Vanha mies tekee tiliä

Tunnettu amerikkalainen lastenkirjailija Maurice Sendak (Hassut hurjat hirviöt) päästelee höyryjä suustaan (Guardian 2/10/). Ja ihmettelee samalla, miten hänestä on tullut tuollainen, karikatyyri vanhasta miehestä. "Vain minuutti sitten olin nuori."

83-vuotiaalla lienee oikeus silti laukoa kohtuuttomuuksia, elämästä noin ylipäätään ja joistakin ilmiöistä erityisesti. Sähkökirjoja hän vihaa. Ajatuskin niistä puistattaa. "Ihan kuin olisi olemassa vaihtoehtoseksiä. Ei sellaista ole. Ei kirjalle ole olemassa vaihtoehtoja. Kirja on kirja on kirja!"

Jotkut kirjailijakollegat ovat erityisiä inhokkeja. Salman Rushdieta - joka erehtyi antamaan Sendakin kirjasta kerran kielteisen arvion - hän nimittelee "kirotuksi paskiaiseksi", Stephen King on "bullshittiä" ja Roald Dahl on parempi kuolleena kuin elävänä: "Julmuus hänen kirjoissaan on vastenmielistä. Pelottava tyyppi. Tiedän, että monet hänestä pitävät, mutta ihmettelen silti. Kuinka hänestä voi tykätä?"

Eikä hänen oma elämänsäkään aina näytä niin ruusuiselta. Pitkäaikainen elämänkumppani kuoli muutama vuosi sitten, lastenkirjailijana ja kuvittajana hän kokee olevansa "idiootti", ei mikään van Gogh tai Monet, vaan aliarvostettu tuhertaja, joka tekee "kakarakirjoja". Ja koko pitkä elämä on mennyt parannellessa rankasta lapsuudesta saatuja haavoja.

Jäljellä on oikeastaan vain kuolema, joka saisi Sendakin puolesta olla jotenkin "viihdyttävä". Mielessä on kuva William Blakesta, jonka kerrotaan loikanneen vain hetkeä ennen kuolemaansa ylös sängystään ja ryhtyneen laulamaan.

Sendak on kuvittanut satoja kirjoja ja julkaissut omiaan toistakymmentä. Teosten myyntiluvut nousevat kymmeniin miljooniin. Ja edelleenkin hän on tuottelias. Kaiken kitinän ohella Sendak myöntääkin olevansa loppujen lopuksi aika onnekas. Hän kuuntelee Schubertia ja Mozartia, lueskelee kirjallisuuden klassikoita (Proust, George Eliot) ja tekee töitä.

Lapsuudesta Sendakille jäivät mieleen vain mielisairaan äidin tempaukset ja työuupuneen isän väsyneet kasvot sekä natsien hirmutekoja ihollaan kantaneiden sukulaisten lauma. Nämä siirtyivät myöhemmin hirviöiksi kirjojen sivuille. Mutta mielessä on myös hetki, jolloin hän löysi hetken kestävän yhteyden näiden nuriltaan menneeseen mieleen.

Joskus 80-luvun alussa Sendak sai tehtäväksi kuvittaa Isaac Bashevis Singerin erään kirjan. Taustatyötä varten hän kävi läpi sukunsa vanhoja albumeita ja löysi sieltä kuvia vanhemmistaan ja näiden perheistä nuorina, täynnä voimaa ja uskoa huomiseen. Kuvitus kirjaan valmistui tältä pohjalta. Kun hän näytti valmista työtään vanhemmilleen, nämä purskahtivat itkuun. "He itkivät. Minä itkin. Se oli siinä. Ja on edelleen."

Hetki tuli, oli ja meni - ja jäi.

Roald Dahlin vaja

Brittibloggarien läpi on kulkenut virtapiikki, jonka lähde on parin päivän takaisessa radio-ohjelmassa. Tänä syksynä on kulunut 50 vuotta siitä, kun lastenkirjailijana laajalti arvostetun Roald Dahlin (1916-90) yksi tunnetuimmista kertomuksista Jaakko ja jättipersikka julkaistiin. Tätä juhlistaakseen BBC:n toimitus kutsui kirjailijan jäämistöstä ja museosta vastaavat henkilöt studioon turisemaan tavallisia.

Monilla taisivat korvat höröttäytyä outoon asentoon siinä vaiheessa, kun kirjailijan lapsenlapsi, itsekin kirjailijana meritoitunut Sophie Dahl, paljasti lopulta korttinsa. Roald Dahl kirjoitti aikoinaan kirjansa pienessä, asunnon takana pihamaalla sijainneessa vajassa, jonka kunto on nyt käyttämättömänä päässyt rapistumaan. Kirjailijan perintöä vaalivat tahot haluaisivat kunnostaa tuon hökkelin ja rakentaa sen tarkan kopion Lontoon lähellä sijaitsevaan museoon.

Rahaa tähän kaikkeen tarvitaan 500 000 puntaa (n. 580 000 e). Lahjoituksia otetaan vastaan, kiitos.

Telegraphiin bloggaava Andrew Brown ärähti välittömästi: "Miksi helvetissä meidän pitäisi pelastaa Roald Dahlin vaja? Eikö hänen rikas perheensä pysty auttamaan?" Roald Dahl on brittien rahakone, tai ainakin hyvä bisnes, joten ärtymyksen ymmärtää. Perikunnan tilille tipahtaa säännöllisesti tuloja monesta lähteestä, kirjoista, oheistuotteista, mainoksista, käännös-, televisiointi- ja elokuvaoikeuksista. Sophie Dahl on itsekin menestyskirjailija, ja sitäpaitsi naimisissa popjazzari Jamie Cullumin kanssa. Joten: rahassa löytyy.

Brown sai paljon tukea näkemyksilleen lukijoiltaan ja muistakin tiedotusvälineistä. Kukaan ei tunnu vastustavan kohun kohteen, eli kirjoitushökkelin säilyttämistä ja kunnostamista ("Se on osa Britannian kirjallisuushistoriaa"), mutta siihen tuskin tarvittaisiin julkista tukea. Eikä ainakaan näin paljon rahaa! Dahlin museon vastaava henkilö lähti tosin pian pehmentämään pomonsa ajatuksia korostaen, että rahainkeruukampanjan varsinaisena kohteena ovat säätiöt ja yhdistykset, eivät yksityiset ihmiset.

Kun talous kurjistuu, kurjat hurjistuu. Ja ehkä joidenkin hyväosaisten todellisuudentaju pettää pahemman kerran. Puhumattakaan PR-toimiston toheloinnista.