Nythän näitä mittareita ollaan pistämässä uusiksi ainakin Suomessa ja Aalto-yliopiston hankkeessa, jossa haetaan laadullisia mittareita taiteellisen toiminnan arvioinnin tueksi.Ei siis mitään hirvittävän paljon uutta tässä kaikessa. Mutta mainittu hanke kertoo jo sinänsä paljon ajastamme. Hyvän ja huonon taiteen ero on siinä, että hyvä on hyvää tässä ja nyt, eikä vasta huomenna.
New Yorkeriin kirjoittava Sam Sacks tarkastelee mielenkiintoisessa blogissaan klassikkokirjojen asemaa aikamme kulttuurikentässä ja päätyy lopputulokseen, jota voi pitää joko lohduttavana tai ei: klassikon asema on ansaittava. Vanhat esteettiset kriteerit tai puheet "suurista kirjailijoista" eivät enää merkitse mitään. Vain se merkitsee, kuinka tärkeä kirjailija ja/tai hänen teoksensa on nykylukijalle.
Jos joskus oli niin, että nk. asiantuntijat ja alan auktoriteetit kertoivat meille, keitä ja mitä on luettava, ja että teoksen nk. taiteellinen laatu oli määräävä tekijä, tämä ei enää päde, eikä vakuuta. Historiallinen välttämättömyys tekee kirjailijasta klassikon, Sacks korostaa. Homeros, Shakespeare, Cervantes, Goethe, Hugo, Hemingway, Salinger ovat tärkeitä vain ja ainoastaan siinä suhteessa, miten heidän nähdään vaikuttaneen kirjallisuuden kehitykseen.
Näkökulma on käytännöllinen, ja hyvin amerikkalainen. Sacksin mukaan läntistä estetiikkaa hallinneiden abstraktien arvomääritelmien (kirjallisuuden henkinen, sielullinen, esteettinen olemus) sijasta tänään puhutaan kulttuurisesta pääomasta. Estetiikka on so last season.
Klassikkot ovat tietenkin aina olleet kiistelyn kohteina. Eräskin tunnettu englantilainen nykykirjailija (Martin Amis) vertasi Don Quijoten lukemista höperön sukulaisen tuntikausia kestävään jorinointiin, Hugon Kurjien melodramaattisuus, julistavuus ja tylsyys aiheutti näppylöitä toiselle. Hemingwayn Vanhus ja meri ja Salingerin Sieppari ruispellossa edustivat kolmannelle amerikkalaista kirjallisuutta pahimmillaan. Puhumattakaan Shakespearen Hamletista, Miltonin Kadotetusta paratiisista tai Jane Austeninin tuotoksista. Hukkaan heitettyä aikaa, yliarvostettua, maneerista roskaa...
Suomesta tähän samaan porukkaan voisi hyvinkin nostaa Kalevalan, Kiven, Linnan, Kilven ja mitä niitä onkaan.
Juju ei Sacksin mielestä olekaan siinä, että kirjoilla tai kirjailijoilla tulisi olla jokin pysyvä asema ja paikka kulttuurissa. Klassikko ei voi olla mikään muistomerkki tai patsas tai arvokas maisema, jonka asema on ikuinen ja jo määritetty.
Klassikon on ansaittava paikkansa - nyt ja tässä. Ja jos ei paikkaa löydy, ehkä on johtopäätösten aika.
Jokin aika sitten, eikä niin vähääkään aikaan, Yhdysvalloissa heräsi kohu Fitzgeraldin Kultahatun uudelleen filmatisoinnista ja siinä sivussa keskusteltiin myös elokuvan pohjana olevasta romaanista. Heitot puolesta ja vastaan lainehtivat pärskyen ja kirjailijaparka sai itsekin näistä osansa. Kultahattu kuuluu amerikkalaisen kirjallisuuden ehdottomaan klassikko-sarjaan, joten ei ihme, että moni pahoitti mielensä, kun innokkaimmat olivat valmiita heittämään koko kirjan kaatopaikalle ("yliarvostettu, psykologisesti ontto, moraaliltaan omahyväinen").
Yksi tulevista klassikkokirjailijoista, Joyce Carol Oates, asettui puolustamaan romaania vertaamalla sitä Grand Canyoniin. Huolimatta siitä, kuinka paljon ja millä tavoin Kultahattua solvataan, se ei katoa - toisin kuin ne, jotka "sylkevät" kansallismaisemaan, Oates twiitissään toteaa.
Sacksille Oatesin kaltaiset esteetikot edustavat mennyttä ja kadonnutta aikaa. Huolimatta siitä, miten erinomaisia he ovat kirjoittajina. Nykypäivän kaikki-kelpaa-jos-on-kelvatakseen -mentaliteetti on varmaankin monien mielestä vulgaaria ja lyhytkatseista. Mutta kaikessa röyhkeydessään ja ylimielisyydessään jotakin sellaista, jonka ansiosta keskustelua taiteesta ja kirjallisuudesta ylipäätään käydään. Myös noista klassikoista.
