Valekirjailija!

Kirjavarkaudella on joskus lyhyet jäljet. Yhdysvalloissa ja Britanniassa julkaistiin kuluvan kuukauden alussa nuoren Q. R. Markhamin jännitysromaani Assassin of Secrets, joka sai kiittävät arvostelut, paljon julkisuutta ja ovet auki niin elokuva- kuin jatkosopimuksillekin. Kunnes tarmokkaat James Bond -fanit palauttivat homman lähtökohtiinsa osoittaen blogeissaan ne kohdat kirjasta, joissa kirjailija oli plagioinut John Gardnerin ja monien, monien muiden (Ludlum, Greene) kirjoittajien tuotoksia.

Kustantajat Atlantin molemmin puolin keskeyttivät myynnin, vetivät kirjat kaupoista ja ilmoittivat palauttavansa rahat tekeleen jo ostaneille lukijoille. Kirjailija itse kätkeytyi agenttinsa kanssa tuntemattomaan paikkaan.

Tämä kaikki vain parissa viikossa.

Nyt Markham, joka on tosielämässä Quentin Rowan, kirjakauppias Brooklynista, on astunut esille, pyytänyt kaikilta anteeksi ja selittänyt tekojaan. Pahoittelunsa hän on erityisesti esittänyt sillekin kriitikolle, joka oli ehtinyt ylistää romaania "kylmää sotaa käsittelevien jännitysromaanien veroiseksi klassikoksi". Tietyllä tavalla Markhamin teoksesta tulikin klassikko, mutta ihan muista kuin kirjallisista syistä.

Valekirjailija kertoo päättäneensä tulla kirjailijaksi jo varhain, viimeistään siinä vaiheessa, kun hänen 19-vuotiaana kirjoittamansa runo sai julkistakin arvonantoa 90-luvun puolella. Hän halusi olla maailman paras ja suosituin kirjailija. Joten, siirtyessään proosafiktioon (mitä valintaa hän nyt ihmettelee ja katuu), hän luki paljon vanhojen mestareiden töitä, eikä mennyt kauankaan, kun hän alkoi epäillä omia kykyjään. Kaikki oli jo sanottu muualla niin paljon paremmin. Rowan alkoi lainailla pätkiä sieltä, toisia täältä. Näyttäessään valmista tekstiä ystävilleen nämä innostuivat ja kehottivat jatkamaan. Kohta oltiinkin jo agentin kanssa kustannustoimittajan huoneessa tekemässä korjauksia, poistoja ja lisäyksiä. Hommat karkasivat käsistä. Rowan tunsi olevansa kykenemätön suorittamaan häneltä vaadittua omasta päästään, joten hän ammensi muilta, oikein isolla kauhalla.

Lopputuloksena oli romaani, joka on pääasiassa harsittu kokoon aiemmin kirjoitetuista teksteistä. Henkilöt, dialogi, juonenkäänteet... Kaikki on tuttua, mutta ei kuitenkaan ihan. Omien sanojensa mukaan hänestä tuntui kuin olisi ollut pistämässä kokoon Frankensteinin hirviötä. Kirjoja signeeratessaan häntä hävetti, mutta "arpa oli heitetty jo niin kauan aikaa sitten, eikä nyt ollut enää muuta tehtävissä kuin näytellä tätä kamalaa pantomiimia".

Koko kirjaprojektinsa ajan Rowan oli tietoinen pelaamisensa korkeista panoksista. Mutta jokin sai hänet jatkamaan ja asettamaan kaiken, hänen uskottavuutensa, itsekunnioituksensa ja maineensa, yhden kortin varaan. Huonostihan siinä kävi, vaikka Rowan haluaisi vielä joskus kirjoittaa ihan oikeasti oman kirjan.

Nyt kirjamaassa käytetään "Tapaus-Rowania" varoittavana esimerkkinä siitä, miten voi käydä, kun omat akanat ja naapurin jyvät menevät sekaisin. Ja miten helposti googlaus paljastaakaan huijarit ja bloggaus heiluttaa mediaa.

Pastissi

Helsingin yliopistossa tarkistetaan maaliskuun lopulla Sanna Nyqvistin kirjallisuustieteen alaan kuuluva väitöskirja, joka käsittelee pastissin ongelmaa kirjallisuudessa. Eli, kun kirjailija vääntelee ja kääntelee tietoisesti jotakin aiemmin kirjoitettua tekstiä ja laatii sen pohjalta oman versionsa, hänen tuotostaan voidaan kutsua pastissiksi tuosta toisesta tekstistä. Erityisesti postmodernistiset romaanit ovat harjoittaneet tätä paljon.

Kirjallisuuden maailmassa tyylin jäljittelyyn, imitointiin tai lainaamiseen on aina suhtauduttu hieman nuivasti. Viimeisin esimerkki löytyy Saksasta, jossa vasta teini-ikäisen Helene Hegemannin esikoisromaanista Axolotl Roadkill nousi häly sen paljastuessa suurelta osin kopioksi teksteistä, jotka oli otettu suoraan internetistä. Siis plagiaatiksi.

Kirjallisuuden puritaanien mielestä Hegemann toimi epärehellisesti ja moraalittomasti, koska hän ei etukäteen kertonut käyttämistään lainauksista ja sitaateista.

Hyvä silti muistaa, kuten monet ovat muistuttaneet, että kirjallisuuden maailmassa teksteistä rakentuvat tekstit ovat aina olleet läsnä. Hegemann teki siis sen, minkä monet ovat tehneet monta kertaa jo paljon ennen häntä: lainanneet toisten laatimia tekstejä omiin tarkoitusperiinsä.

Onhan tähän meilläkin kiinnitetty huomiota. Muutama vuosi sitten kohistiin Anja Snellmannin romaanista, jonka keskeinen idea oli otettu tutkimuksesta, jota ei kuitenkaan romaanissa mainittu.

Pastissi, plagiaatti... alkuperäisyyden idea tunkeutuu kirjalliseen keskusteluun takaoven kautta. Mielenkiintoista, että me edelleenkin haluamme nähdä unta kirjailijasta, joka kertoo meille jotakin, jota kukaan ei ole koskaan kertonut aiemmin.

Hegemann-kohun taustalla taitaa olla myös asetelma, jossa internet identifioidaan moraaliltaan löyhään ja käytökseltään laiskoihin teineihin, jotka surffaavat mieluummin netissä kuin kirjastojen hyllyjen katveessa.

Sanna Nyqvist: Double-Edged Imitation : Theories and Practices of Pastiche in Literature . University of Helsinki 2010.