Terapiassa

Yle 1 näyttää taas kesäajan uusintoina loistavaa HBO-draamasarjaa Terapiassa. Puolen tunnin kestävissä jaksoissa psykoterapeutti Paul Weston (Gabriel Byrne) kuuntelee potilaidensa huolia ja esittää väliin omia kommenttejaan.

Juonellisesti ei kovin sykähdyttävää, mutta draaman kaaresta voi huolehtia niin kovin monin eri keinoin. Tässä sarjassa jännite rakentuu puheen, kertomuksen ja vuorovaikutuksen varaan. Terapeutin ja potilaan välinen suhde, potilaan kertomus ja sitä välittävä näyttelijäntyö luovat näihin puolituntisiin tiiviin, intiimin ja kihelmöivän tunnelman.

Kuin lukisi nykyamerikkalaista novellia, short storya. Ei ne suuret tai yllättävät juonenkäänteet vaan pidätetyt tunteet, arkeen kätkeytyvät merkitykset ja sulkeuma, josta katsoja tai lukija lähtee muodostamaan tulkintaa kokemukselleen.

Jaksoittain vaihtuvat potilaat ja tarinat luovat kokonaisuuteen kertomuksellisen jatkumon. Paul Westonin lailla katsoja tapaa tutut potilaat viikon välein. Mutta vaikka potilaan olotilaa määrittävä keskusongelma ratkeaa vasta viikkojen päästä, yksittäiseen istuntoon sisältyy aina pienempien sivujuonien ja -aiheiden käsittely, joka viedään sillä kertaa päätökseen. Näin katsojan mielenkiinto henkilöitä kohtaan säilyy ja katsomiskokemus saa täyttymyksen.

Sarja perustuu israelilaiseen alkuperäisideaan, ja sen ensimmäinen kausi käynnistyi USA:ssa 2008. Potilaiden (mm. traumatisoitunut sotilas, itsemurhaan taipuvainen tyttö, aviokriisissä oleva pariskunta) elämäntarinoiden ohella saamme tuntumaa myös terapeutin omiin ongelmiin ja tämän pyrkimyksiin selviytyä niistä.

Sarjan muoto tuo mieleen Louis Mallen elokuvan Ilta Andrén kanssa (1981). Myös se rakentuu kokonaan kahden osapuolen väliseen dialogiin ja ulkoinen toiminta on rajattu minimiin. Ja vaikuttaa aivan yhtä vahvasti kuin Terapiassa tekee.

Tarkkaa näyttelijäntyötä, ja erityisen tarkkaa käsikirjoittamista. Oivallista oppimateriaalia kirjoittajille, jotka haluavat oppia draaman salaisuudet - älynkäyttöä unohtamatta.

Ja seuratkaa tarkkaan, miten Gabriel Byrne hypistelee sormillaan silmälasejaan samalla, kun kuuntelee potilaan ääntä ja seuraa tämän olemusta. Miten pienin keinoin merkitystä onkaan mahdollista luoda!

http://www.hbo.com/in-treatment/index.html#/in-treatment/index.html

Carver

The New York Times Book Review on tehnyt listauksen vuoden 2009 parhaimmista kirjoista. Fiktion puolella ei tuttuihin nimiin törmää, mutta tietokirjallisuuden puolella sentään. Mukana on Carol Sklenickan tuore elämäkerta Raymond Carverista (1938-88), miehestä, joka teki "likaisesta realismista" käsitteen amerikkalaiseen kirjallisuuteen.

Mielenkiintoiseksi Sklenickan teoksen tekee mm. se, että siinä analysoidaan huolellisesti ja seikkaperäisesti kirjailijan suhdetta kustannustoimittajaansa, millä on ollut oma merkityksensä Carverin kirjailijakuvan rakentumiseen. Siis sillä, miten kustannustoimittajan tekstieditoinnit vaikuttavat siihen, mihin asentoon kirjailijan teksti lopulta lukijan silmille asettuu.

Muistan tutustuneeni Carverin tarinoihin ensimmäisen kerran 80-luvun puolessavälissä, kun Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta ilmestyi suomeksi. Koruttomat kertomukset keski-ikäisistä, keskiluokkaisista, keskivertoihmisistä iskivät suoraan tajuntaan ja herättivät kiinnostuksen siihen, miten pienillä keinoilla ja mitättömillä vihjeillä on mahdollista rakentaa elämää suurempia kertomuksia.

Carver on varmasti maineensa ansainnut ja lunastanut taiteensa ytimen. Mutta kovin harvoin kirjallisuus nähdään myös tuotannollisena kokonaisuutena, jossa luovaa työtä tehdään ihmisten keskellä ja lisää porukkaa tulee tuotannon eri vaiheissa sisään ovista ja ikkunoista.

Hyvä siis muistuttaa meitä lukijoita tästäkin, että jokaisen menestyneen kirjoittajan takana on erinomainen kustannustoimittaja.


New York Times