Kirjallisuuden uusjakoa

Sillä välin, kun Suomessa puhutaan Oksasen maailmanvalloituksesta, Pulkkisen tulevasta sellaisesta ja kansa ryntää ostamaan Juha Vuorisen viimeisintä teosta, Saksassa kirjallinen maailma on ollut sekaisin 17-vuotiaasta Helene Hegemannista. Tämän esikoisromaani Axolotl Roadkill (2010) ryntäsi lukulistoille kuin norsu posliinikauppaan. Jälki oli myös sen mukaista.

Aika pian nimittäin paljastui, että romaani sisältää muilta lainattuja osioita. Kirjailijasta tehtiin kohta kirjavaras. Mutta hätäisen ja nopean kivityksen jälkeen kirjailijan päälle alettiin heittää myös pehmeämpiä paketteja, joilla haluttiin ymmärtää uutta, internet-sukupolven estetiikkaa. Siis sitä "avoimen koodin" ja "wikisukupolven" lähestymistapaa, jossa alkuperäisen ja lainatun välinen ero on vain asenteellinen (lol).

Vuoden sisään Hegemannin teoksesta on tehty nukketeatteriversio ja viimeisimpänä sen huumeita, seksiä, nuorisoväkivaltaa ja uusaristokratian elämäntapaa kuvaava maailma on siirretty teatterinäyttämölle Hampurissa. Vieläpä onnistuneesti, mikäli arvosteluita on uskominen.

Hegemannin tapaiset ilmiöt tekevät kirjallisuuden maailmasta tätäpäivää. Siksi ne ovat niin tervetulleita. Ne osoittavat, että kirjallisuudella on vielä merkitystä, ainakin niiden mielestä, jotka pyrkivät kaikin keinoin pitämään sen "puhtaana". Ikään kuin merkitys syntyisi vain siellä, missä katse on käännetty menneeseen ja totunnaisiin tuotantomalleihin.

Vanhat miehet kuulemma inhoavat Hegemannia, tuota nettisukupolven moraalitonta harrastelijakirjoittajaa. Vanhat miehet eivät kuitenkaan taida muistaa, että kirjallisuutta ovat aina uudistaneet "myrskyn ja mylväyksen" (Sturm und Drang) puhurissa viihtyneet teinit, joiden maailmankuva päättyy heidän nenänpäähänsä.