Paha flunssa

Kun amerikkalaisilta tiedusteltiin lempikirjoja vuonna 2008 listan kärjessä komeilivat Raamattu, Tuulen viemää ja Taru sormusten herrasta. Turhan tosissaan tuollaisia mielipidekyselyjä ei pidä ottaa - ja tässäkin otos oli vain muutaman tuhannen luokkaa - mutta jotakin ne kertovat ihmisten mieltymyksistä ja kirjamarkkinoista, myös niistä. Kymmenen kärkeen ylsivät Harry Pottereiden, Dan Brownin parin trillerin ja sellaisten klassikoiden kuin Kuin surmaisi satakielen sekä Sieppari ruispellossa ohella Stephen Kingin Tukikohta. Näistä viimeksi mainittu oli nostettu peräti viidenneksi, Rowlingsin ja Da Vinci -koodin väliin. 

 

Kun Kingin romaanin aihepiiri liikkuu Amerikkaan ja maailmaan iskevässä tautiepidemiassa, voisi kuvitella, että vastaava kysely nyt tehtynä antaisi samankaltaisen tuloksen.

Kingin romaanissa yhdysvaltalaisesta, kemiallisia aseita kehittävästä sotilastukikohdasta karkaa erään paniikkikohtauksen saaneen potilaan mukana pahanlaatuinen virus, joka pistää maan- ja maailmankirjat sekaisin. Muutamassa viikossa superflunssaksi nimetty tauti on tappanut yksistään Yhdysvalloissa 200 miljoonaa ihmistä.

Kun tauti iskee, oireet ovat normaalin flunssan, kylmettymisen tai keuhkokuumeen kaltaiset. "Vilunväreitä. Kuumetta. Päänsärkyä. Heikkoutta ja yleistä voimattomuutta." Mutta kohta potilas tuntee jo kipuja virtsatessaan, rauhaset alkavat turvota, ja turvotus leviää kyynärtaipeisiin ja nivusiin. Tämän jälkeen tulevat hengitysvaikeudet ja lopulta hengityksen pysähtyminen, kuolema. 

Antibiootit eivät virukseen pure. Virus leviää ilmateitse ja tarttumisaste on korkea. Oireet ilmaantuvat äkillisesti, saattavat häipyä hetkeksi palatakseen kahta kovempina takaisin. Kaikki on ohi nopeasti. Sairastuneet kaatuvat kirjaimellisesti kuolleina maahan kesken kävelyn tai menettävät lyhyen kamppailun jälkeen henkensä niille sijoilleen. Kaupunkien kaduilla ja ulosmenoteillä vallitsee kaaos. Tartunnan pelästyttämät ihmiset pyrkivät pois ihmisjoukkojen läheltä väistellen tielle pysähtyneitä ja kolarisumaan takertuneita autoja ja niiden sisältä löytyviä, kuolinkouristuksiin vääntyneitä ruumiita.

Ennen kuin kyseinen tauti - joka tuntee myös nimet "sisärengaskaula" ja "tukehtumissairaus" - pääsee valloilleen, seuraa tartuntaketjujen suma, joka leviää salakavalasti ihmisten arkisissa askareissa. Kuten:

Hän söi juustopurilaislautasen ja jälkiruuaksi palasen Baben herkullista mansikkapiirakkaa. Hänellä oli pieni nuha, allerginen ehkä ja hän aivasteli ja syljeskeli kaiken aikaa. Aterian aikana hän tartutti Baben, tiskaajan, kaksi rekkakuskia nurkka-aitiossa, miehen, joka toi leivän pöytään, miehen joka tuli vaihtamaan levyn jukeboxiin ja hunajapupun joka tarjoili hänen pöytäänsä. Hän jätti dollarin juomarahan, mikä kuhisi kuolemaa.

Tai näin:

Odottaessaan Sweeneyn vastaanotolle he tartuttivat sairauden yli kahteenkymmeneenviiteen ihmiseen mukaanluettuna isokokoinen nainen, joka pistäytyi vain maksamaan laskunsa ennen kuin meni siirtämään sairauden koko bridgekerhoonsa.

Kahden naisen mukava ilta cocktailbaarissa päättyy siihen, että he onnistuvat tartuttamaan jokaisen kyseisessä baarissa ja "kaksi lähistöllä olutta juonutta nuorta miestä". Seuraavana päivänä naiset suuntaavat länteen ja tuovat taudin mukanaan myös sinne.

Muutamassa kuukaudessa yhteiskunta on romahtanut ja Yhdysvallat jakaantunut toisilleen vihamielisiin heimoihin. Unien kautta ihmisiä hallitsevat hyvän ja pahan voimat ovat heränneet henkiin ja valmistautuvat viimeiseen taistoon. Pahuuden ilmentymänä romaanissa on demoninen hahmo, Randall Flagg, "tumma mies", joka on pystyttänyt oman valtakuntansa Las Vegasiin. Kyseessä on yliluonnollisia voimia omaava pahuuden ruumiillistuma, joka on sittemmin kulkeutunut lukuisiin Kingin kertomuksiin, ehkä seikkaperäisimmin fantasiasarjaan Musta torni (1982-2012).

Se oli tumma mies, mies joka heräsi eloon hänen unissaan, olento, jonka hengen hän oli aistinut syklonin mustassa sydämessä. (---) Jossakin... nurkassa tai ehkä aivan heidän takanaan... hän tarkkaili heitä. Ja odotti. Ja oikealla hetkellä hän koskettaisi heitä ja he kumpikin... mitä? Tulisivat hulluiksi pelosta tietenkin. Vain sitä. Hän pystyi näkemään heidät. Nick oli varma että hän pystyi näkemään heidät. Hänellä oli silmät, jotka pystyivät näkemään pimeässä niin kuin kissan silmät tai joidenkin outojen, vieraiden olentojen. (---) hänestä kaikki näytti hitaalta ja punaiselta ikään kuin koko maailma olisi liisteröitynyt puolimaksoittuneeseen vereen.

Kingin romaanista on olemassa kaksi julkaistua versiota. Ensimmäinen ilmestyi 1978, neljä vuotta kirjailijan esikoisromaanin Carrien jälkeen. Välissä oli vielä kaksi muutakin huippumenestystä, Salem's Lot (1975) sekä The Shining (1977), sekä samaan aikaan jälkimmäisen kanssa pseudoyymillä Richard Bachman ilmestynyt The Rage. Tukikohdan alkuperäisessä versiossa tapahtumat on sijoitettu 80-luvulle. Kun romaanista myöhemmin julkaistiin "lyhentämätön ja täydellinen laitos" maailmanlopun meininkiä on siirretty kymmenen vuotta eteenpäin, joka on myös teoksen ilmestymisajankohta, vuoteen 1990.

Varhaisesta romaaniversiosta leikattiin kustantajan toivomuksesta pois satoja sivuja, jotka myöhemmin siirrettiin takaisin Tukikohdan toiseen tulemiseen. Näin voitiin tietenkin tehdä, kun Kingistä oli tässä välissä tullut yli kaksikymmentä romaania julkaissut, kiitetty ja palkittu bestselleristi, jolla lienee ollut myös sananvaltaa teostensa muodon ja sisällön suhteen. Tukikohta on siten tuon viimeisimmän painoksen osalta edelleen kirjailijan laajin romaani, joskin lähellä sitä ovat olleet niin ikään yli tuhatsivuiset Se (1986) ja Kuvun alla (2009). 

Romaanin - siis sen toisen painoksen - alkuun sisältyy kaksiosainen kirjailijan esipuhe, ensimmäinen "luettavaksi ennen tämän kirjan ostamista" ja toinen "luettavaksi kirjan ostamisen jälkeen". Edellisessä kirjailija varoittaa kepeään tyyliin kirjan ostamista harkitsevaa siitä, että kyseessä ei ole uusi, ei edes erilainen vaan laajennettu versio aiemmasta kirjasta. Tarkoittaa sitä, että vanhasta tarinasta tutut henkilöt tekevät tässä uudessa "enemmän" asioita.  

Jos lukija alun varoituksista huolimatta kulkee kaupan kassan kautta kirja kainalossaan, kirjailija selittää hieman tarkemmin ratkaisuaan uudesta, laajennetusta painoksesta. Tästä selviää, että kustantaja tai kustantamon myyntiosasto leikkasi aikoinaan käsikirjoituksesta neljäsataa sivua puhtaasti taloudellisista, ei kirjallisista syistä. Leikkaushuoneen lattialta tämä "tekstinkäsittelylaiteripulista" syytetty kirjailija on nyt noukkinut osan talteen ja liittänyt mukaan uuteen versioon. Tulos on ainakin hänen mielestään tarinaltaan rikkaampi ja tarinankerronnan kannalta suorastaan välttämätön. Vertailukohtana hän käyttää vanhaa Grimmin veljesten satua Hannusta ja Kertusta, johon sisältyy siihenkin keskeisen juonen kannalta turhia mutkia, mutta ne myös muuttavat muutoin "tylsän kyhäelmän" maagiseksi ja satoja vuosia kestäväksi tarinaksi.

Esipuheensa päätteeksi King toteaa, että hän kirjoittaa vain kahdesta syystä, "miellyttääkseni itseäni ja miellyttääkseni muita". Tukikohdan syntyprosessia hän ei halua sen tarkemmin avata kuin toteamalla, että alussa on idea, sitten toinen ja pyrkimys rakentaa yhteyksiä näiden ideoiden ja henkilöhahmojen välille. Jossakin välissä "pälkähtää kirjailijan päähän" ajatus lopusta, joka tuskin koskaan toteutuu lopullisessa versiossa. Sitten sitä vain istutaan alas ja kirjoitetaan, yksi sana kerrallaan.

Kingin arkinen tapa suhtautua kirjoittamiseen löytyy kattavammin esitettynä hänen omaelämäkerrallisesta kirjoittamisen oppaastaan Kirjoittamisesta (2000). Oikotietä onneen tai menestykseen ei ole, kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla. Tarinankerronnan rakenteet, henkilöhahmojen luonti, kuvailu, dialogi ja muut kerronnan keinot on vain opittava, itkun ja ilon kautta, viitseliäästi tekstiä työstäen ja, ennen kaikkea, muilta oppien. Sillä lukeminen on lopulta se pohja, johon kirjailijat rakentavat ammattitaitonsa.

Kun Tukikohta ilmestyi uutena painoksena, New York Timesille kirjoittava Robert Kiely ei ollut erityisen otettu edes tästä laajennetusta versiosta, mutta löysi romaanin suoraviivaisen tuomiopäivänkuvauksen ja latteuksien alta myös syvyyttä, joka ilmentää Kingin lukeneisuutta ja herkkävaistoisuutta kulttuuristen merkitysten äärellä. Joten, Kielyn mielestä ei ole epäilystäkään etteikö King olisi lukenut paitsi amerikkalaisuuden henkistä uudistumista luotaavia kirjailijoita (Melville, Whitman, Dos Passos) myös arkiseen keskiluokkaisuuteen ja keskinkertaisuuteen kätkeytyvää mielikuvituksellista potentiaalia, joka heittää juopot ja juntit keskelle uskomattomia tapahtumia. Tältä tasolta King on Kielyn mielestä kuin kansanomainen versio Thomas Pynchonista.

Myös muut, erityisesti populaarikulttuuriin pesiytyneet asetelmat löytyvät Tukikohdasta. Viruksen kutsumanimi "Kapteeni Trips", jota ei romaanissa mitenkään selitetä, ja joka on herättänyt lukijoissa paljon hämmennystä, viitannee kalifornialaisen psykedeelisen rockyhtyeen nokkamiehen Jerry Garciaan. Juoniasetelma, jossa pieni ryhmä eloonjääneitä lähtee "pelastusmatkalle" on henkilöiden luonteenpiirteitä myöten kuin suoraan Ihmemaa Ozista. Tien päällä ollaan kuin Kerouacin romaanissa Matkalla tai Steinbeckin Vihan hedelmissä. Nuoren kapinallisen teinitunnelma kohtaa Thoreaun romanttisen kuvaelman Elämää metsässä ja Huckleberry Finn yhdyttää Rambon.

Kiely löytää Kingin romaanista lukuisia, ja hieman hämmentäviä, yhtymäkohtia siihen amerikkalaisuuteen, jonka muovaamia me kaikki olemme. Woody Allenia, Jane Fondaa, Gary Cooperia tai Kevin Costneria muistuttavat, jo arkkityypeiksi muotoutuneet henkilöhahmot on näin ajettu kulttuurisen "lihamyllyn" läpi. Puhumattakaan teoksen yhteyksistä siihen kaikille tuttuun yksittäiseen kirjaan, Raamattuun.

Tukikohta on kuin amerikkalainen alitajunta, kuvaus taudinkulusta ja samalla taudinkuva jo itsessään. Kun seikkailua, romantiikkaa, allegoriaa, profetiaa, satiiria, fantasiaa ja lopun aikojen tunnelmaa sisältävä tarina viimein satojen sivujen jälkeen alkaa kääntyä yliluonnollisen suuntaan, tietää saapuneensa perille maahan, joka on olemassa vain mielikuvissamme. Vai onko? Ehkä, kuten romaanin yksi keskushenkilöistä joutuu myöntämään, raja mielikuvituksen ja todellisuuden välillä on jo aikaa sitten hälvennyt edellisen eduksi.

---

Stephen King: Tukikohta 1-2. Suom. Kari Nenonen. Book Studio 1990.

Sanasta kuvaan

Vuosikymmeniä sitten nyt jo edesmennyt opettajani vertaili erään luennon yhteydessä kirjaa ja elokuvaa toisiinsa, ja totesi leikillisesti, että tarinankuljettamisen kannalta kirja on ylivertaisen kustannustehokas. Yksi lause riittää kertomaan lukijalle, että aikaa on mennyt sata vuotta. Saman kertomiseen elokuvassa tarvitaan kassikaupalla rahaa, viikkojen ja kuukausien työ, tuhansia kuvia sekä avustajien ja tehostenikkareiden armeija.

Katsojan tai lukijan pään sisällehän molemmat pyrkivät, joten perimmäinen tavoite on molemmilla yhtäläinen. Vain keinot ovat erilaiset. Sanat ja kuvat vaikuttavat meissä, riippumatta niitä tuottavista välineistä.

Kirjallisuuden ja elokuvan väliset kytkökset nousivat taasen mieleeni, kun luin Stephen Kingin Hohdon. Kyseinen teos tunnetaan tänään ehkä paremmin Stanley Kubrickin kauhuelokuvaklassikkona, jossa Jack Nicholson irvistelee ja riehuu kirves kädessä perhettään lumihankeen ajaen.

Kubrickin elokuva valmistui 1980, vain kolme vuotta romaanin ilmestymisestä. Vaikka kirjailija itse ei ollut aluksi kovinkaan innostunut tarinansa kuvallisesta versiosta, kriitikoiden ja tutkijoiden aivoituksia se palveli paremmin kuin Kingin kirjat koskaan. Elokuvataiteen sisällä Kubrickin filmistä on tullut virstanpylväs ja ikoni. Eikä se ole huonosti menestynyt kaupallisestikaan. Kingin kohdalla taiteellisen painoarvon puutteen ovat korvanneet tilille kertyneet taalat.

Kingin kirjan ja Kubrickin elokuvan välillä on monia eroavuuksia, joista triviaalit yksityiskohdat eivät ole ainoita. Elokuvassa sekopääksi muuntunut isä heiluttaa kirvestä, kirjassa paksua nuijaa. Elokuvassa Danny-poika on seitsemänvuotias ja ajelee kolmipyöräisellä pitkin hotellin tyhjiä käytäviä, kirjassa poika on viisi ja käyttää omia jalkojaan hotellia tutkiessaan. Kirjassa isä on näytelmäkirjailija, joka viimeistelee hotellissa käsikirjoitustaan, elokuvassa hän kärsii enemmän kirjailijan tyhjän paperin kammosta kuin mistään muusta. Elokuvaan sisältyvää ikimuistoista hokemaa ("All work and no play makes Jack a dull boy") ei myöskään romaanista löydy. Romaanin lopussa hotelli räjähtää Jackin kanssa palasiksi, elokuvassa näin ei käy. Jack makaa jäätyneenä hotellin pihalla olevan labyrintin uumenissa, labyrintin, jota ei myöskään romaanissa ole.

Elokuvassa on siis mukana - kuten niin monissa kirjoista tehdyissä sovituksissa - ylimääräisiä kohtauksia ja juonellisia muutoksia, puhumattakaan poisjätöistä. Kingin kirjailijanlaadun tuntien jälkimmäiselle löytyy hyviä perusteluita.

Kirjailijana King on kuin innokas mutta kelvoton puutarhuri, joka laistaa puiden ja pensaiden leikkauksesta, maaperän muokkauksesta ja lannoituksesta ja on hieman tohelo myös tuholaiseläinten ja kasvitautien torjunnan suhteen. Kingin kirjallinen puutarha rehottaa, lajien kirjo on mittava ja tilaan nähden ylimitoitettua.

Jos King käy tarinankertojana ylikierroksilla, Kubrick edustaa päinvastaista mentaliteettia. Kuvien määrällä on tarkka suhde siihen aikaan, jonka hän käyttää illuusioidensa luomiseen. Kohtausten sisällä kulkevien otosten keskinäinen suhde antaa elokuvalle hieman raukean ja hitaan tunnelman, joka korostaa tyhjän tilan kauhua.

Romaanissa King käyttää paljon sivuja antaakseen henkilöilleen uskottavan psykologisen henkilöhistorian. Heikon itsetunnon ja syyllisyyden tunteiden raastama pariskunta näyttäytyy irvikuvana vastuullisesta vanhemmuudesta. Isän lapsuudentraumat, alkoholismi ja lupaavan kirjailijanuran katkeaminen ovat synkkää reaalimaailmaa selittäviä tekijöitä. Siihen nähden kirjaan sisältyvät yliluonnolliset elementit "hohtoineen" ja haamuineen tuntuvat kliseisiltä ja naurettavallakin tavalla vastakohtaisilta.

Kubrick siirtää Kingin romaanin näyttämönä toimivan vuoristohotellin mielentilan tasolle. Kuvat lattiaa pitkin valuvasta verivirrasta, kuolleiden hahmojen äkilliset ilmestymiset kuin tyhjästä, tiloja hallitsevat geometriset muodot, hiljaiset hetket, taustalle jätetyt äänet, päähenkilön raivoon jähmettyneet kasvot ja pitkät kamera-ajot ovat sitä maisemaa, josta painajaiset on tehty. Kubrick menee omalla teoksellaan ikään kuin suoraan kirjan ja tarinan ytimeen. Hänelle tosin hirviöistä suurin löytyy ihmisen sisältä.

Tämä seikka erottaakin Kingin kirjan ja Kubrickin elokuvan selkeimmin toisistaan. King korostaa henkilöidensä haavoittuvaisuutta ja sitä, miten helppo kohde he ovat ulkoa tulevalle pahuudelle. Kubrick ei tällaiseen usko tai ei halua antaa sille painoarvoa. Kuoleman kätyrinä toimiva isähahmo menettää itsehillintänsä ja -hallintansa ja seurauksena on verinen tragedia. Kummituksia meistä jokainen näkee vain omilla silmillään.

Kubrick toteaa, antaa kuvien puhua ja ottaa etäisyyttä. King kulkee emootioiden tietä ja lähellä henkilöidensä psyykettä. King valitsee tarinan, Kubrick kerronnan.

Kohteena olemme silti me, sinä ja minä, katselijoina ja lukijoina. Kun yhteys löytyy, me hohdamme.

Kuningas visertää

Uutinen kai se on tämäkin:

Stephen King on ryhtynyt twiittaamaan.

Aiemmin sosiaaliseen mediaan nihkeästi suhtautunut menestyskirjailija on vihdoin antanut periksi ja astunut sisään digiyhteisöön. Aloitteentekijänä tai painostajana oli kustantaja, jonka mielestä twiittaus auttaa Kingiä ylittämään ajoittain iskevän kirjoittamisblokin pahimmat karikot.

Kingin twiitit löytyvät osoitteesta @StephenKing. Seuraajia kirjailijalla on jo yli 200 000 ja twiittejäkin hän on saanut aikaiseksi reilut 30. Näistä ensimmäinen ("Ensimmäinen twiittini. Neitsyys lähti. Olkaa lempeitä.") päivättiin 6.12. ja sai reilussa tunnissa 90 000 seuraajaa.

Vastoin omia ennakko-odotuksiaan King on ollut twiittaajana kohtuullisen ahkera. Viestejä on tippunut parhaimpina päivinä 5-7. Minkäänlaisiin karkeuksiin tai kauheuksiin hän ei ole sortunut. Viimeisin huomio löytyy eiliseltä päivältä: "Taidan olla viimeinen ihminen Amerikassa, joka ei ollut vielä törmännyt lauluun 'What Does the Fox Say'. Nyt se ei lähde päästä."

King itse seuraa seitsemäätoista visertäjää, joista yksi on kanadalainen kollega Margaret Atwood (@MargaretAtwood). Hänelle King on lähettänyt parikin twiittiä, joista ensimmäisessä hän ihmetteli, mitä ylipäätään tekee twitterissä, ja toisessa arvioi leikilliseen sävyyn ystävänsä laatimaa runoa: "Thy poetry tonight, is not thy best."

Danny-boy juoksee taas

Tämän vuoden mielenkiintoisiin uutuuksiin lukeutuu Stephen Kingin laatima jatko-osa kauhuromaaniklassikolle Hohto (1977). Doctor Sleep ilmestyy syyskuussa, ja kertoo nyt keski-ikäiseksi varttuneesta Danny-pojasta, joka käyttää telekineettisiä kykyjään kuolemansairaiden ihmisten hyväksi.

Romaanin myötä King palaa juurilleen eli kauhukertomusten äärelle. Hohto oli Kingin uran ensimmäinen suuri kaupallinen menestys ja sementoi hänen maineensa lukijoita säikyttävien tarinoiden laatijana. Sittemmin romaaneja on kertynyt viitisenkymmentä ja lyhytkertomuksia satoja, sekä kauhun että trillereiden, tieteistarinoiden kuin muunkintyyppisten aiheiden tiimoilta. Viimeisin, vasta suomeksikin ilmestynyt 11/22/63 oli poliittinen fantasia Kennedyn murhasta.

King väläytti jo muutama vuosi sitten mahdollisuutta jatkaa tarinaa siitä, mihin Hohto aikoinaan jäi. Monet olivat sitä häneltä jo kysyneet ja aprikoineet, miten mielenvikaisen isänsä kynsistä selvinneen pojan elämä noista rankoista ajoista oli sujunut. Oliko Dannysta tullut isänsä kaltainen juoppo vai jotakin muuta? Lopulta King taipui ja lupasi kertoa asioiden "todellisen" laidan, jos lukijat sitä kerta haluavat.

Syksyllä saamme siis tietää, mitä Dannystä on tullut ja kuinka sinut hän on maailman ja kykyjensä kanssa. Lähistöllä häärii nimittäin salaperäinen lahko, joka metsästää Dannyn kaltaisia "hohdokkaita".

Entertainment Weeklylle antamassaan haastattelussa King kertoi halunneensa testata vielä kerran kykeneekö hän säikyttämään lukijoilta "p-t housuun": "Halusin palata niihin inhottaviin, pelottaviin juttuihin, joilla joskus aloitin. Saas nähdä, miten tässä onnistuin. Itse olen kyllä kirjaan tyytyväinen. Muussa tapauksessa se olisikin jäänyt julkaisematta."

Jäähyväiset automaattiaseille

Obaman hallinnon kampanja automaattiaseita vastaan on saanut vaikutusvaltaista tukea kirjallisuuden raskaasta sarjasta. 350 miljoonan myydyn kirjan Stephen King on julkaissut pikapikaa ärhäkkään puheenvuoron (Guns), jossa sotkee kansallisen kivääriliiton ja kaikki aseiden puolestapuhujat syvimpään suohon.

Kingin kirjoitus on laajuudeltaan vain 25 sivua, eikä hinnallakaan pilattu (vajaa 3 euroa).  Ja Amazonin Kindlen kautta kustannettuna se löytää kyllä lukijansa. Myös ne, joita Obaman povailemat aselainrajoitukset huolestuttavat.

King omistaa itse muutaman jykevän pyssyn, ja kohdistaakin kriittisen viestinsä vain yli 10 kutia ilman latausta ampuviin leluihin ja niiden kantajiin. Hän on kyllästynyt siihen retoriikkaan, jolla vapaata aseenkantokanto-oikeutta kannattavat tahot elämöivät. Hallitus on näille kuumapäille luotu vain ihmisten kiusaksi. He elävät omassa mielikuvitusmaailmassaan, jossa diktaattorit nousevat valtaan, jos kaikilla ei ole omia aseita. Yksilöiden mä-teen-mitä-haluan -toimia rajoittavat lait ovat asefetisistien mielestä kätkettyä sosialismia. Nämä ihmiset ovat addiktoituneet Kingin mielestä yhtä pahoin automaattiaseeseensa kuin "Amy Winehouse ja Michael Jackson siihen paskaansa, joka heidät lopulta tappoi".

Ja tietenkin Kingin kohteena on amerikkalainen media, joka haistaa veren ja kuoleman ja tekee siitä Corn Flakesia.

Oman kirjailijanuransa alkutaipaleelta King muistaa hyvin esikoisromaaninsa Rage (1977), jossa onnettoman lapsuuden läpikäynyt oppilas alkaa heilua aseensa kanssa koulussa. Sittemmin jotkut tosielämän "sankarit" käyttivät Kingin teosta inspiraationsa lähteenä. Kirjailijan omasta toiveesta romaania ei enää ensipainoksen loputtua ole nähty kaupan hyllyllä.

King ei kirjansa kirjoittamista ole katunut, mutta koska se osoittautui vaaralliseksi, hänen oli tehtävä asialle jotakin. Laki ei häntä tähän olisi velvoittanut, kuten se ei velvoita ihmisiä luopumaan aseistaan. Kysymys on tosiasioiden hyväksymisestä ja valinnan tekemisestä. Kingin valinta oli pyrkimys häivyttää "paha" romaani ihmisten mielistä.

Omalla aseidenvastaisella kirjasellaan King haluaa nyt provosoida ja pistää mielipiteitä muuttavan kampanjajunan liikkeelle. Keskustelua ainakin on syntynyt - laidasta laitaan, puolesta ja vastaan - kuten Guardianista löytyvän King-uutisoinnin lähes 600 lukijakommenttia todistavat.