Visuaalisuus ja kiihkeä näyttelijätyö lienee leimallista Zholdakia, ja näitä riittää myös Kirsikkapuistossa. Tshehovin teksteistä löytyvä melankolia, takertuminen menneisyyteen, ihmisten kyvyttömyys muutokseen ja kurkkuun takertuva nauru ovat läsnä Turun esityksessä. Hiekkaa ja sementinpalasia tippuu hapertuvan talon raunioista, kun kartanofasadin taakse sijoitetut henkilöt käyvät keskinäistä, huutojen, kuiskausten ja kulmikkaan elekielen hallitsemaa kamppailuaan elämästä. Kirsikkapuiston kätköistä Afrikan eläimet kurkistelevat ja tervehtivät kuin muistumana jostakin ihmiskunnan alkukodista, ehkä Paratiisista.
Zholdak kertoo ohjelmalehtisessä esityksen toimivan draamallisten tavoitteiden ohella omakuvana hänestä itsestään. Tämä tietenkin tekee kaikesta nähdystä vieläkin riipaisevampaa. Varsinkin, kun Kirsikkapuisto ei kykene kuin ajoittain korjaamaan sen suunnan, minkä näytelmä saa sen alkuhetkistä. Ohjaaja lisäsi vasta produktion loppuvaiheessa kokonaisuuteen mukaan otteen aiemmin sanomalehden sivuilla julkaisemastaan "Pienestä teatterimanifestista", ja samaan syssyyn leikkasi lopullisesta versiosta pois näytelmän kaksi ensimmäistä näytöstä. Lopputulos tyydyttää kyllä mielenkiintoisena ratkaisuna, mutta jättää silti hieman ikävän ja happaman jälkimaun.Ohjaajan tuskastuminen näyttelijöihinsä ja omaan työhönsä tulee manifestin kautta selväksi. Ja selväksi käy myös se, että Tshehovin draamaan Zholdak ei ole tällä kertaa päässyt käsiksi aivan siten kuin oli ehkä ollut tarkoitus.
Niin, lopultakin: neljä ja puoli tuntia henkisen umpikujan rampauttamaa maisemaa alkaa kohta muistuttaa jo itseään. Muutamat mainiot äänimaailmaan puhaltavat tuulahdukset, valoilla aikaansaadut tunnetilan muutokset tai esinesymboliikka eivät silti katsojaa eheytä.
Väsymys jää jäljelle, kun kartanon portit lopulta lukitaan. Mikä lienee toisaalta hyvin tshehovilainen tunnetila. Jo yksistään sen kokeminen kannattaa, vaikka ei elähdytä.
