Sivut

25.1.2012

Kirjamessuilla tapahtuu

Tapaus Salman Rushdie ei ole loppuunkäsitelty.

Viime viikolla Intiassa pidettiin Aasian suurimmat kirjamessut. Vierailijoita 60 000, kirjailijoita 250, lehdistön edustajia 1 500 (joista 500 ilmestyi paikalle). Maailman kirjamessujen joukossa ei siis mikään valtava suuri tapahtuma (Frankfurtin messuilla kävijöiden määrä on lähemmäs 300 000), jotakin Helsingin kirjamessujen luokkaa, eikä ihan sitäkään.

Suurimman huomion messuilla saivat pakollisten bollywood-tähtien ja krikettihyminän ohella Oprah Winfrey, näytelmäkirjailijat David Harare ja Tom Stoppard, sekä Salman Rushdie. Näistä jälkimmäinen ei koskaan paikalle ilmaantunut, mutta onnistui silti varastamaan shown.

Rushdien piina oman kurjan henkensä pitämiseksi on jatkunut jo yli 20 vuotta, ja Saatanalliset säkeet on edelleen kielletty kirja Intiassa. Vuonna 2007 kirjailija ilmestyi Intian messuille, mutta jäi tällä kertaa kotiin. Syynä oli epäily häneen kohdistuvasta attentaatista. Brittiläisen tiedustelun mukaan paikallinen rikollispomo oli lähettänyt palkkatappajat kirjailijan perään.

Joten, Rushdie jätti bileet väliin, mutta solidaarisuutta puhkuvat kollegat kiipesivät lavalle ja pitivät julkisen luentatilaisuuden, jossa he lukivat katkelmia Rushdien paheksuntaa ja raivoa herättäneestä romaanista. Järjestäjät olivat enemmän vihastuneita kuin ihastuneita, mutta yleisö palkitsi hetken harkittuaan spontaanin mielenilmaisuksen järjestäneet uskalikot raikuvin aplodein.

Kun tilaisuus päättyi, äkillisen lukuinnostuksen saaneet kirjailijat ohjattiin sivuhuoneeseen neuvonpitoon poliisien ja lakimiesten kanssa ja kärrättiin lopulta takseilla kauaksi messualueelta ja kaupungista. Järjestäjien päällä roikkui virkavallan uhkaus sulkea ovet ja peruuttaa lupa messujen järjestämiseksi nyt ja tulevaisuudessa. Ja muutama vuosi vielä vankilaakin, kaiken muun kivan ohella.

Mitään tämän dramaattisempaa ei onneksi tapahtunut. Vain paljon huhuja ja puhetta ja epämääräistä kohellusta. Messujen viimeisenä päivänä Oprah saapui faniensa iloksi ja sanoi oman elämänsä olevan "yhtä Taj Mahalia". Se on helppo uskoa.

22.1.2012

Francesco "Lordi Jim" Schettino

Italian rannikolle jämähtäneen risteilijäaluksen kapteeni jätti uppoavan laivan ennen kaikkien matkustajien evakuointia. Vaikka useimmat matkustajista pelastettiin, hylkyyn jäi toistakymmentä ihmistä. Pelastustoimia jatkettiin vielä siinä vaiheessa, kun kapteeni istui jo turvallisesti pelastusveneessä.

Näinhän se suurin piirtein meni. Elävässä elämässä, Italiassa tammikuussa 2012.

Aluksen kapteenista, Francesco Schettinosta on tullut pelkuruuden, itsekkyyden ja vastuuttomuuden symboli. Mutta, kuten eräässä italiankielisessä lehdessä on jo todettu, Schettinon holtiton käyttäytyminen ei ole mitenkään ennenkuulumatonta. Kriisitilanteissa ihmisillä on taipumusta pelkuruuteen tai sankaruuteen, kenellä mihinkin. Schettino teki virheen, josta hän saa maksaa koko elämänsä. Hintalapussa lukee: Häpeä.

Schettinon kohdalla on muistutettu mieliin myös kappale kauneinta kaunokirjallisuuden historiaa. Puolalaissyntyinen, mutta Englannissa pääasiallisen kirjallisen työnsä tehnyt Joseph Conrad (1857-1924) julkaisi vuonna 1900 romaanin, joka kertoo haaksirikkoutuneen laivan jättävästä miehistön jäsenestä. Lordi Jim on kuvaus tuosta häpeän tunteesta, joka seuraa nimihenkilöä koko hänen elämänsä ajan. Kun hän yhdessä muun miehistön jäsenten kanssa - myös kapteeni on mukana - seuraa laivan katoamista meren syvyyksiin, syyllisyyden ja itseinhon tunteet tatuoidaan sieluun kiinni.

Ei Conrad tarinaa pelkurimaisesta käyttäytymisestä ihan päästään keksinyt. Taustalla kummitteli vuonna 1880 tapahtunut tositarina, jonka mukaan Mekkaan matkalla ollut alus täynnä pyhiinvaeltajia ja näiden perheitä joutui merihätään ja miehistö jätti aluksen sekä matkustajat oman onnensa nojaan. Miehistö oli pääasiassa englantilaisia, jotka saivat myöhemmin kuulla kunniansa, kun matkustajat pelastettiin paikalle saapuneen toisen aluksen toimesta. Matkustajien kertoma ei ollut hunajaa yhdenkään meriupseerin korville.

Tapahtumasta Conrad sepitti tarinan, josta tuli modernin proosan merkkiteoksia. Romaanissaan hän sukeltaa rohkeasti päähenkilönsä sisäisen maailman syövereihin, josta löytyy, luonnollisesti, paljon synkkää yksinpuhelua ja henkistä pahoinvointia.

Lordi Jim löysi lopulta sisäisen rauhan ja sovituksen syrjäisiltä etelämeren saarilta, ja onnistui lähtemään maailmasta sankariteon tehneenä. Aika näyttää, miten Costa Concordian kapteenin käy. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta, vai miten se menikään?


Kaikki on riippuvaista siitä, että mies on valmiina. Minä en ollut; en - en silloin. En tahdo puolustella itseäni; mutta minä haluaisin selittää - haluaisin, että joku ymmärtäisi minut - joku - edes yksi ihminen! Te! Vaikkapa te!

-Joseph Conrad: Lordi Jim. Suom. O. Kostiainen-

19.1.2012

Rakkaus on laava

Rakkaus asuu yksityiskohdissa.

Honoré de Balzac (1799-1850) tunnetaan realistina, materialistina, rahan, liiketalouden, tunteiden ja nautintoaineiden aiheuttamien oireiden kuvaajana. Mutta onhan hän, kuten kaikki suuret kirjailijat, paljon muutakin.

Balzacin Laakson lilja eksyi käsiini (miten niin eksyi?) 176 vuotta ilmestymisestään. Aikansa romaani, varmastikin. Tarina nuoresta miehestä, joka rakastuu itseään hieman vanhempaan, naimisissa olevaan naiseen, on silti ikuinen. Tässä se on kerrottu kuitenkin hieman toisin kuin mihin ehkä olemme tottuneet.

Romaani ilmestyi 1835, keskellä Balzacin vimmaista luomistahtia. Samana vuonna hän julkaisi pari muutakin romaania, joista Ukko Goriot lienee tunnetuin. Balzacin tavoitteena oli, kuten lukion äidinkielen tunnilta muistamme, tiivistää Ranskan Napoleonin jälkeisen ajan yhteiskunnallinen, poliittinen ja kulttuurinen ilmapiiri romaaneihin ja kertomuksiin. Lopputulosta hän kutsui nimellä Inhimillinen komedia. Valmista ei tullut koskaan, mutta mittava pinkka sisällöllisesti mittavia ja tyylinsä puolesta mallikkaita teoksia.

Realismi on se tyylisuunta, johon Balzac yleensä liitetään. Itse hän omi lähimmät vaikutteensa romantikoilta, joista Walter Scott oli ehkä läheisin. Ihmisten ulkoinen habitus kiinnostaa, kyllä, sekä näiden asema sosiaalisessa hierarkiassa, mutta myös näiden tekemät moraaliset valinnat ja sisuksista kumpuavat tunne-tsunamit.

Siinä mielessä myös Balzacin kohdalla ollaan tyylisuuntien välimaastossa. Romantikkojen hurjimmista mielialahöyryistä ja kerronnan ADHD-asenteesta on jo päästy ja saatu tilalle rakenteellista rauhallisuutta, josta huokuu ajatus suunnitelman ja järjestyksen olemassaolosta. ”Minä kyllä kerron, malttakaahan, mutta kaikki aikanaan ja omassa paikassaan.”

Laakson liljassa rakkaus on laava – kuten Suomi-iskelmässä lauletaan – ja ihmisen tunnerekisterin kaikki ääripäät käytössä. Ja ne yksityiskohdat, joissa ihmisen katse viipyy ja viipyy ja viipyy, niistä tämä kaikki rakentuu.

Maailma ympärillä katoaa, kun rakastunut nuori mies hyväilee kaikilla aisteillaan - etäisesti, tottahan toki - rakastettuaan:

Hänen sielunsa hengähdys kuului tavujen taitteissa, aivan niin kuin huilun ääni muuttuu näppäimen painalluksesta. Hän lausui i-loppuiset päätteet niin, että se pani ajattelemaan jonkun linnun laulua. Hänen lausumanaan suhuäänne oli kuin hyväilyä, ja se tapa, millä hän kävi t äänteiden kimppuun, oli merkkinä despoottisesta sydämestä. Näin hän tietämättään venytti sanojen merkitystä ja sai kuulijansa sielun siirtymään yli-inhimilliseen maailmaan… Katseeni sai herkutella kyllikseen liukuen pitkin kaunista keskustelijatarta, se puristi häntä uumilta suuteli hänen jalkojaan ja leikitteli hänen hiustensa kiharoissa… Hänen kasvonsa ovat niitä, joiden kuvaamiseen vaaditaan sellaista taiteilijaa, jota ei ole olemassa, sellaista, jonka käsi osaa värein esittää kajastusta sisäisestä tulesta, osaa kuvata tätä valousvaa, jonka olemassaolon tiede kieltää, johon ei ole sanaa, mutta jonka rakastunut mies näkee… Nenän piirteet henkevöittivät hänen kasvonsa, jotka muodoltaan olivat soikeat ja väriltään verrattavissa valkeisiin kamelioihin, mutta poskilla kasvot punertuivat kuin vaaleanpunainen, viehkeä ruusu… Hänen käsivartensa olivat kauniit, hänen kätensä kuperine kynsineen oli pitkä, ja niin kuin antiikin kuvapatsaissa, kynsiliha kaartui peittämään osan kynttä… Hänen vartalossaan oli sitä tuoreutta, jota ihailemme juuri puhjenneissa lehdissä, hänen henkensä oli syvällinen, kuin metsän asukkaan…

Tätä kaikkea voitaneen kommentoida Wordin sanoin: ”Suuri määrä alisteisia sivulauseita saattaa tehdä virkkeestä pitkän ja vaikealukuisen.”


10.1.2012

Ei ihan parhainta A-luokkaa

Kirjallisuuden Nobelia valitseva komitea ei tunnetusti elämöi ratkaisujensa perusteista tai ehdokkaiden nimillä, mutta hiljattain (Sydsvenskan) salaisuuksien päältä puhallettiin vuosikymmenten pölyä. Vuoden 1961 valinnasta (jugoslavialainen Ivo Andric) tuli kuluneeksi 50 vuotta, joten pöytäkirjat avautuivat kiinnostuneiden luettaviksi. Ja ainakin brittiläisen kirjallisuuden ystäviä ilahduttanee tieto, että Graham Greene hävisi vain sadasosasekunnilla ja pientä kielialuetta kohtaan tunnetun sympatiadopingin takia. J. R. R. Tolkien oli niin ikään ehdokkaiden joukossa, kuten myös Lawrence Durrell ja E. M. Forster, muutaman muun mukana.

Nobel-komitea ottaa kirjailijakandidaattien nimiä vastaan vain itsensä ohella tietyltä joukolta akateemikkoja ja erityisten instituutioiden edustajia. Myös aiemmat palkinnon saajat voivat tehdä ehdotuksen seuraavasta onnekkaasta. Tolkienin nimen nosti tuolloin esille tämän ystävä ja kollega (myös fantasiagenren alalta), C. S. Lewis (Narnia-sarja).

Ennen lopullista valintaa komitean jäsenet luonnehtivat lyhyesti kutakin ehdokasta. Vuonna 1961 yhdysvaltalaista runoilijaa Robert Frostia pidettiin jo liian vanhana (86 vuotta), kuten myös Forsteria, "joka on jo menettänyt henkisen terveytensä ollen vain varjo entisestä itsestään". Durrell puolestaan askartelee liiankin tiuhaan "eroottisten probleemien parissa". John Steinbeck, jolle palkinto myönnettiin seuraavana vuonna, oli mukana listalla jo nyt. Häntä pidettiin "lupaavana".

Tuon vuoden listauksessa Greene sijoittui toiseksi, ja ilmeisesti hävisi vain sen takia, että komitean sihteerinä ja esittelijänä toiminut kriitikko Anders Österling ei pitänyt Greenen viimeisimmästä romaanista (Loppuun palanut). Pronssille vuonna 1961 jäi tanskalainen Karen Blixen. Tolkien ja tämän trilogia Sormusten herroista ohitettiin lyhyellä maininnalla, jossa todettiin teoksen jäävän "kauaksi korkeatasoista tarinankerronnasta".

Toisin kuin elävässä elämässä, kirjallisuuden maailmassa muistamme myös hävinneet. Onneksi.

2.1.2012

Murheesta nousee lukija

Riskien minimointi on päivän mietelause myös kustannusalalla. Taistelu lukijoista ja heidän rahoistaan käy kuumana, ja kun kaikkialla viivan alle tuntuu jäävän vain mielipahaa, on syytä olla tarkkana.

Suomessa kirjankustantajien kenttä kapenee ja keskittyy ja kirjallisuus sitä myöten. Pieni lohtu on se, että näin tapahtuu muuallakin. Internet ja sähköiset lukulaitteet ipadeineen ja kindleineen ovat jo nyt ajaneet perinteiset kustantamot ahtaalle, tai jos ei nyt sinne, niin ainakin pikapalavereihin pähkäilemään kehityksen suuntaa. Mitä tehdä seuraavaksi? Miten huolehtia siitä, että tämä tällainen kannattaa vielä ylihuomennakin?

Kysyntään pohjautuvilla markkinoilla ratkaisu on antaa lukijalle, mitä lukija haluaa. Jos kerran asiakas on aina oikeassa, lienee kohteliasta ja sopivaa ainakin kysyä häneltä, mitä mielessä liikkuu. Ja sitten markkinoida koko paketti hänelle takaisin siinä muodossa, että hän ei tiennytkään halunneensa juuri tätä. Tai ehkä aikaistaa asiakkaan mukaantuloa entisestään...

Jenny Diski (s. 1947) - kymmenkunta hieman haastellisempaa kirjaa julkaissut kirjailija - esittelee vuoden ensimmäisessä London Review of Booksissa parikin uutta kustannusmallia, joissa on ajateltu hieman uudella tavalla kirjailijan ja lukijan välistä suhdetta. Molemmissa on pohjimmiltaan kysymys samasta asiasta: antaa lukijalle sitä, mistä hän on kiinnostunut ja kehittää kustantamisen ansaintalogiikkaa siten, että kustantajan ottamaa riskiä siirretään asiakkaalle. Kumpikin näistä malleista käyttää hyväkseen verkkoa.

Malli 1: kirjailija esittelee kirjaideansa suullisesti, videon välityksellä lukijalle ja laittaa tietoa suunnitelmastaan myös omille verkkosivuilleen. Ideaa kannattavat lukijat voivat sitten lahjoittaa summan, pienen tai suuren, kustantajan tilille. Kun kiinnostuneita asiakkaita on hankittu tarpeeksi, kirjailija voi aloittaa työnsä. Palkkioksi lahjoituksestaan lukijat saavat nimensä kirjan takakanteen tai sivulehdille tai kutsun kirjan julkistamistilaisuuteen, oheistuotteita, lounashetkiä kirjailijan kanssa tms. Riippuen hieman siitä, miten suuri heidän lahjoituksensa on ollut.

Malli 2: Lukija rekisteröityy kustantajan sivuille ja maksaa tietyn "jäsenmaksun". Tätä vastaan kustantaja toimittaa hänelle vuoden kuluessa 2-4 uusinta kirjaansa. Lukija ei siis itse voi valita kirjoja vaan joutuu luottamaan kustantajan makuun, tämän kustannusprofiiliin ja siihen, että tämä kykenee pitämään sitä yllä.

Molemmissa malleissa on kaikuja paitsi tulevasta myös menneestä. Ensimmäinen merkitsee paluuta vanhaan mesenaattijärjestelmään, jälkimmäinen on markkinavetoinen versio perinteisestä. Ainoa ero on siinä, että mallissa 2 asiakas sitoutetaan pienellä panostuksella tietyn kustantamon tarjontaan. Hän saattaa myös tuntea ylpeyttä ja kunniaa siitä, että on omalla vaatimattomalla osuudellaan mahdollistanut unohtumattoman lukuelämyksen tarjoamisen muillekin lukijoille.

Ymmärrettävästi Jenny Diski on otetumpi jälkimmäisestä mallista. Asiakkaalla on siinä edelleen nykyistä äänetöntä ja kasvotonta roolia vahvempi osa, mutta sisältöön ja laatuun liittyvät kysymykset on jätetty kirjailijan ja kustantajan huoleksi. Mahdollisuus siihen, että lukija yllättyy iloisesti tai närkästyy syvästi, on vielä olemassa.

Kirjoittaminen, siis laadukas, hyvä kirjoittaminen synnyttää kirjallisuutta ja voiton tavoittelu mahdollistaa sen, että kirjallisuus pysyy elossa. Diskin mukaan tämä on se logiikka, jota kustannusmaailman on syytä seurata tarkkaan ja ennakkoluulottomasti. Tarvitaan siis uusia avauksia, huolimatta siitä, miten paljon ärtymystä ne saattavatkin aiheuttaa.

Translate