Tarinassa polioviruksen uhriksi joutuvasta nuoresta miehestä on samaa mielen ja kielen jylhyyttä kuin Hemingwayn myöhäisen kauden pienoisromaanissa Vanhus ja meri. Molempien teosten polttoainetta ovat kaikesta turhasta karsittu tarinankerronta, tarkasti piirretyt henkilöhahmot ja jylhä, kärsimyksen ja luopumisen tematiikka, josta syntyy suurta kirjallisuutta.
Rothin romaani ilmestyi jo neljä vuotta sitten, ja sai tuolloin Guardianin kriitikon hehkuttamaan niin kirjailijan kykyä liittää yksittäisiin ihmiskohtaloihin ajasta ja paikasta riippumatonta yleispätevyyttä kuin tämän kirkasta, hienovaraista tyyliä, joka pitää lukijan kiinnostuksen yllä, vaikka tarinassa ei ulkoisesti mitään erityistä tapahtuisikaan. Vain parhaimmat pystyvät tähän ja Roth on, sanomattakin selvää, yksi parhaista.
Samaisessa arviossaan kriitikko myös toteaa, että Rothin kyky luoda yksittäisiä ja dramaattisia kohtauksia, on ylittämätön. 40-luvun Yhdysvaltoihin sijoittuvaan romaaniinsa Roth sisällyttää lukuisia mieleenpainuvia ihmisten välisiä kohtaamisia, joissa kuljetaan tunnerekisterin kaikilla asteilla. Rothin ihmiset ovat aina olleet lihaa ja verta, eikä Nemesis tässä suhteessa muodosta poikkeusta. Mutta vielä kolmenkymmenen romaaninkin jälkeen, satojen nais- ja mieskuvien luomisen jälkeen, kirjailija kykenee kehittämään hahmoja, jotka ovat tuoreita ja aitoja omassa puolifiktiivisessä ympäristössään.
Guardianin kriitikko päättää arvionsa ylistämällä, ei ainoastaan Rothin tyylillistä ja kielellistä ylivoimaisuutta, vaan myös tämän syvällistä, älykästä aiheen käsittelyä. Romaanin nimeä myöten kirjailija haastaa meidät kysymään sattuman ja kärsimyksen osuutta ihmisen elämässä, ja ihmisen kykyä ymmärtää itseään. Romaanin päähenkilö kantaa sisällään syyllisyyttä, purkaa sen vihaansa itseään ja Jumalaa kohtaan samalla kieltäen itseltään mahdollisuuden onneen. Omaa hybristään hän ei oivalla ennen kuin on liian myöhäistä - eikä ehkä vielä silloinkaan.
"Hän ei voinut hyväksyä, että Weequahicin lasten ja Indian Hillin leirin lasten polioepidemia oli tragedia. Hänen on muunnettava tragedia syyllisyydentunnoksi. Hänen on löydettävä välttämätön syy tapahtumille. Epidemia riehuu, ja hän tarvitsee sille syyn. Hänen on kysyttävä miksi. Miksi? Miksi? Hänelle ei kelpaa selitykseksi, että se on järjetöntä, satunnaista, mieletöntä ja traagista. Hänelle ei kelpaa selitykseksi, että se on monistuva virus. Sen sijaan hän etsii epätoivoisesti syvempää syytä, tämä marttyyri, tämä maanikko, joka kyselee miksi, ja löytää syyn joko Jumalasta tai itsestään tai, mystisesti, salaperäisesti, niiden kauhistuttavasta sulautumisesta yhdeksi ja samaksi tuhoajaksi. Täytyy tunnustaa, että vaikka suhtaudun hyvinkin myötätuntoisesti siihen, millaista vitsausten vyöry hänen elämänsä on ollut, tuo on pelkkää typerää hybristä, eikä edes tahdon tai halun hybristä vaan mielikuvituksellisen, lapsellisen uskontotulkinnan hybristä. Se kaikki on kuultu ennenkin, eikä sitä enää millään jaksaisi kuulla lisää, edes niin läpeensä kunnolliselta ihmiseltä kuin Bucky Cantor."
Rothin moderni mukaelma kreikkalaisen tragedian peruskuvioon kuuluvasta jumalaisesta kostosta ja sen välikappaleista siirtyy mitä tyylikkäimmällä tavalla osaksi aikamme kestoproosaa. Tarinankerronnan myyttinen ulottuvuus ja todellisiin historiallisiin tapahtumiin kytkeytyvien ihmiskohtaloiden fiktiivinen kudos ovat tämän hallitun, puhuttelevan romaanin ydintä.
Monilta osin Rothin viimeisimmät teokset (Jokamies, Tuohtumus, Nöyryytys) ovat antaneet syvennetyn ja seesteisemmän kuvan Rothin kirjailijalaadusta. Elämän rajallisuuden pohdiskelu on peitonnut nuorta vihaa tai keski-iän kriisiä kipinöivän julistuksen. Tai ehkä asetelma on vain tuotannon rakentuessa kääntynyt päälaelleen: se mikä aiemmin jäi tilaa ja ääntä puhkuvan älyllisen rytinän ja ryminän alle, nousee nyt pintaan.Helppo olla samaa mieltä niiden kanssa, jotka ovat olleet ällistyneitä Rothin laajan tuotannon korkeasta laadusta. Paljon on toki niitä, jotka eivät pidä hänen tavastaan käsitellä juutalaisena olemisen traumoja tai sukupuolten välisiä skismoja. Mutta harva tohtii asettaa kyseenlaiseksi Rothin kielellistä nerokkuutta. Nemesis on oivallinen, suorastaan oppikirjaesimerkki siitä, mitä kaikkea romaani voi tänään olla, ja ennen kaikkea: se on tarinankerronnan juhlaa.
Hemingway sai Nobelin paljolti Vanhus ja meri -kirjansa ansiosta. Roth ei tätä kunniaa osakseen saane, mutta kirjallinen taivaspaikka on varattu muiden palkinnotta jääneiden puolijumalien - Tolstoi, Ibsen, Joyce, Rilke, Pound, Proust - rinnalla.
-----
Philip Roth: Nemesis. Suom. Arto Schroderus. WSOY 2010.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti