Sivut

30.5.2015

Miten selvisimme ennen Kirjahyrrää?

Samaan aikaan, kun Helsingissä järjestettiin ensimmäistä kertaa kirjallisuusfestivaali nimeltään Helsinki Lit, pikkuisessa Naantalissa kaukana pääkaupungista lastenkirjallisuuden festivaali KIRJAHYRRÄ pyöri valtamedialta turvassa.

Vaikka vastakkainasetteluita on tarpeetonta luoda, joitakin mielenkiintoisen herkullisia asetelmia näiden kahden uuden kirjallisuustapahtuman välille on helppo rakentaa. Helsingin festivaali oli suunnattu aikuisille, Naantalin lapsille ja perheille. Edellinen toteutettiin maksullisena suljetussa tilassa, jälkimmäinen oli kaikille ilmainen ja levittäytyi ympäri kaupunkia rantaravintoloita ja kahviloita myöten. Helsingin tapahtuman budjetti oli noin kymmenkertainen Naantaliin verrattuna ja sekä Suomen suurin sanomalehti että mediatalot olivat näkyvästi istuttamassa festivaalia maamme tapahtumakartalle.

Naantalin tapahtumaa Helsingin Sanomat ei uutisoinut, eikä sille löytynyt valtakunnallista painoarvoa. Alueellinen media Turun Sanomia ja radiokanavia myöten kuitenkin huomioi festivaalin kiitettävästi.

Helsingin tapahtumassa oli kävijöitä kahden päivän aikana 1 200. Naantalissa festivaaliyleisöä riitti kolmelle päivälle lähemmäs 2 000 ja vieläkin enemmän, jos mukaan lasketaan kirjailijoiden lähiseudun kouluihin tekemät vierailut.

Helsinki Lit toteutettiin paljolti Otavan kirjasäätiön tuella. Naantalin tapahtumaa oli rakentamassa lähemmäs 30 yhteistyökumppania, useimmat antamalla panostuksen ohjelmasisältöihin. Suoraa rahallista tukea festivaali sai Suomen Kulttuurirahastolta, mikä mahdollisti päätoimisen tuottajan palkkaamisen lyhyeksi aikaa. Festivaalin yksi keskeisimmistä yhteistyökumppaneista oli Naantalin kaupunki, mutta mukana olleiden kirjailijoiden, kustantajien, kirjailijajärjestöjen, kirjastojen ja kirja-alan organisaatioiden myötä festivaalilla oli myös laajempaa kansallista pohjaa.

Sekä Helsinki Lit että KIRJAHYRRÄ olivat luonteeltaan jotakin muuta kuin messutapahtuma. Molemmissa tarkoituksena oli päästää lukijat lähelle kirjailijaa ja antaa areena keskustelulle ja kokemuksille.

Helsingin tapahtumaan en näiden festivaalien samanaikaisuuden takia koskaan päässyt, joten en pysty arvioimaan, miten se onnistui näissä tavoitteissaan. Mutta KIRJAHYRRÄssä kirjoittajan ja lukijan, tarinankertojan ja tarinaa kuuntelevan tai sitä katselevan kohtaamiset toteutuivat taianomaisesti. Kun satapäinen lapsilauma kuuntelee hiirenhiljaa kirjailijaa kertomassa kirjoistaan, tai kun parikymmentä kouluputkensa aloittanutta juuri kirjoittamaan oppinutta lasta hahmottelee paperille kertomuksia unelmistaan, tai kun nukketeatterin hahmot vievät päiväkotilapset johonkin toiseen, lumottuun maailmaan, kirjallisuuden syvin olemus ja sen merkitys palautuu taas mieleen.

Naantalin festivaalilla esiintyjiä oli yli 60 ja tapahtumia mahtui kolmeen päivään lähes 80. Paikalla vieraili maamme lasten- ja nuortenkirjallisuuden huippuja, sanataiteen kouluttajia ja teatteriryhmiä. Tapahtumaan sisältyi myös lastenkirjojen kuvitusnäyttely, animaatio- ja sarjakuvatyöpajoja, kirjavinkkausta sekä aikuisille suunnattuja keskusteluja lasten lukuharrastuksesta ja kirjoista. Festivaalin yhteydessä jaettiin myös Onnimanni ja Anni Swan -kirjallisuuspalkinnot. Monet paikalle saapuneista kirjailijoista tekivät vielä vierailukäyntejä kouluissa.

Suvi Ahola esitti Helsingin festivaalia käsittelevässä jutussaan (HS 25.5.2015) näkemyksen, että sivistyneitä kirjallisuustapahtumia ei tässä maassa voi olla koskaan liikaa. Samankaltaista ajatusta tavoitteli varmasti myös Sonja, joka tiivisti olennaisen Naantalin festivaalin palauteseinälle: "Ihan dest!"








11.5.2015

Olipa kerran...

Ajan patinaa alkaa kertyä nopeasti niihin kirjoihin, joissa kirjailijat kertovat omasta työstään tai lapsuusvuosiensa mielikirjailijoista. Patinaa siinä mielessä, että tämänpäivän kirjailijoista vain harva on huomisen kirjailija, eikä heidän edustamansa maailma enää kohtaan tulevien kirjailijoiden maailmaa.

Kirjailijan työ on muutoksessa, kuten on koko kirjallinen, lukemiseen perustuva kulttuurimme. Kun tänään kysytään 40-, 50-, 60-luvulla syntyneeltä kirjailijalta, mitkä kirjat heittivät hänet mielikuvituksen verbaaliseen ihmemaahan, vastaukset ovat melkoisen yhteneväiset. Tutut, kaikkien tuntemat lastenkirjallisuuden klassikot nousevat vastaan. Media- ja polulaarikulttuurin tsunami näkyy vasta seuraavien sukupolvien sivistyksellisessä dna:ssa.

90-luvun alussa Englannissa julkaistiin teos (The Pleasure of Reading), jossa tunnetut kirjailijat kertovat, mitkä tarinat ja kirjat vaikuttivat heihin eniten lapsuudessa. Teokseen saatiin mukaan nimekäs joukko etulinjan taiteilijoita. Kun samainen kirja julkaistaan nyt - syystä tai toisesta - uusintapainoksena, voi vain todeta, miten aika on muutamassa vuosikymmenessä heittänyt meidät kirjallisuuden kinttupolulta informaatioähkyn pikakaistalle.

Tai ainakin se saa minut miettimään menneen ja nykyisen kulttuurikulutuksen välistä kitkaa.

90-luvulla - ennen kotitietokoneiden yleistymistä, ennen mobiiliteknologiaa, ennen internettiä - se, mitä Margaret Atwood, Doris Lessing tai A. S. Byatt kertoivat ensimmäisistä lukukokeiluistaan, tuskin kuulosti niin kaukaiselta ja jopa vieraalta kuin se tänään kuulostaa. Grimmin sadut, Hanhiemon tarinat, Kuningas Arthurin tarinat, Tuhat ja yksi yötä, Nalle Puh ja Kaislikossa suhisee kuluivat tulevien mestareiden käsissä ja jatkoivat muodossa tai toisessa eloaan myös näiden tuotannossa. Samaan porukkaan liittyvät myös ne kirjailijat, joita kirjakärpänen puri Lewis Carrollin, Mark Twainin, C. S. Lewisin tai Dickensin sankarihahmojen kautta. Puhumattakaan Robinson Crusoen,  Gulliverin tai Stevensonin Aarresaaren iki-ihanan merirosvon Long John Silverin nuorissa lukijoissa herättämistä väristyksistä.

Jos vastaavan tiedustelun tekisi suomalaisille ennen 80-lukua syntyneille kirjailijoille, olettaisin, että kovin monen lapsuuden lukukaivosta löytyisivät edellä mainittujen ohella Peppi Pitkätossut, Muumit, Herra Huut, Pertsat ja Kilut ja joukko enemmän tai vähemmän vanhaan satuperintöön kuuluvaa aineistoa. Joidenkin takaa voisi paljastua sarjakuvien sankareita, Jerry Cottoneita tai Pahkasikaa, mutta aineisto edustaisi voittopuolisesti senkaltaista kirjallista traditiota, josta me edelleen tunnistamme lastenkirjallisuuden kaanonin.

Ei vanha kirjallisuus ole tietenkään minnekään kadonnut ja sitä myös oletettavasti luetaan heidänkin taholtaan, joista huomenna leivotaan uusia oksasia, tervoja, härkösiä, hotakaisia. Mutta suhde kirjaan ja lukemiseen on muuttunut noista ajoista, kun sairauden, tylsistymisen, yksinäisyyden tai vain viihtymisen takia tartuttiin kirjaan ja annettiin mennä. Tänään tartutaan johonkin ja moneen muuhun ja omalla tavallaan sekin muokkaa tulevaa kirjallista ympäristöämme.

Ehkä meistä ollaan hitaasti jalostettu omien ongelmiemme kanssa kipuilevia teinejä, jotka ovat kadottaneet yhteyden olennaiseen. Sitä mieltä oli ainakin Doris Lessing, jonka mukaan ihminen on fiksuimmillaan kolme-, neljä- tai viisivuotiaana. Tuossa iässä lapsella on vielä kyky pysähtyä ja keskittyä ja halu oppia uutta. Typeryys vahvistaa Lessingin mielestä otettaan lapsen varttuessa hormoonihöyryiseksi teiniksi, jonka älyllinen kapasiteetti riittää enää televisiosarjan seuraamiseen.

Vanha rouva haluaa kärjistää, mutta osuu tavallaan asian ytimeen. Jos ihmiset, niin myös kirjallisuus on menettämässä otettaan omasta historiastaan. Hetkessä elämisestä on tullut aikamme mantra, nopeista elämyksistä päämäärä itsessään. Eräs ystäväni totesi jotakin vastaavaa hiljattain facebook-päivityksessään määrittämällä nykyistä eloamme omakohtaisuuden ja kokemuksellisuuden aikakaudeksi. Kaikki haluavat ilmaista ja etsiä vain itseään, muiden kokemuksista, toisten tarinoista ei ole niin väliä. Kirjallisuudelle tämä tällainen ei tiedä hyvää.

Kirjallisuus elää historiasta ja sen omaan lapsuuteen ankkuroituneista tarinoista. Kirjallisuuden tehtävä on tulla lapseksi aina uudestaan. Siksi myös niiden, jotka kantavat tarinaa mukanaan, on haettava vauhtia kaukaa aikojen takaa. Kun muisti puhuu, viisaimmat kuuntelevat.

Translate