Tärkeintä on olla (lähes) aito

Keskustelua todellisuuden ja fiktion, todeksi kuvitellun ja todeksi halutun todellisuuden välillä käydään nyt paitsi meillä Suomessa (tapaus "Enkeli-Elisa") myös Saksassa. Siellä kirjasyksy on avattu ruotsalaisen Per Johanssonin rikosromaaniin Der Sturm yhdistetyllä kohulla.

Per Johansson ei nimittäin ole Per Johansson vaan Thomas Steinfeld, saksalainen, reilu viisikymppinen toimittaja. Romaanissa Johanssonista annetut tiedot ovat bluffia, samoin kuin ruotsalaisen alkuperäisteoksen saksaksi mukamas kääntäneen henkilön henkilöllisyys.

Illuusion täydellistämiseksi kirjan kansilehdellä Håkan Nesser ylistää romaanin ainutlaatuisuutta.

Eikä tässä vielä kaikki.

Kirjan todellinen luoja, Steinfeld, työskentelee keskisuuren saksalaisen sanomalehden kulttuuriosaston päällikkönä. Hänen rikosromaanissaan, joka on tekijänsä aluevaltaus kaunokirjallisuuden puolelle, murhataan kuvitteellisen saksalaisen sanomalehden kulttuuritoimittaja. Kun Per Johanssonin todellinen henkilöllisyys paljastui, tarkat lukijat alkoivat myös kiinnittää huomiota romaanissa karmealla tavalla murhatun toimittajan henkilöllisyyteen. Pian löytyikin yhtymäkohtia Steinfeldin entisen pomon ja kappaleiksi pilkotun romaanihenkilön välillä.

Hyvin muistavat tietävät - ja ne, jotka eivät muista, mutta osaavat googlata - että Steinfeld erosi reilu kymmenen vuotta sitten karmit rytisten erään sanomalehden palveluksesta kyllästyneenä esimiehensä toimintaan. Nyt tuo esimies on siis päätynyt Steinfeldin "ruotsidekkarin" ("Schwedenkrimi") sivuille. Nimet on tosin muutettu, mutta epäilys verisinä ruumiinosina vaikuttavan vainajan todellisesta henkilöllisyydestä ovat vahvat.

Kysymys kuuluu: tiesikö Steinfeldin nykyinen työnantaja, että tämä on kyseisen kirjan kirjoittanut? Jos työnantaja oli tästä tietoinen, miten sopivana tätä voidaan pitää? Että pahimman kilpailijan julkisuudessakin tunnettu toimittaja päätyy työnantajan alaisen laatiman väkivaltafantasian kohteeksi?

Jos siis kirjassa murhattu ruumis on se, jonka hänen kuvitellaan olevan. Ruumis itse on todennut, että hän "ei lue ruotsalaisia dekkareita".

Tekijä tietenkin kieltää kaiken. Myöntää, että kirja tuli kirjoitettua, mutta kaikki yhtymäkohdat todellisuuteen ovat jne. Saman toteaa myös kustantaja, kunnianarvoisa S. Fischer Verlag, jonka oman moraalin perään tässä myös on alettu kysellä. Jos edes S. Fischerin nimi ei takaa aitoutta ja alkuperäistä, mitä seuraavaksi? Kuinka pitkälle kustantajat ovat voitontavoittelussaan ja huomionkipeydessään valmiita menemään?

Ja se, että saksankieleen on jo ankkuroitunut käsite "Schwedenkrimi", se se vasta masentaakin...

Hole in USA

14 miljoonaa myytyä kirjaa maailmalla ei välttämättä takaa sitä, että maailma olisi valloitettu. Norjalainen dekkaristi Jo Nesbo (s. 1960) tietää tämän. Myös hänen kustantajansa tietää tämän ja on lähettänyt miehen Yhdysvaltoihin puhumaan itsensä ja kirjojensa puolesta.

New York Timesin haastattelussa norjalainen kertoilee elämästään entisenä rokkistrana ja nykypäivän bestseller-kirjailijana, joka imi vaikutteensa Chandlerin, Hammettin ja Thompsonin kirjoista ja ennen kaikkea Ibseniltä. Norjalaisen draaman suurvisiirillä oli kyky rakentaa näytelmänsä jännityskertomuksiksi, joissa arjen tyyni pinta väreilee ja rauhaa rikkontuu kohta syvyyksistä nousevan yllätyksen muodossa.

"Kaikkialla on synkkiä salaisuuksia, joiden taustalta löytyy ongelmia ihmissuhteissa. Aivan kuten on laita rikostarinoissa", Nesbo selittää yhtymäkohtiaan Ibsenin kanssa.

Nesbo julkaisi ensimmäisen romaaninsa 1997 ja on sittemmin julkaissut 15 kirjaa, joista yhdeksässä päähenkilönä on alkoholisoitunut etsivä Harry Hole. Jenkeissä Nesbota yritetään nyt markkinoida Stieg Larssonin imussa, mikä  on tietenkin hieman hassua, koska Nesbo oli jo jotakin ennen kuin Larsson oli muuta kuin lehtimies Tukholmasta. Eikä Ruotsi ole Norja, vaikka sillä ei merkitystä Amerikassa olekaan.

Mutta maailma on sellainen ja Nesbota haastatellut toimittajakin vertailee Larssonin ja Nesbon luomia sankarihahmoja toisiinsa ja päätyy pitämään jälkimmäisen Harry Holea skandinaviselle rikoskirjallisuudelle epätyypillisenä henkilönä. Tummat, synkät, nukkavierut outsiderit kuuluvat hänen mielestään enemmänkin amerikkalaiseen "noir" traditioon. Toisaalta, Nesbon tapa kuvata norjalaista yhteiskuntaa piiloon työnnettyjen ongelmien pesänä, on hyvin tyypillistä pohjoismaiselle rikostarinaperinteelle, toimittaja muistuttaa erästä norjalaista tutkijaa siteeraten.

Nesbo itse sanoo hieman jo väsyneensä Harryn synkkyyteen, eikä pidä mahdottomana herran päästämistä ikuiseen rauhaan. Mutta ei ehkä ihan vielä. Ja onhan Harryssa jotakin myös hänestä itsestään, Nesbo myöntää. Esimerkiksi addiktiot, joista tosin alkoholi ei ole hänen juttunsa. Eikä Harry voi sietää Di Derren musiikkia. Bändin, jonka laulaja-lauluntekijä Nesbo itse on.

Camilla Läckberg från fyeel-BACH-ah

Ruotsin rikoskirjallisuuden viimeisin komeetta Camilla Läckberg (s. 1974) on ollut tyrkyllä jenkkien kirjamarkkinoille aiemminkin, mutta nyt ovat odotukset isommasta jytkystä korkealla. Ensi viikolla julkaistaan Läckbergin kolmas rapakontakaisille amerikkalaislukijoille suunnattu dekkari, The Stonecutter (alkup. Stenhuggaren, 2005).

Myynninedistämistarkoituksessa Läckberg tekee parhaillaan kiertuetta ja piipahti Washingtonissa tapaamassa paikallislehden (Washington Post) toimittajaa, jolle kertoili avoimesti elämästään ja unelmastaan saada kirjansa New York Timesin bestsellerlistalle.

Läckbergin (amerikkalaisittain "Lackberg") aiempia teoksia on Yhdysvalloissa ostettu reilu 100 000 kopiota, mikä ei ole vähän mutta ei ihan paljonkaan.

Mutta ehkä nyt on muidenkin aika huomata kirjailija, jonka myyntiluvut Ruotsissa päihittävät jo Stieg Larssoninkin.

Läckberg on nuoresta iästä huolimatta ehtinyt julkaista jo 12 teosta, yhdeksän dekkaria, pari keittokirjaa ja lapsille suunnatun kirjan, josta muokattiin myös iPhoneen sopiva peli. Ruotsissa hän on superjulkkis, "Vuoden Nainen", osallistunut "Tanssii tähtien kanssa" -ohjelmaan ja naimisissa partaisen harrikkaa ajavan poliisin kanssa, joka voitti 1997 kaikkien aikojen ensimmäisen ja alkuperäisen ruotsalaisen "Seikkailijat" televisioformaattikisan. Yhdessä heillä on viisi lasta.

Läckbergin puoliso on myös tunnettu bloggari, jonka mies- ja avioliittoasiaa käsittelevästä blogista Coola Pappor tuli niin suosittu, että sen pohjalta muokattiin kirja. Mikä sekin on myynyt hyvin, kuinkas muuten.

Kaikin puolin siis superperhe elämänsä ruuhkavuosissa, ja kovin tavallinen, kuten Läckberg haastattelijalleen toteaa. "Ei meidän elämä oikeasti ole mitenkään hohdokasta", hän toteaa. Lapsia viedään kouluun ja harrastuksiin, sitten tehdään ruokaa, läksyjä, kylvetetään, pestään hampaat ja nukkumaan. Omat työt yritetään sovittaa tiukkaan aikatauluun. "Ihan ok. Elämä on mukavaa. Ei mitään tarvetta yrittää tehdä siitä sen kummempaa."

Skandinavilaisittain jalat maassa tässä siis mennään. Läckbergin romaanien tapahtumapaikka Fjällbackan (lausuntaohje amerikkalaisille: "fyeel-BACH-ah") on niin ikään tavallinen, Henning Mankellin Ystadin kaltainen pikkukaupunki jossakin päin Lounais-Ruotsia. Siellä jotkut onnettomat päästetään päiviltä, kunnes mysteerit ratkeavat ja murhaajat saadaan kiinni.

Resepti myy hyvin. Suosion (ja julkisuusrumban) myötä julkaisutahti on tosin hiipunut aiemmasta kirja per vuosi rytmistä viiden vuoden välein julkaistavaan kahteen kirjaan. Mutta silläkin pysyy leivän syrjässä kiinni.

Mistä nämä ruotsalaiset aina itsensä keksivätkin? Lehtolainen, Mäki, Oksanen... LOL.

Länkkäreitä Skandinaviasta

Saksassa ruotsalaisiin dekkareihin on aina suhtauduttu mitä suurimmalla kiinnostuksella. Ja siinä sivussa myös muu Skandinavia (kyllä, jopa Suomi) on saanut huomiota. Silmiini osui hiljattain julkaistu artikkeli, jossa yritetään kovasti selittää rikoskirjallisuuden asemaa pohjoisessa maanosassamme ja ymmärtää sen luonnetta. Kirjoittaja on nimittäin oivaltanut, että jos kaikki se kauheus, josta kirjoissa kerrotaan, olisi totta, Ruotsissa jokainen kansalainen olisi ainakin pari kertaa tullut elämänsä aikana tapetuksi mitä hurjimmalla tavalla.

Ristiriita fiktion ja todellisuuden välillä on näin mitä suurin. Ruotsalainen yhteiskunta ei ole Mankellin, Larssonin tai Marklundin kuvaama helvetti, jossa sarjamurhaajat riehuvat, korruptoituneet poliitikot pitävät valtaa, uusnatsit kiusaavat heikompiaan, prostituutio rehottaa ja huumeita kiskotaan suoneen eliittibileissä. Aivan kuten historiallinen "Villi Länsi" Amerikan maassa ei ollut urheiden karjanajajien, ulvovien intiaanien ja kapakkatappeluiden takapajula.

Kysymys on kuulemma mytologiasta, jonkinlaisesta tarinoinnin muodosta, jolla pyritään lukemaan ulos jotakin sellaista, jonka ei tahdota koskaan tapahtuvan. Lukija hyppää näiden tarinoiden kera kummitusjunaan päästääkseen kauhuhöyryt ulos itsestään.

Ruotsalaisen rikoskirjallisuuden buumi alkoi 60-luvulla kirjailijapariskunnan Sjöwall/Wahllöön myötä (komisario Beck). Seuraava suosiopiikki tuli Mankellin mukana 90-luvulla (Wallander), jolloin lajityyppiä alettiin myös juurruttaa Skandinaviaan. Yhteiskuntakritiikki, seksin ja rivojen rikosten naimakauppa höystettynä yksilötragedioilla muodostuivat pian näiden tarinoiden toistuviksi elementeiksi.

Viimeisimmässä aallossa olemmekin jo saaneet tutustua Larssonin romaanien maailmankuvaan. Welt-lehden artikkelin kirjoittajan mielestä Pohjoismaisen rikoskirjallisuuden nykyisen suosion salaisuus on sen tavassa kääntää yhteiskuntakritiikki eräänlaiseksi rikospornoksi. Me kaikki tiedämme, että Ruotsi, Norja, Tanska, Islanti tai edes Suomi ei ole suinkaan se maa, jota kirjoissa kuvataan. Mutta on kutkuttavaa ajatella, että se voisi olla sitä. Että käärmeet saattaisivat luikerrella puiden oksille tarjoamaan meille kadotuksen hedelmää. Että me saattaisimme tarttua tähän mahdollisuuteen ja ylittää sen rajan, joka jättäisi taakseen tylsän järjestyksen, puhtauden ja hyvinvoinnin.

Puhdasta kuvitelmaa, fantasiaa. Realismista ei jälkeäkään. Ja silti niin koukuttavaa: pum-pum-arghh!

Joensuu

Viikon miellyttävin uutinen kirjamaailmasta: Joensuulta ilmestyy uusi romaani syksyllä! Edellisestä onkin jo seitsemisen vuotta, mutta Joensuunhan kohdalla on viimeisten teosten kohdalla totuttu pitkiin kypsyttelytaukoihin. Pahan pappia taisi edeltää vieläkin pitempi hiljaisuus...

Edellisen kohdalla oli mielenkiintoista seurata sitä, miten kirjailija ratkaisi päähenkilön siirtämisen suomalaiseen mediamaisemaan (tietokoneet, kännykät yms.). Rakkauden nälkä julkaistiin 1993, kun Suomi oli syvässä lamassa, markka oli käypää valuuttaa, Koivisto presidenttinä ja itäblokin kaatuminen oli vielä tuoreessa muistissa. Puhelimet olivat lankojen päässä ja ihmiset pitivät asiansa itsellään.

Harjunpäältä tuo sopeutuminen onnistui vuonna 2003 julkaistussa tarinassa kuin ei mitään, kirjailijalta mainiosti myös muodon uudistaminen. Ehkäpä uuteenkin on tulossa jotakin joka pistää pohtimaan rikoskirjallisuuden kehittymistä. Joensuu oli niitä, jotka 70-luvulla siirsivät meidän kituisen dekkariperinteemme uudelle vuosituhannelle. Ehkäpä mestari näyttää taas mallia ja kertoo, mihin kaikkeen tämänkin kirjallisuuslajin tuotokset voivat yltää.

Vai laskeutuuko myös Joensuu Stieg Larsson-buumin kautta rupiselle maaperälle? Harjunpää ja rautahuone kuulostaa hieman pahaenteiseltä.