Sivut

30.1.2013

Pum-pum-Mamet

Yksityistä aseenkanto-oikeutta puolustavien pääasialliset argumentit toistuvat David Mametin (s. 1947) eilen Newsweekiin laatimassa kirjoituksessa. Tunnetun näytelmäkirjailijan ja elokuvaohjaajan närkästystä vain vaivoin peittelevässä purkauksessa Obaman hallitus, Marx ja kommunismi asetetaan samalle lähtöviivalle yksilönoikeuksien kanssa.

Mametin rallissa voittajana maaliin selviytyy ylivoimaisena ykkösenä kansalainen, jolla on oikeus suojella itseään ja läheisiään kaikin käytettävissä olevin keinoin. Myös asein, jos siltä tuntuu. Yksilön tarpeet eivät kuulu valtionhallintoa pyörittäville byrokraateille.

Kirjoituksessaan Mamet hakee aseenkato-oikeudelle tukea Yhdysvaltain historiasta, ymmärtää "maan isien" halunneen perustuslailla, myös siihen kirjatulla kuuluisalla lisäpykälällä, varmistaa sen, että keskusvallasta ei koskaan muodostu diktatuuria, joka sanelee ja käskee ja valvoo. Mametin näkemyksen mukaan lain laatijoiden suhtautuminen valtiovaltaan oli äärimmäisen epäilevä ja kielteinen. He ymmärsivät, että yksilön tarpeet kulkevat aina yhteiskunnan tarpeiden edellä. Ja juuri tässä Obaman porukka menee pahasti harhaan. Se ei enää edusta sitä "terveen hallinnon" mallia, jonka olemasaolon oikeutus löytyy kansalaisten vapautta pyhittävästä perustuslaista.

Mamet myös muistuttaa, että sarjatuliaseet ovat olleet kiellettyjä Yhdysvalloissa vuodesta 1934. Ja muutoinkin aselait ovat maassa hänen mielestään jo nyt riittävän tiukat. Tämä ei ole tietenkään poistanut aseiden rikollista käyttöä. Mametin mukaan kaikkein räikeimmät väärinkäytökset tapahtuvatkin niissä osavaltioissa ja niissä kaupungeissa, joissa aseenkanto-oikeudelle on asetettu tiukimmat rajoitukset.

Rikolliset käyttävät aseita. Siksi kansalaisilla tulee olla mahdollisuus puolustaa itseään näitä vastaan. Siksi me tarvitsemme kouluihin aseelliset vartijat ja lainvartijoiden lonkkaa vasten lepäävät tykit, Mamet toteaa.

Mutta aina ja kaikkialla: vain ihminen itse määrittää sen, miten hän haluaa puolustaa itseään, perhettään ja omaisuuttaan. Tämän tahdon ylitse ei Obama, eikä kukaan muu saa kävellä.

Mametin kirjoitus on jo nyt, luonnollisesti, herättänyt suuria tunteita. Kovinkaan paljon uutta se ei tuo meneillään olevaan keskusteluun. Mametin näkemykset toistavat Pro-Gun -liikkeen parissa esitettyjä perusteluita, mitä eivät siinä hahmotellut yhteiskuntafilosofisen ajattelun alkeet kykene peittämään. Guardianin kolumnistin mielestä Mametin kirjoitus kertoo enemmän kirjoittajastaan kuin mistään muusta. Mamet on näitä oman persoonansa ja sen kaikkivaltaisuuden varassa eläviä julkkiksia, jotka ovat tottuneet saamaan kaiken haluamansa, omien tarpeidensa mukaan. Siksi hän onkin niin loukkaantunut siitä, että Obama kehtaa puhua kansakunnan tarpeista, ikään kuin Mametia ei olisi edes olemassa.

27.1.2013

Jäähyväiset automaattiaseille

Obaman hallinnon kampanja automaattiaseita vastaan on saanut vaikutusvaltaista tukea kirjallisuuden raskaasta sarjasta. 350 miljoonan myydyn kirjan Stephen King on julkaissut pikapikaa ärhäkkään puheenvuoron (Guns), jossa sotkee kansallisen kivääriliiton ja kaikki aseiden puolestapuhujat syvimpään suohon.

Kingin kirjoitus on laajuudeltaan vain 25 sivua, eikä hinnallakaan pilattu (vajaa 3 euroa).  Ja Amazonin Kindlen kautta kustannettuna se löytää kyllä lukijansa. Myös ne, joita Obaman povailemat aselainrajoitukset huolestuttavat.

King omistaa itse muutaman jykevän pyssyn, ja kohdistaakin kriittisen viestinsä vain yli 10 kutia ilman latausta ampuviin leluihin ja niiden kantajiin. Hän on kyllästynyt siihen retoriikkaan, jolla vapaata aseenkantokanto-oikeutta kannattavat tahot elämöivät. Hallitus on näille kuumapäille luotu vain ihmisten kiusaksi. He elävät omassa mielikuvitusmaailmassaan, jossa diktaattorit nousevat valtaan, jos kaikilla ei ole omia aseita. Yksilöiden mä-teen-mitä-haluan -toimia rajoittavat lait ovat asefetisistien mielestä kätkettyä sosialismia. Nämä ihmiset ovat addiktoituneet Kingin mielestä yhtä pahoin automaattiaseeseensa kuin "Amy Winehouse ja Michael Jackson siihen paskaansa, joka heidät lopulta tappoi".

Ja tietenkin Kingin kohteena on amerikkalainen media, joka haistaa veren ja kuoleman ja tekee siitä Corn Flakesia.

Oman kirjailijanuransa alkutaipaleelta King muistaa hyvin esikoisromaaninsa Rage (1977), jossa onnettoman lapsuuden läpikäynyt oppilas alkaa heilua aseensa kanssa koulussa. Sittemmin jotkut tosielämän "sankarit" käyttivät Kingin teosta inspiraationsa lähteenä. Kirjailijan omasta toiveesta romaania ei enää ensipainoksen loputtua ole nähty kaupan hyllyllä.

King ei kirjansa kirjoittamista ole katunut, mutta koska se osoittautui vaaralliseksi, hänen oli tehtävä asialle jotakin. Laki ei häntä tähän olisi velvoittanut, kuten se ei velvoita ihmisiä luopumaan aseistaan. Kysymys on tosiasioiden hyväksymisestä ja valinnan tekemisestä. Kingin valinta oli pyrkimys häivyttää "paha" romaani ihmisten mielistä.

Omalla aseidenvastaisella kirjasellaan King haluaa nyt provosoida ja pistää mielipiteitä muuttavan kampanjajunan liikkeelle. Keskustelua ainakin on syntynyt - laidasta laitaan, puolesta ja vastaan - kuten Guardianista löytyvän King-uutisoinnin lähes 600 lukijakommenttia todistavat.

23.1.2013

Joukkoja johdetaan edestä

Ranskan kansalliskirjastoa (Bibliothèque Nationale de France) on viimeiset viisi vuotta johtanut herra nimeltä Bruno Racine (s. 1951). Innokas johtaja tunnetaan väsymättömänä bibliofiilina, mikä lieneekin sopivaa hänen asemansa huomioon ottaen. Racinen ansiolistalla keikkuu maan kansallisaarteiksi määriteltyjen käsikirjoitusten hankkiminen kirjaston kokoelmiin.

Parisen vuotta sitten Racine osti Casanovan muistelmien alkuperäiset tekstit vaivaisella kahdeksalla miljoonalla eurolla. Myös Michel Foucaultin kirjallinen jäämistö löytyy tänään Ranskan kirjaston hallusta, eikä mistään Yhdysvaltojen huippuyliopiston, Yalen tms. kätköistä, jonne sitäkin oltiin jo kärräämässä.

Tällä hetkellä Racinen intohimon kohteena on Markiisi de Saden ehkä kiistellyin teos, seksuaalisten perversioiden kaunokirjallinen ja filosofinen ensyklopedia Sodoman 120 päivää (suom. 1989). Neuvottelut yksityisen keräilijän kanssa on aloitettu. Pohjahintana on noin neljä miljoonaa euroa.

De Saden käsikirjoitus on kulkenut pitkän ja mutkikkaan tien siitä, kun vankilaan kiukkuisen anopin toimesta suljettu kirjailija tekstinsä aikoinaan kirjoitti. Tämä tapahtui 1785. De Sade piilotteli rullalle käärimäänsä käsikirjoitusta sellinsä kiviseinän uumenissa, ja joutui sen sinne lopulta jättämään, kun hänet siirrettiin juuri ennen vallankumousta toiseen paikkaan. De Sade kuoli 1814 olettaen, että hänelle kovin rakkaaksi muodostunut teos jäi sille tielleen.

Mutta se löydettiin, kursittiin kokoon ja julkaistiin lopulta erään saksalaisen keräilijän muokkaamana versiona 1904. Parikymmentä vuotta myöhemmin suoraan alenevassa polvessa de Sadeen sukulaissuhteessa oleva taiteenkeräilijäpariskunta hankki käsikirjoituksen itselleen ja testamenttasi sen tyttärelleen. Tämä puolestaan luovutti sen heikkona hetkenään eräälle kustantajalle, joka vuonna 1982 meni ja möi sen sveitsiläiselle eroottisen kirjallisuuden keräilijälle.

Markiisi de Sade (1740-1814)
Lukuisten oikeusjuttujen jälkeen Ranskan korkein oikeus määräsi 1990, että käsikirjoitus on palautettava Ranskaan sen alkuperäiselle omistajalle. Tähän ei sveitsiläinen keräilijä tietenkään suostunut. Uusien oikeussalitapaamisten jälkeen, tällä kertaa Sveitsissä, maan oikeusistuin tuomitsi lopulta jutun keräilijän eduksi. Koska tämä oli ostanut käsikirjoituksen hyvässä uskossa, se olkoon hänen omaisuuttaan.

Seuraavan kerran käsikirjoitus putkahtaakin esille tammikuussa 2013, kun samaisen erotiikan ystävän kokoelman perineet jälkeläiset tarjoavat de Saden häijyn kirjan alkuperäistä käsikirjoitusrullaa myyntiin. Tässä kohdin Ranskan "Indy" astuu näyttämölle ja uhoaa tekevänsä kaikkensa saadakseen liitettyä aarteen kirjastonsa kokoelmiin.

Vaikka Racine itsekin myöntää, että de Saden teos on sisällöltään "vastenmielinen", kyseessä on silti "tärkeä historiallinen dokumentti, joka on osa Ranskan historiaa ja maan kulttuuriperintöä". Siksi sen puolesta on käytävä taistoon terhakkaasti: "Jos joku Ranskassa haluaa sen ostaa, joutuu ensiksi selvittämään välinsä minun kanssani."

Tällä hetkellä Racine taisteleekin Sadesta erään varakkaan yksityiskeräilijän kanssa. Miljoonia lyödään pöytään ja pokerinaamat käyvät sotaansa lehtien palstoilla ja arvattavasti vähän muuallakin. Kansalliskirjaston johtajan tavoitteena on hankkia niin paljon rahaa yksityisiltä tahoilta, että Sodoman 120 päivää voidaan lopulta asettaa näytteille kirjastoon, kun Ranskassa vietetään de Saden kuoleman 200 muistojuhlaa.

20.1.2013

Pelikirjallisuutta

Saksalaisen Hermann Hessen (1877-1962) pääteos, Lasihelmipeli, täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 70 vuotta.

Hesse kirjoitti romaaniaan kymmenkunta vuotta ja sai sen valmiiksi toisen maailmansodan aikana. Painolupaa Saksasta ei kirjalle herunut, joten teos ilmestyi ensiksi Sveitsissä kaksiosaisena niteenä marraskuussa 1943. Taistelujen tauottua teoksen arvo noteerattiin niin Nobel-komiteassa kuin kirjailijan synnyinmaassa, jossa se julkaistiin 1946, samana vuonna, kun Hesselle myönnettiin Nobel.

Testasin joululoman aikana Lasihelmipelin turnauskestävyyttä, ja kyllähän se vieläkin vaikuttaa ja toimii.

Hessestä itsestään tuli 60-luvulla hippiliikkeen kirjallinen ikoni, jonka aasialaista filosofiaa hyräilevät syvällisyydet ja länsimaista elämäntapaa ja pinnallisuutta arvostelevat teesit, saivat pitkätukat ja pilvenpolttajat polvilleen. Arosusi (1927) eritoten oli se romaani, jota luettiin nuorisoliikkeen aatteellisena perusoppikirjana, yhdessä Salingerin Siepparin kanssa.

"Born to be Wild" lauloi sekin amerikkalainen bändi (Steppenwolf), joka otti nimensä Hessen romaanista, ja jota kuultiin elokuvan Easy Rider (1969) taustalla.

Lasihelmipelistä ei löydy Arosuden tyytymätöntä murinaa. Mutta hengen ja aineen, älyn ja tunteen vastakkainasetteluista on tässäkin kysymys. Mystisen lasihelmipelin mestarin, Josef Knechtin elämänvaiheita kertaavassa kertomuksessa on jylhää kaikupohjaa meidänkin aikaamme.

Hesse on sijoittanut tarinansa määrittelemättömään tulevaisuuteen, jossa Kastalian (eräänlainen "järjen valtakunta") suojissa pidetään yllä ihmiskunnan henkistä perintöä. Tämän "hengen miesten veljeskunnan" vastapuolena on sen ulkopuolinen, tunteiden, viettien ja maallisten ristiriitojen maailma, jossa ihmiset elävät hetkellisiä tarpeitaan tyydyttäen.

Kastalian puhtaan järjen ja henkisyyden ohjaaman elämäntavan symbolina on peli. Hesse antaa ymmärtää, että pelissä on kysymys pelaajien kyvystä löytää eri elämän- ja kulttuurialoja yhdistäviä suuria linjoja, rakentaa älyllisiä polkuja, joita pitkin seuraamalla ihmiselämää luotaavat syvimmät väylät avautuvat.

Peli itsessään jää tarkkaan kuvaamatta. Mitä voinee pitää paitsi lukijaa hieman turhauttavana seikkana myös ovelana kerronnallisena kikkana saattaa meidät sisälle peliin. Jos lasihelmipelissä on kysymys suurten linjojen ymmärtämisestä ja siitä, että olemassaolo on lopulta toisiinsa kytkeytyvien selitysmallien ja systeemien - musiikki ja matematiikka tärkeimpinä - dialogia, Hessen romaanin lukijan on, jos hän haluaa pelata mukana, löydettävä teoksen merkitys sen sisällä kulkevien kertomusten toisiinsa yhdistyvistä poimuista.

Postmodernia siis, kaikilla mittapuilla mitattuna.

Hengen ja aineen, järjen ja tunteen, intohimon sekä yksilön ja yhteisön välillä Hesse tässä tasapainoilee. Ja tuntuu antavan vastauksen, jossa joko-tai on paljon huonompi vaihtoehto kuin sekä-että. Ongelma taitaa vain olla siinä, että meillä on taipumus suuntautua turhankin päättäväisesti jompaan kumpaan päätyyn elämänpeliä.

Lasihelmipelin sankari valitsee lopulta Kastalian sijasta maailman, ja tuhoutuu. Onnistuu hän tosin jättämään ennen näyttämöltä poistumistaan pienen kipinän muutoksen mahdollisuudesta kohtaamaansa nuoreen poikaan. Tarkoittaako tämä sitä, että meillä on vielä toivoa? Että henki ja aine voivat joskus tulevaisuudessa viihtyä myös toistensa seurassa.

Jotakin tästä ajasta, itse asiassa aika paljonkin Hessen romaaniin on jäänyt. Selittäessään maailman ajautumista kirkon ja valtion holhouksesta yksilöllisen vapauden, hengen manifestaatioihin, tuloksena on aikakausi, jota "sarjalukemistot" hallitsevat. Ja näin Hesse näitä, "kiinnostavien tyhjänpäiväisyyksien jättiläiskulutukseen" omistautuneita julkaisuja kuvaa:

Ne näyttävät olleen erityisen suosittua aineistoa miljoonapainoksina leviävässä sanomalehdistössä, muodostaneen tiedonhaluisten lukijoiden pääasiallisen henkisen ravinnon, kertoneen tai pikemminkin "rupatelleen" tuhansista tietämykseen kuuluvista asioista ja älykkäimmät niiden kirjoittajista tuntuvat myös usein pilkanneen omaa työtään.

Ei ihme, että jotkut Hesseen kovasti tykästyneet tutkijat ovat sitä mieltä, että kirjailija kykeni 70 vuotta sitten kuvaamaan aika tyhjentävästi internetin aseman ja merkityksen ihmiskunnan suurimpien innovaatioiden jatkumossa.

17.1.2013

Dante -koodi

Varoituksen sana kaikille hyvän kirjallisuuden ystäville: Dan Brownilta (s. 1964) ilmestyy uusi kirja toukokuussa!

Siitä onkin jo neljä vuotta, kun kirjailija viimeksi järisytti maailmaa (Kadonnut symboli, 2009). Nyt tuloillaan oleva romaani kertoo Dantesta (1265-1321) ja siitä, miten symbologi Robert Langdon pääsee tämän keskiajan merkittävimmän kirjailijan pään sisään. Kysymys on tietenkin Danten runoelmasta Jumalainen näytelmä ja sen sivuille kätketyistä salaisuuksista.




Brownin romaanin nimi on Inferno Danten teoksen ensimmäisen tapahtumapaikan, Helvetin, mukaan. Aivan kuten Dante "polulta oikealta poikenneena" aloittaa matkansa manalan kauhuista, myös Langdon syöksee itsensä tekstien, vihjeiden, salaliittojen, symbolien ja mystisten koodien äärelle. Lopulta päädyttäneen Paratiisiin, jossa sankariamme odottanee ihanainen Donna, postmoderni mukaelma Danten Beatricesta.

Kirjaimellisesti Helvetissä ei Langdon tietenkään seikkaile, vaan nykyaikaisessa Firenzessä - ainakin - ja seuralaisena lienee joku Danten matkaopasta, Vergiliusta vastaava hahmo.

Brownin kirjojen myynti liikkuu 200 miljoonan luokassa, joten kaikki, mitä tuonkaltaisen liikevaihdon omaava mies tekee, on merkityksellistä. Uudesta romaanista otetaan 4 miljoonan painos yksistään Pohjois-Amerikkaa ja Iso-Britanniaa varten. Brown tekee siis paljon, paljon rahaa kirjoillaan, mutta siinä sivussa antaa myös sivistyksellistä apetta ihmisille. Brownin ansiosta Leonardo Da Vincin tekemiset ovat tulleet tutuiksi laajemmille piireille, ja nyt voidaan odottaa samoin käyvän Dantelle.

Lehdistötiedotteessa Brown toteaa, että vasta tämän kirjan kirjoittamisen myötä hän on todella käsittänyt, miten pysyvän jäljen Dante on jättänyt meidän aikaamme...

Vuodesta 2003 alkanut bestsellerputki (Da Vinci -koodi) saa jatkoa ainakin vielä tämän teoksen verran. Ehkä sitten onkin jo aika kyllästyä ja katsoa, mitä muuta kirjallisuuden buffet-pöydästä löytyy.


3.1.2013

Kuvakirjallisuuden aika on nyt

Alkaneen vuoden ensimmäinen merkittävä kirjauutinen tulee Brittein saarilta, jossa on jo ehditty jakamaan Costa Book Awardsit. Ennen paremmin Whitebread-palkintona tunnettu huomionosoitus myönnetään viiteen eri sarjaan - esikoisromaani, romaani, runous, elämäkerta ja lastenkirja - ja kunkin sarjan voittajien joukosta raati valitsee yhden teoksen ja tekijän, josta leivotaan pääpalkinnon saaja.

Rahaakin on maineen ja kunnia ohella tarjolla. Oman sarjansa voittaja saa tosin vaatimattomat 5 000 puntaa (n. 6 000 euroa), mutta jos onnistuu hurmaamaan raadin ja jättämään muut finalistit varjoon, voittopotti nousee jo lähelle 70 000 euroa.

Pääpalkinnon saaja nimetään tammikuun lopulla.

Raha ei silti tässäkään ole pääasia. Ainakin kaksi mielenkiintoista piirrettä löytyy tämän vuoden Costasta. Kaikki oman sarjansa voittajat ovat naisia, ja parhaan elämäkerran laatinut teos muodoltaan sarjakuva. Edellinen seikka ei sinänsä yllätä meitä, jotka olemme tottuneet naiskirjailijoiden taitoon saavuttaa pääasiassa naislukijoista koostuvan asiakaskunnan tyylilliset ja sisällölliset kriteerit.

Mutta elämäkertasarjan pokaalin työntäminen sarjakuvateokselle on jo yksistään uutisenarvoinen asia. Näin tapahtui nyt ensimmäistä kertaa Costan (ja Whitebreadin) historiassa. Kun tiedämme sarjakuvan, tai graafisen teoksen (graphic work) aseman kirjallisuuden lajikentällä - jossa ruotsalaissyntyisen, yhdysvaltalaisen Art Spiegelmanin Maus (1991) on lajityypin klassikko - tunnustuksen saaminen näyttäytyy pieneltä sensaatiolta. Kirjallisuushistoriallista naavaa ei sarjakuvataiteelle ole vielä juurikaan kasvanut ja vaikka kulutusmarkkinoilla sen asema on vahva ja nouseva, arvostuksen laita saattaa edelleen olla vähän niin ja näin.

Nyt siis Costa ja sen liepeillä häärivä joukko asiantuntijoita on päättänyt siirtää Brittein saarten elämäkertakirjallisuuden uuteen aikaan. Voittaneen teoksen ovat laatineet Mary ja Brian Talbot ja heidän kirjansa, Dotter of Her Father's Eyes, on sarjakuvan muotoon puettu kertomus James Joycen tyttären, Lucia Joycen surullisesta elämästä. Mukana on myös teoksen käsikirjoituksen tehneen Mary Talbotin kokemukset omasta lapsuudestaan merkittävän Joyce-tutkijan, James S. Athertonin tyttärenä.

Raadin mielestä Talbotien teos on "kauniisti laadittu kirja", joka "pystyy tehokkaalla tavalla kaatamaan kirjallisuuden ja sarjakuvan väliset raja-aidat."

Brian Talbotin laatimissa kuvissa historia ja nykyhetki, isien synnit ja lasten kapeille harteille lastattu elämäntuska kohtaavat. Lucia Joyce päätyi lopulta mielisairaalaan. Maryn kohtalo ei ollut ihan näin tyly, mutta tarpeeksi miehisen tunnekylmyyden kohteena olemista siihenkin liittyi.

Spiegelman voitti omalla teoksellaan Pulitzerin 1992. Joitakin muitakin sarjakuvilla operoivia löytyy myöhemmin muissa kisoissa palkittujen listoilta. Mutta reilun parinkymmenen takainen sarjakuvabuumi ei koskaan noussut taiteellisille siivilleen. Brian Talbotin mielestä vasta nyt eletään "sarjakuvaromaanin kulta-aikaa". Milloinkaan ei kuulemma ole tehty niin taitavasti laadittuja ja kiinnostavia sarjakuvia kuin tänään. Lajityypin sisällä vallitsee myös tyylien ja aiheiden kirjo, joka hakee vertaistaan - eikä sitä menneestä löydy.




Translate