Kirjallisuus puhututtaa

Oltakoon Haruki Murakamin romaanien laadusta mitä mieltä tahansa, kukaan ei voi kiistää niiden sosiaalista merkitystä. Japanilainen on haalinut itselleen valtavan kansallisen ja globaalin lukijakunnan, joka hotkaisee intoonsa melkein tukehtuen Murakamin uuden kirjan aina, kun sellainen ilmestyy. Siinä eivät paljon paina joidenkin kriitikoiden happamilta kuulostavat huomiot kirjailijan kömpelöstä tyylistä, banaalista ja lapsellisesta tavasta kuvata seksuaalisuutta tai flirttailusta lukijoidensa päällimmäisten odotusten kanssa.

Jokin aika sitten brittiläinen kirjailija Tim Parks nosti mielenkiintoisella tavalla esille kaksi toisistaan poikkeavaa kirjailijaa, Murakamin ja E. L. Jamesin. Vaikka näistä löytyy ehkä enemmän eroja kuin yhtäläisyyksiä, molemmat ovat onnistuneet siinä yhdessä ja kirjailijalle niin tärkeässä asiassa: herättämään keskustelua.

Sekä Murakamin että Jamesin kirjat ovat ihmisten keskinäisen vuorovaikutuksen käyttöainetta, sosiaalista kittiä, joka sitoo meidät toisiimme. Aivan kuten sää, urheilu ja politiikka, miksei uskontokin. Aikana, jolloin televisiosarjat, elokuvat ja popmusiikki tuntuvat - edellisten ohella - saavan suurimman huomion siellä, missä ihmisiä kokoontuu yhteen, tämä on arvokasta ja tärkeätä. Siis: kirjallisuudesta ja kirjallisuuden kautta puhuminen.

Kirjallisuuden asema julkisen keskustelun kukkona on muuttunut aikojen kuluessa. Menneisyydestä Parks ottaa esimerkiksi Laurence Sternen Tristram Shandyn (1759), joka ilmestyi peräti seitsemän vuoden ajan jatkokertomuksena lehdessä pitäen lukijansa koko tuon ajan pihdeissään. Sternen antiromaanista väiteltiin, keskusteltiin, sitä parodioitiin, matkittiin ja kirjailija muokkasi itsekin teostaan saamansa palautteen perusteella ja sisällyttäen julkisen debatin osaksi pitkäkestoista kertomustaan.

Ja onhan näitä muitakin, tottahan toki. Vaikka kuinka paljon. Siellä ja täällä, meilläkin (Tuntematon sotilas, Juhannustanssit, Romaanihenkilön kuolema, Puhdistus yms.). Olennaista on se, että jotkut kirjat ovat kyenneet herättämään lukijoiden kiinnostuksen ja halun jatkaa keskustelua kirjan sisältämien asioiden vuoksi. Kysymys ei Parksin mielestä ole estetiikasta, ei siitä, miten hyvin tai huonosti kirja on kirjoitettu. Joillakin teoksilla vain on kyky saada meidät reagoimaan, keskustelemaan, ottamaan yhteyttä toisiin lukijoihin ja jakamaan näkemyksiämme muille.

Tähän kaikkeen tarvitaan tietenkin paljon lukijoita. Kirjalliset myyntimenestykset, blockbusterit voivat linkittää meitä yhteen, mutta useimmiten lienee tänään helpompi löytää kirjoja, joita emme ole vielä lukeneet kuin niitä yhteisen jutustelun pohjina toimivia. Syynä lukukulttuurien eriytymiseen voidaan pitää kirjatuotannon huimaa kasvua sekä lukemiskulttuurin kansainvälistymistä. Merkittävä osa painetuista kirjoista jää laajemman huomion ulkopuolelle ja ne, jotka nousevat hämärien puotien kujilta parrasvaloihin, herättävät mielenkiintoa enemmän kansainvälisen maineensa kuin sosiaalisen merkittävyytensä tai sisältönsä puolesta.

On niin paljon kirjoja, joita luetaan, jotta ne voitaisiin unohtaa.

Mutta aina joku yllättää ja muistuttaa meitä kirjallisuuden yhteiskunnallisesta asemasta tässä sähköisen median ja valkoisen kohinan kotiplaneetalla. Jamesin pehmopornokirjat ovat yllyttäneet ihmiset keskustelemaan yksilön seksuaalisen identiteetin sekä sen muotojen ja kontrollin rajoista, Murakamin lajityyppejä sekoittava proosa puolestaan ihmisen mahdollisuuksista löytää tasapaino sosiaalisen hyväksynnän ja tunnistettavan minuuden väliltä.

Parksin huomio kirjallisuuden joukkoja yhteen kokoavasta voimasta on helppo allekirjoittaa, ja vieläkin helpompaa on jäljittää E. L. Jamesin teosten herättämää laajalle sektorille ryöpsähtänyttä keskustelua. Mutta Murakamin demagogin kyvyistä en olisi aivan niin varma. Kyllähän Japanin ihmemiestä paljon luetaan ympäri maapallon, mutta miten on niiden pohjalta käytävän keskustelun laita? Onko Murakami kirjallisen keskustelukulttuurin valaisijana kuitenkin liian ilmeinen ja niin liukkaaksi rasvattu, että hänen kirjoistaan ote kirpoaa?

Itse jaksoin vielä ihastella ja ihmetellä Murakamia ensimmäisten käännettyjen teosten (Suuri lammasseikkailu, Sputnik rakastettuni, Kafka rannalla) jälkeen, mutta viimeisimpien kohdalla on päässäni vallinnut jo tyhjyyttä kolkompi ilmapiiri. Erityisesti 1Q84 kääntyi viimeisen, kolmannen osan "ansiosta" ylipitkäksi, tarinaa junttaavaksi ja runttaavaksi pettymykseksi.

Mutta eihän toisaalta se, että minä en välitä käyttää Murakamia sosiaalisen vuorovaikutukseni keppihevosena, merkitse että kukaan ei sitä tee. Ja ehkä joskus jossakin minunkin tekee mieli siirtyä siihen pöytään, jossa niin monet muutkin jo istuvat ja nauttivat toistensa seurasta.

Kriitikko on kuollut... eläköön kirjallisuus

Saksan sodanjälkeisen kirjallisen elämän dynamo, Marcel Reich-Ranicki on kuollut.

Ikävuosia hänelle ehti kertyä jo 93, joten ihmiselon ihanuudet ja kurjuudet tulivat perusteellisesti ja syvältä läpikäytyä. Reich-Ranicki syntyi Puolassa, vietti varhaislapsuutensa Berliinissä, sitten natsien pakottamana Varsovan getossa ja maanpakolaisvuodet Brittein saarilla. Sodan jälkeen hän teki jonkin aikaa työtä Puolaa hallitsevien kommunistien kanssa, kunnes emigroitui läntiseen Saksaan.

Reich-Ranicki oli keskeisesti rakentamassa uutta kirjallista elämää kivikauteen pommitetussa Saksassa. Hän vaikutti niin kirjallisissa piireissä kuin sanomalehtien toimituksissa, puhumattakaan radiokanavista ja televisiostudioista. Suorapuheisuutensa ja lievästi sanottuna tyrkyttävän esteettisen ehdottomuutensa ansiosta Saksan "kirjallisuuden paaviksi" nimetty Reich-Ranicki hankki lähelleen niin vihamiehiä kuin ihailijoita.

Vaaka taisi lopulta kallistua jälkimmäisten painosta.

Mutta toisin kuin oikea paavi, Reich-Ranicki ei pitänyt itseään erehtymättömänä. Yksi hänen arkkikohteistaan oli Günter Grass, jonka esikoisromaanin Peltirummun kriitikko murskasi palasiksi todetakseen myöhemmin menneensä arviossaan vikaan. Samoin kävi Grassin myöhemmän teoksen Avarammille aloille kanssa. Reich-Ranicki repi romaanin näyttävästi kahtia Spiegelin kannessa, mutta totesi myöhemmin sen kuitenkin ihan kelvolliseksi opukseksi.

Tappelu Grassin ja muutaman muunkin ison nimen (Martin Walser) kanssa jatkui elämänsuoran viime metreille asti. Herrojen nokkapokka äityi välistä rajuksikin, mutta ei kadottanut koskaan porvarillisen hillittyä tyyliään.

Reich-Ranickin suurin ansio kriitikkona ei ollutkaan ehkä siinä, että hän olisi tuonut kentälle taiteellisen näkemyksen omaavaa harmoniaa, vaan juuri päinvastaisessa: Reich-Ranicki osoitti omalla esimerkillään, miten moninaista ja ihmisen tunnemaailmaa mullistavaa kirjallisuus voi parhaimmillaan olla.

Hänen omat suosikkinsa löytyivät Saksan kirjallisuuden raskaasta klassikkosarjasta; Goethe, Kleist, Fontane, ja kaikkein suurimpana, Thomas Mann.

Kriitikkona Reich-Ranicki halusi kuitenkin ennen kaikkea innostaa ihmisiä lukemaan. Siksi hän pyrki kärjistämään, ärsyttämään, yksinkertaistamaan ja viihdyttämään. Ehkä hieman opettamaankin, sillä sivistyksen tarpeellisuudesta hän ei tinkinyt. Ihminen, joka lukee paljon, tietää luulevansa paljon. Ja kriitikko kuvittelee itsestään aina hieman enemmän. Reich-Ranickin mielestä kriitikon on oltava taiteen oikeussalissa sekä kirjallisuutta puolustamassa että sitä syyttämässä.

Reich-Ranickista tuli suuren yleisön suosikki myöhemmin 80-luvulla, kun hän veti kirjallisuusohjelmaa televisiossa. Itse satuin joskus näkemään noita ohjelmia, joissa pieni, kalju, tukevahkon vatsan omaava vanha mies heilui sanallisen viikatteensa ja vieraidensa kanssa kuin eksyneenä väärään ohjelmaan. Puhetta pulppusi yleisön naurunremakan ja taputusten säestämänä. Kinasteluakaan ei unohdettu. Meno muistutti enemmän jalkapallostudiota tai stand uppia kuin vakavamielistä kirjallisuusohjelmaa.

Hyvänä näytteenä mainitusta toimii tämä videopätkä, jossa Reich-Ranicki kumppaneineen käy käsiksi Haruki Murakamin varhaisromaaniin.

Reich-Ranickin uskomattoman elämän koko kaari löytyy hänen omaelämäkerrastaan Mein Leben (Eurooppalainen, suom. Otto Lappalainen. Otava 2001).

Nobelpörssinoteerattuja

Lokakuu lähestyy ja sen myötä veikkaukset tulevasta kirjallisuuden nobelistista kiihtyvät. Kansainvälisten vedonlyöntitoimistojen suosikkilistan kärjestä löytyy tällä hetkellä Haruki Murakami. Japanilainen on aiemminkin pärjännyt hyvin näissä ennakkoasetelmissa, ei niinkään itse valintahetkellä, jossa viimeisen sanan lausuu aina ruotsalaisten asettama arvovaltainen komitea. Ja tekee sen, kuten tiedetään, yllätyksiä säästämättä.

Murakamin osakkeet ovat siis nousussa. Lähellä hengittävät amerikkalainen Joyce Carol Oates, unkarilainen Peter Nádas, eteläkorealainen Ko Un ja kanadalainen Alice Munro. Huonosti ei mene myöskään syyrialaisella runoilijalla Adoniksella, joka hävisi 2011 vain säkeenmitalla ruotsalaisten omalle pojalle, Tomas Tranströmerille.

Philip Roth ja Don DeLillo ovat edelleen ainakin niminä mukana, mutta monikaan ei usko, että komitea lähtee tuolle linjalle. Palkitsemaan yhdysvaltalaisia meganimiä.

Juu, ei: Sofi Oksasen nimeä ei listoilta löydy.

Vakavastihan näitä nobelarpajaisia ei ole syytä ottaa. Vain Ruotsin Akatemia tietää lopulta sen, minkä tietäminen on tarpeellista. Kaikki ennen sitä on huulten pärinää. Bob Dylanin puolesta iskettiin taaloja pöytään parisen vuotta sitten, ja viimevuotiseksi voittajaksi (Mo Yan) nousi lopulta kirjailija, jonka kertoimissa ei ollut hurraamista.

Mutta pelurit ovat nyt iskeneet kiinni Murakamiin.

Kun Nobel pitäisi testamentin mukaan luovuttaa kirjailijalle, jonka kirjat ovat jollakin tapaa edustavan "ihanteellisia", Murakamin nimi ei kaikkien moraalikoodistoon tai esteettisiin kategorioihin taivu. Hänen tapansa risteyttää keskenään lajityyppejä, melodraaman ja suorasukaisen seksuaalisen kuvaston häpeilemätön käyttö ja kansallisten ja kulttuuristen typologioiden kyseenalaistaminen on tulkittu epäilyttävänä.

Murakamin asemaa Nobel-pörssissä ei mitenkään edistä sekään, että hän on niin tavattoman suosittu. Kaikkialla maailmassa.

Mutta onhan hän sentään mies ja vieläpä sopivan vanha. Tähän mennessä 109 kirjailijaa on tämän arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon saanut. Heistä vain 12 on ollut naisia. Palkittujen keski-ikä on yhtä kuin Murakamin ikä, 64.

Oma veikkaukseni on kylläkin Nádas. Mutta ennemmin Murakamia lukee kuin turpaansa ottaa.