Kuvakirjallisuuden aika on nyt

Alkaneen vuoden ensimmäinen merkittävä kirjauutinen tulee Brittein saarilta, jossa on jo ehditty jakamaan Costa Book Awardsit. Ennen paremmin Whitebread-palkintona tunnettu huomionosoitus myönnetään viiteen eri sarjaan - esikoisromaani, romaani, runous, elämäkerta ja lastenkirja - ja kunkin sarjan voittajien joukosta raati valitsee yhden teoksen ja tekijän, josta leivotaan pääpalkinnon saaja.

Rahaakin on maineen ja kunnia ohella tarjolla. Oman sarjansa voittaja saa tosin vaatimattomat 5 000 puntaa (n. 6 000 euroa), mutta jos onnistuu hurmaamaan raadin ja jättämään muut finalistit varjoon, voittopotti nousee jo lähelle 70 000 euroa.

Pääpalkinnon saaja nimetään tammikuun lopulla.

Raha ei silti tässäkään ole pääasia. Ainakin kaksi mielenkiintoista piirrettä löytyy tämän vuoden Costasta. Kaikki oman sarjansa voittajat ovat naisia, ja parhaan elämäkerran laatinut teos muodoltaan sarjakuva. Edellinen seikka ei sinänsä yllätä meitä, jotka olemme tottuneet naiskirjailijoiden taitoon saavuttaa pääasiassa naislukijoista koostuvan asiakaskunnan tyylilliset ja sisällölliset kriteerit.

Mutta elämäkertasarjan pokaalin työntäminen sarjakuvateokselle on jo yksistään uutisenarvoinen asia. Näin tapahtui nyt ensimmäistä kertaa Costan (ja Whitebreadin) historiassa. Kun tiedämme sarjakuvan, tai graafisen teoksen (graphic work) aseman kirjallisuuden lajikentällä - jossa ruotsalaissyntyisen, yhdysvaltalaisen Art Spiegelmanin Maus (1991) on lajityypin klassikko - tunnustuksen saaminen näyttäytyy pieneltä sensaatiolta. Kirjallisuushistoriallista naavaa ei sarjakuvataiteelle ole vielä juurikaan kasvanut ja vaikka kulutusmarkkinoilla sen asema on vahva ja nouseva, arvostuksen laita saattaa edelleen olla vähän niin ja näin.

Nyt siis Costa ja sen liepeillä häärivä joukko asiantuntijoita on päättänyt siirtää Brittein saarten elämäkertakirjallisuuden uuteen aikaan. Voittaneen teoksen ovat laatineet Mary ja Brian Talbot ja heidän kirjansa, Dotter of Her Father's Eyes, on sarjakuvan muotoon puettu kertomus James Joycen tyttären, Lucia Joycen surullisesta elämästä. Mukana on myös teoksen käsikirjoituksen tehneen Mary Talbotin kokemukset omasta lapsuudestaan merkittävän Joyce-tutkijan, James S. Athertonin tyttärenä.

Raadin mielestä Talbotien teos on "kauniisti laadittu kirja", joka "pystyy tehokkaalla tavalla kaatamaan kirjallisuuden ja sarjakuvan väliset raja-aidat."

Brian Talbotin laatimissa kuvissa historia ja nykyhetki, isien synnit ja lasten kapeille harteille lastattu elämäntuska kohtaavat. Lucia Joyce päätyi lopulta mielisairaalaan. Maryn kohtalo ei ollut ihan näin tyly, mutta tarpeeksi miehisen tunnekylmyyden kohteena olemista siihenkin liittyi.

Spiegelman voitti omalla teoksellaan Pulitzerin 1992. Joitakin muitakin sarjakuvilla operoivia löytyy myöhemmin muissa kisoissa palkittujen listoilta. Mutta reilun parinkymmenen takainen sarjakuvabuumi ei koskaan noussut taiteellisille siivilleen. Brian Talbotin mielestä vasta nyt eletään "sarjakuvaromaanin kulta-aikaa". Milloinkaan ei kuulemma ole tehty niin taitavasti laadittuja ja kiinnostavia sarjakuvia kuin tänään. Lajityypin sisällä vallitsee myös tyylien ja aiheiden kirjo, joka hakee vertaistaan - eikä sitä menneestä löydy.

Kuvaromaani?

Suomalaisen kirjallisuuden perheessä sarjakuva ei ole vielä löytänyt paikkaansa. Vaikka kirjallisuuden osto-, myynti- ja kustannustilastoissa sarjakuvalle on jo varattu oma käppyrä - heti siinä tieto- ja kaunokirjallisuuden alapuolella - sen rooli on lähinnä hämmentävä. Romaanien, runojen, näytelmien, esseiden ja muun kirjoitetun kirjallisuuden porukoissa kuvalliseen viestintään keskittyvä muotokieli on kuin väärässä seurassa. Tai kuin avioton lapsi, huutolaispoika ja räyhähenki samassa hahmossa.

Angloamerikkalaisessa maailmassa sarjakuva on noussut "yhdeksäntenä taiteena" muiden rinnalle nk. sarjakuvaromaanin (graphic novel) muodossa. Kyseessä on romaanin kaltainen kerronnallinen ja juonellinen kokonaisuus, jonka kerronta kuitenkin perustuu kuvamateriaalin kokeelliseen tai sarjakuvamaiseen käyttöön. Romaanipuristeille tämänkaltaisten tuotteiden nostaminen historiallisen lajityypin rinnalle tuottaa tietenkin ylimääräistä hengenahdistusta. Kuinka lapsille, nuorille ja laiskoille lukuvammaisille tarkoitetusta populaarikulttuurista voisi olla edes kuvitteellista haastetta Cervantesin, Dickensin tai Joycen  kehittämälle kerrontataiteelle!

Suomessa, ja kuulemma myös Saksassa, sarjakuvan ja  kirjallisuuden välinen suhde on täynnä ylimääräisiä jännitteitä ja ennakkokäsityksiä. Germaanit pitävät edelleenkin kirjallisuutta sivistyksen, koulutuksen ja aikuisuuden mittana, kun taas sarjakuvat liitetään nuoruuteen, moukkamaiseen käytökseen, populaarikulttuurin aivottomuuteen ja, ennen kaikkea, amerikkalaisuuteen.

Ehkäpä tilanne meillä ei ole aivan näin huono. Monet signaalit antavat ymmärtää, että sarjakuvalle halutaan antaa myös tilaa, jopa istumapaikka kirjallisuuden perheparlamentissa. Viivin ja Wagnerin, Kiroilevan siilin, Koiramäen karvanaamojen ja Fingerporin myötä meitä on opetettu "lukemaan" myös kuva-albumeita. Ja sarjakuva elää, kuten hyvin tiedämme, voimakasta etsikkoaikaa lukuisten vähemmän tunnettujen piirtäjien töissä.

Mutta vielä kaukana taitaa olla se aika, kun sarjakuvaromaani nousee kilpailemaan vaikkapa Finlandia-kirjallisuuspalkinnosta. Vai onko? Asennemuutoksen voi käynnistää siirtämällä terminologisen painopisteen sarjakuvista kuviin; puhutaanko mieluummin kuvarunoudesta tai kuvaromaanista? Tai jos se olisi sittenkin: grafiromaani?