja päätymään lopulta kaikki tyydyttävään lopputulokseen.

Mutta ei nyt. Rothin nimi runnottiin läpi häntä sen kummemmin kuulematta, eikä Callille jäänyt muuta mahdollisuutta kuin heittää pyyhe kehään ja poistua takavasemmalle. Hän ei halunnut olla mukana porukassa, joka kuvittelee keisarilla olevan muutakin päällään kuin syntymäasunsa.

Jo esikoisromaanistaan, ja viimeistään Portnoyn taudista (1969) lähtien Roth on ollut monien erityisryhmien (juutalaiset, naiset, mustat, uskonnolliset ja poliittiset fundamentalistit) maalitauluna. Tässä mielessä Callillin reaktiot noudattavat tuttua kaavaa. Roth kuuluu Norman Mailerin ohella amerikkalaisen nykykirjallisuuden inhotuimpien "miessovinistien" joukkoon. Siinä ristiretkessä Booker raadin puheenjohtajan huomautus Rothin viidenkymmenen vuoden käsittämättömän korkealaatuisesta uraputkesta vaimenee maailmankuvastaan vakuuttuneiden ritarittarien kavioiden kapseeseen.

Väärä ajattelu tuottaa väärää kirjoitusta.

16.5.2011

Länkkäreitä Skandinaviasta

Saksassa ruotsalaisiin dekkareihin on aina suhtauduttu mitä suurimmalla kiinnostuksella. Ja siinä sivussa myös muu Skandinavia (kyllä, jopa Suomi) on saanut huomiota. Silmiini osui hiljattain julkaistu artikkeli, jossa yritetään kovasti selittää rikoskirjallisuuden asemaa pohjoisessa maanosassamme ja ymmärtää sen luonnetta. Kirjoittaja on nimittäin oivaltanut, että jos kaikki se kauheus, josta kirjoissa kerrotaan, olisi totta, Ruotsissa jokainen kansalainen olisi ainakin pari kertaa tullut elämänsä aikana tapetuksi mitä hurjimmalla tavalla.

Ristiriita fiktion ja todellisuuden välillä on näin mitä suurin. Ruotsalainen yhteiskunta ei ole Mankellin, Larssonin tai Marklundin kuvaama helvetti, jossa sarjamurhaajat riehuvat, korruptoituneet poliitikot pitävät valtaa, uusnatsit kiusaavat heikompiaan, prostituutio rehottaa ja huumeita kiskotaan suoneen eliittibileissä. Aivan kuten historiallinen "Villi Länsi" Amerikan maassa ei ollut urheiden karjanajajien, ulvovien intiaanien ja kapakkatappeluiden takapajula.

Kysymys on kuulemma mytologiasta, jonkinlaisesta tarinoinnin muodosta, jolla pyritään lukemaan ulos jotakin sellaista, jonka ei tahdota koskaan tapahtuvan. Lukija hyppää näiden tarinoiden kera kummitusjunaan päästääkseen kauhuhöyryt ulos itsestään.

Ruotsalaisen rikoskirjallisuuden buumi alkoi 60-luvulla kirjailijapariskunnan Sjöwall/Wahllöön myötä (komisario Beck). Seuraava suosiopiikki tuli Mankellin mukana 90-luvulla (Wallander), jolloin lajityyppiä alettiin myös juurruttaa Skandinaviaan. Yhteiskuntakritiikki, seksin ja rivojen rikosten naimakauppa höystettynä yksilötragedioilla muodostuivat pian näiden tarinoiden toistuviksi elementeiksi.

Viimeisimmässä aallossa olemmekin jo saaneet tutustua Larssonin romaanien maailmankuvaan. Welt-lehden artikkelin kirjoittajan mielestä Pohjoismaisen rikoskirjallisuuden nykyisen suosion salaisuus on sen tavassa kääntää yhteiskuntakritiikki eräänlaiseksi rikospornoksi. Me kaikki tiedämme, että Ruotsi, Norja, Tanska, Islanti tai edes Suomi ei ole suinkaan se maa, jota kirjoissa kuvataan. Mutta on kutkuttavaa ajatella, että se voisi olla sitä. Että käärmeet saattaisivat luikerrella puiden oksille tarjoamaan meille kadotuksen hedelmää. Että me saattaisimme tarttua tähän mahdollisuuteen ja ylittää sen rajan, joka jättäisi taakseen tylsän järjestyksen, puhtauden ja hyvinvoinnin.

Puhdasta kuvitelmaa, fantasiaa. Realismista ei jälkeäkään. Ja silti niin koukuttavaa: pum-pum-arghh!

Translate