Brittein saarilla on tänä syksynä käynnistynyt mielenkiintoinen kirjahanke. Tavoitteena on etsiä ja nimetä kahdeksan kirjailijaa, joita käytännössä kukaan ei tunne ja joiden kirjoja ei juurikaan myydä. Etsintä rajoittuu kaunokirjailijoihin, romaanien, novellien sekä sarjakuvaromaanien laatijoihin.
Kun nämä kahdeksan löydetään, heidän käyttöönsä annetaan markkinointikoneisto, joka tekee lopun kirjoittajien tuntemattomuudesta.
Hanketta, jonka nimi on Fiction Uncovered ("Esiin kaivettu fiktio"), tukee taiteen keskustoimikunta Englannissa ja rahoituksen se saa veikkausvoittovaroista sekä yhteistyökumppaneilta.
Mainio projekti siis ainakin kaikille niille brittiläisille kirjailijoille, joista kukaan ei ole kuullut mitään, joita kukaan ei lue, mutta jotka kaikesta huolimatta kirjoittavat ja julkaisevat tuotteitaan. Ja joita siis pidetään "hyvinä" kirjailijoina. Hyvyyden määrittää valinnan tekevä raati, johon kuuluu neljä kirja-alan asiantuntijaa, kirjailija, kustantaja, manageri ja toimittaja.
Valinnat julkistetaan keväällä 2011.
Hmm... Olisiko mahdollista Suomessa? Epäilevä minuuteni avaa suunsa ja väittää, että meillä koko homma lässähtäisi alkuunsa. Vaikka rahoitusta projektiin saataisiin, viimeistään raadin kokoonpano tuottaisi tuskaa sen asettajille. Kuka, kuinka monta, millä perustein, miten...
Näen sieluni silmillä pönäkät kulttuurialan ja taidehallinnon toimikunnat sekä erilaiset pienet ja keskisuuret ammattiorganisaatiot repimässä omiaan ja toistensa hiuksia silkasta päättämisen riemusta. Lopputuloksena olisi todennäköisesti raati, jossa olisi mukana yksi suomirokkari (nuoret), kustantaja (mieluummin nainen), kirjailijaliiton edustaja (mieluiten maakunnasta), virkamies (edustuksellinen demokratia ja Helsinki) sekä vähemmistöryhmää esittävä henkilö (maahanmuuttaja, romani, saamelainen tai suomenruotsalainen).
Ja ne kahdeksan onnetonta saisivat Kirjan päivänä käteensä kukkapuskan salamavalojen loisteessa ja heiltä kysyttäisiin vetisin silmin: Miltä nyt tuntuu, kun Sinut on vihdoinkin huomattu.
Kirjoituksia kirjoista, kirjailijoista, lukijoista, kirjojen kustantajista ja vähän muustakin...
28.10.2010
26.10.2010
Kirjasta applikaatioihin
Sosiaalinen media ulottaa lonkeronsa myös kirjakustantamisen uusiin toimintatapoihin. Sähkökirja, joka vasta lanseerattiin suomalaisille markkinoille, alkaa jo olla hieman passé, out-of-date. Tai se ajatus, että tekstiin liitetään mukaan ääntä ja kuvaa tai annetaan lukijalle mahdollisuus valita tarinankuljetuksista itseään kiinnostava lanka.
Pieni amerikkalainen kustantamo, Electric Publisher, julkaisee kirjojen ohella neljä kertaa vuodessa ilmestyvää antologiaa, johon on koottu novelleja. Kirjoittajat ovat ammattilaisia, ja tarinat hyviä ja laadukkaita. Antologiaa ei kuitenkaan ole saatavilla kirjan muodossa, vaan digitaalisena versiona, jonka tarinoiden ostajat voivat ladata kännykkäänsä. Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta ja ihmeellistä, mutta kun tähän kuvioon lisätään iPhone ja iPad, puhutaan jo tiedon valtatien ohituskaistoista.
Electric Publisher toimittaa sovelluksia, applikaatioita (apps), joita asiakkaat käyttävät puhelimissaan. Novelliantologia on yksi tapa tuottaa sisältöä mediaan. Sen sijaan, että he menisivät kirjakauppaan ja ostaisivat painetun kirjan tai sähköisen version kirjasta, lukijat saavat tiedon latausmahdollisuudesta suoraan kännykkäänsä ja lukevat novellit valitsemassaan paikassa ja hetkessä.
Uuden elementin lukemiseen tuovat mahdollisuudet kommentoida tarinaa sitä lukiessa. Applikaation käyttäjät muodostavat sosiaalisen verkoston, johon voi niin halutessaan myös kirjailija itse liittyä. Kirjoittajalla on suora yhteys lukijoihinsa, lukijoilla kirjoittajaan ja toisiin lukijoihin. Keskustelu kirjasta ja tekstistä voi alkaa.
Tämä on tietenkin vain yksi sosiaalisen median sovelluksista. Kustannusalalla seurataan mielenkiinnolla näiden uusien nyrkkipajojen toimintoja. Electric Publisher käynnisti toimintansa lehdenkustantajana (Electric Literature) 2006. Monien mielestä se on enemmän ohjelmointiyritys kuin kirjakustantamo. Itse se tuntuu olevan ylpeä profiilistaan kustantajana. Sen appsia on viimeisen vuoden aikana ladattu yli 20 000 kertaa. Kun uusi kirja ilmestyy, sovelluksen tai alustan hankkineille ilmestyy tieto tästä, sekä mahdollisista uusista kirjaan ja kirjailijaan liittyvistä videoista, uutisista, lukijoiden keskusteluista tai vaikka ääninäyte kirjailijasta lukemassa omaa tekstiään.
Yksittäisille kirjoittajille, myös pienkustantamoille applikaatioiden toiminta avaa uusia näköaloja. Electric Publisher tarjoaa toimintamallinsa palveluksia myös heille. Kustantamo räätälöi sovelluksen asiakkaan tahdon mukaan, myy sen Applelle, joka ottaa oman siivunsa, ja loppu on kiinni kuluttajan käyttäytymisestä. Toimiva appsi voi parhaimmillaan nostaa kirjailijan tunnettuuden kokonaan uudelle tasolle ja edesauttaa myös perinteisen kirjan tai sähkökirjan myyntiä.
Miltä kuulostaisi appsi Ilkka Remeksen viimeisimmästä romaanista? Mukana myös lukijoiden kommentit, kuva- ja filmimateriaalia teoksen tapahtumapaikoilta, ja kirjailijan kommentteja!
Pieni amerikkalainen kustantamo, Electric Publisher, julkaisee kirjojen ohella neljä kertaa vuodessa ilmestyvää antologiaa, johon on koottu novelleja. Kirjoittajat ovat ammattilaisia, ja tarinat hyviä ja laadukkaita. Antologiaa ei kuitenkaan ole saatavilla kirjan muodossa, vaan digitaalisena versiona, jonka tarinoiden ostajat voivat ladata kännykkäänsä. Tässähän ei sinänsä ole mitään uutta ja ihmeellistä, mutta kun tähän kuvioon lisätään iPhone ja iPad, puhutaan jo tiedon valtatien ohituskaistoista.
Electric Publisher toimittaa sovelluksia, applikaatioita (apps), joita asiakkaat käyttävät puhelimissaan. Novelliantologia on yksi tapa tuottaa sisältöä mediaan. Sen sijaan, että he menisivät kirjakauppaan ja ostaisivat painetun kirjan tai sähköisen version kirjasta, lukijat saavat tiedon latausmahdollisuudesta suoraan kännykkäänsä ja lukevat novellit valitsemassaan paikassa ja hetkessä.
Uuden elementin lukemiseen tuovat mahdollisuudet kommentoida tarinaa sitä lukiessa. Applikaation käyttäjät muodostavat sosiaalisen verkoston, johon voi niin halutessaan myös kirjailija itse liittyä. Kirjoittajalla on suora yhteys lukijoihinsa, lukijoilla kirjoittajaan ja toisiin lukijoihin. Keskustelu kirjasta ja tekstistä voi alkaa.
Tämä on tietenkin vain yksi sosiaalisen median sovelluksista. Kustannusalalla seurataan mielenkiinnolla näiden uusien nyrkkipajojen toimintoja. Electric Publisher käynnisti toimintansa lehdenkustantajana (Electric Literature) 2006. Monien mielestä se on enemmän ohjelmointiyritys kuin kirjakustantamo. Itse se tuntuu olevan ylpeä profiilistaan kustantajana. Sen appsia on viimeisen vuoden aikana ladattu yli 20 000 kertaa. Kun uusi kirja ilmestyy, sovelluksen tai alustan hankkineille ilmestyy tieto tästä, sekä mahdollisista uusista kirjaan ja kirjailijaan liittyvistä videoista, uutisista, lukijoiden keskusteluista tai vaikka ääninäyte kirjailijasta lukemassa omaa tekstiään.
Yksittäisille kirjoittajille, myös pienkustantamoille applikaatioiden toiminta avaa uusia näköaloja. Electric Publisher tarjoaa toimintamallinsa palveluksia myös heille. Kustantamo räätälöi sovelluksen asiakkaan tahdon mukaan, myy sen Applelle, joka ottaa oman siivunsa, ja loppu on kiinni kuluttajan käyttäytymisestä. Toimiva appsi voi parhaimmillaan nostaa kirjailijan tunnettuuden kokonaan uudelle tasolle ja edesauttaa myös perinteisen kirjan tai sähkökirjan myyntiä.
Miltä kuulostaisi appsi Ilkka Remeksen viimeisimmästä romaanista? Mukana myös lukijoiden kommentit, kuva- ja filmimateriaalia teoksen tapahtumapaikoilta, ja kirjailijan kommentteja!
24.10.2010
Notkahduksia
Lukemisessa on käy aina välillä kuin elävässä elämässä tai liikenteessä: tulee nukahduksia, unohtamisen, väsymisen ja ajatusharhailun hetkiä. Tuloksena ei (toisin kuin liikenteessä) onneksi yleensä ole muuta kuin hiljaista häpeää tai ärtymystä, mutta yksilöllisen kokemuksen kannalta hetki on mieleenpainuva.
Jotakin oli siis tapahtunut minulle. Kirja oli edelleen se sama kuin se oli ollut aina ennenkin. Samat kannet, sama kirjailija, sama teksti, sama kaikki. Mutta kun viimein pääsin kirjan loppuun, retkestä Austerin maailmaan oli tullut huviretki hirttopaikalle. Olin upottanut itseni lukemisen ja lukemattomuuden suohon.
Austeria en voi tämän perusteella hylätä. Enkä ehkä itseänikään. Lukemisessa riemullisinta onkin se, miten yllättävällä tavalla se antaa mahdollisuuden tutustua itseensä. Maailmankirjallisuuden klassikot ja nykykirjallisuuden ryppyotsaiset tai siloposkiset päiväperhot ovat vain kirjallista pintaa, josta heijastuvat meidän omat kasvomme.
Ei ole olemassa huonoa kirjallisuutta, on vain aikaan kompastuvia lukijoita.
Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa. Suom. Erkki Jukarainen. Tammi 2009.
Itselleni kävi juuri näin lukiessani Paul Austerin romaania Sattumuksia Brooklynissa. Ensimmäiset sivut vielä kulkivat keveyesti eteenpäin, suorastaan rullaten. Ehdin jo ajatella, että tässähän tätä mennään kuin kiitoradalla. Tiedättehän tunteen lentokoneessa: mekaniikan lait rutistavat vartalon kiinni penkkiin ja tulee irrationaalinen olo siitä, että tässä sitä mennään eikä meinata. Vaikka pitäisi pelätä.
Mielessä kävi, että Auster on lahja kirjallisuudelle, jossa tarinan kertominen on se pääasia.
Mutta sitten tapahtui jotakin. Reilun kolmenkymmenen sivun jälkeen en saanut enää tarttumapintaa tekstiin. Se, mikä aiemmin oli tuntunut raikkaalta ja hervottomalta, alkoi nyt vain uuvuttaa ja tylsistyttää. Austerin henkilöhahmot muuttuivat ihmishahmoista paperin pinnalla kelluviksi koristeiksi, joiden akateemisamerikalaiskeskiluokkainen maailmankuva tuntui yhtä kaukaiselta kuin ikkunasta väräjävä kuu, jota huomasin pysähtyneeni tuijottamaan kirjaa lukiessani.
Austeria en voi tämän perusteella hylätä. Enkä ehkä itseänikään. Lukemisessa riemullisinta onkin se, miten yllättävällä tavalla se antaa mahdollisuuden tutustua itseensä. Maailmankirjallisuuden klassikot ja nykykirjallisuuden ryppyotsaiset tai siloposkiset päiväperhot ovat vain kirjallista pintaa, josta heijastuvat meidän omat kasvomme.
Ei ole olemassa huonoa kirjallisuutta, on vain aikaan kompastuvia lukijoita.
Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa. Suom. Erkki Jukarainen. Tammi 2009.
22.10.2010
Kirjasto hiljenee?
Kirjastoista ei kohta enää kuuluu ääntäkään, ainakin Saksassa. Ainakin, jos on uskominen viimeisimpiä uutisia. Kirja- ja mediahankinnat ovat jäissä, henkilökunnan määrää ollaan vähentämässä, kirjastorakennukset hajoavat ja murtuvat pystyyn.
Tämä kaikki siitä huolimatta, että kirjastot ovat edelleen Saksassa ainakin kävijämäärien osalta vierailluimpia kulttuurikohteita. Vuosittain kirjastoissa vierailee yli 200 miljoonaa kävijää, lainauksiakin tehdään 466 miljoonaa kappaletta. Vajaan kymmenen vuoden aikana lainauksissa on tapahtunut 22 prosentin kasvua, kävijäämärissä reilun 6 prosentin.
Saksassa on vajaat 11 000 kirjastoa, joiden toimintaa tuetaan lähinnä alueellisesti. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa kansalaiset ovat sangen eriarvoisessa asemassa, mitä tulee kirjastopalveluiden saatavuuteen. Isoissa asutuskeskuksissa homma vielä jotenkin toimii, mutta pienemmissä (alle 50 000 asukasta) on jouduttu turvautumaan ankariin kululeikkauksiin. Vain kolmanneksella 10 000-30 000 asukkaan yhteisöistä on oma kirjasto.
Niukkuuden tarjonta koskettaa erityisesti lapsia ja nuorisoa, sekä maahanmuuttajia. Kun kirjastojen kautta tapahtuvaa tiedonvälityksen (kirjat, sanomalehdet, elokuvat yms.) materiaalia vähennetään oleellisesti tai sitä ei ole ylipäätään tarjolla, kielellinen ja kulttuurinen integraatio pysähtyy kuin seinään.
Saksassa tuki julkisille kirjastoille on keskimäärin 8,21 euroa. Vertailun vuoksi todettakoon, että Suomessa se on 54,55 euroa. Molemmissa maissa kehitys on johtanut siihen, että yhä enemmän kirjastojen varoja on siirretty sähköisen materiaalin hankintaan, kirjahankintojen kustannuksella. Tosin Saksassa vain kolmannes kirjastoista on ylipäätään kyennyt uusimaan kokoelmiaan. Suurin osa yrittää tulla toimeen vanhalla materiaalilla.
Erityisen haastava ongelma Saksassa on maan laajan historiallisen aineistojen digitalisointi. Työssä on vasta päästy alkuun, eikä sille ole vieläkään kyetty luomaan systeemiä hankkeen koordinoimiseksi. Kirjastot siis tekevät yksikseen sen, minkä voivat. Suomessa Euroopan Unionin jo 2001 hyväksytty toimintasuunnitelma kulttuuriperinnön digitoimiseksi on sen sijaan otettu tosissaan. Strategioiden ja toimenpide-ehdotusten kautta on jo parisen vuotta sitten edetty hankkeeseen (Kansallinen digitaalinen kirjasto), jossa kirjastojen, museoiden ja arkistojen materiaali siirtyy nettiin ja kaikkien ulottuville - valtion rahoituksella.
Tilastoissa myös Suomen kirjastolaitos elää miinusmerkkien aikaa. Mutta ehkä meillä suhteellisesti ottaen menee vielä hyvin. Kirjastojen määrä tosin on supistunut muutamalla kymmenellä (muutos 2,82 % vuoteen 2008 verrattuna), kirjastokäyntien määrä reilulla kahdella prosentilla, lainausten ja aineistohankintojen määrä vajaan prosentin. Ainoaa plussaa löytyy toimintakuluista ja siitä, miten innokkaasti me suomalaiset olemme siirtyneet nettikirjastojen käyttäjiksi.
Mutta valtiovalta Suomessa uskoo vielä siihen, että kirjastoilla on nykykulttuurissakin merkitystä. Opetusministeriön kirjastopoliittisessa ohjelmassa vuoteen 2015 todetaan mm, että kirjastojen tehtävänä on nyt ja tulevaisuudessa huolehtia "käytännössä kansalaisen tietohuollosta".
Tämä kaikki siitä huolimatta, että kirjastot ovat edelleen Saksassa ainakin kävijämäärien osalta vierailluimpia kulttuurikohteita. Vuosittain kirjastoissa vierailee yli 200 miljoonaa kävijää, lainauksiakin tehdään 466 miljoonaa kappaletta. Vajaan kymmenen vuoden aikana lainauksissa on tapahtunut 22 prosentin kasvua, kävijäämärissä reilun 6 prosentin.
Saksassa on vajaat 11 000 kirjastoa, joiden toimintaa tuetaan lähinnä alueellisesti. Tämä on johtanut tilanteeseen, jossa kansalaiset ovat sangen eriarvoisessa asemassa, mitä tulee kirjastopalveluiden saatavuuteen. Isoissa asutuskeskuksissa homma vielä jotenkin toimii, mutta pienemmissä (alle 50 000 asukasta) on jouduttu turvautumaan ankariin kululeikkauksiin. Vain kolmanneksella 10 000-30 000 asukkaan yhteisöistä on oma kirjasto.
Niukkuuden tarjonta koskettaa erityisesti lapsia ja nuorisoa, sekä maahanmuuttajia. Kun kirjastojen kautta tapahtuvaa tiedonvälityksen (kirjat, sanomalehdet, elokuvat yms.) materiaalia vähennetään oleellisesti tai sitä ei ole ylipäätään tarjolla, kielellinen ja kulttuurinen integraatio pysähtyy kuin seinään.
Saksassa tuki julkisille kirjastoille on keskimäärin 8,21 euroa. Vertailun vuoksi todettakoon, että Suomessa se on 54,55 euroa. Molemmissa maissa kehitys on johtanut siihen, että yhä enemmän kirjastojen varoja on siirretty sähköisen materiaalin hankintaan, kirjahankintojen kustannuksella. Tosin Saksassa vain kolmannes kirjastoista on ylipäätään kyennyt uusimaan kokoelmiaan. Suurin osa yrittää tulla toimeen vanhalla materiaalilla.
Erityisen haastava ongelma Saksassa on maan laajan historiallisen aineistojen digitalisointi. Työssä on vasta päästy alkuun, eikä sille ole vieläkään kyetty luomaan systeemiä hankkeen koordinoimiseksi. Kirjastot siis tekevät yksikseen sen, minkä voivat. Suomessa Euroopan Unionin jo 2001 hyväksytty toimintasuunnitelma kulttuuriperinnön digitoimiseksi on sen sijaan otettu tosissaan. Strategioiden ja toimenpide-ehdotusten kautta on jo parisen vuotta sitten edetty hankkeeseen (Kansallinen digitaalinen kirjasto), jossa kirjastojen, museoiden ja arkistojen materiaali siirtyy nettiin ja kaikkien ulottuville - valtion rahoituksella.
Tilastoissa myös Suomen kirjastolaitos elää miinusmerkkien aikaa. Mutta ehkä meillä suhteellisesti ottaen menee vielä hyvin. Kirjastojen määrä tosin on supistunut muutamalla kymmenellä (muutos 2,82 % vuoteen 2008 verrattuna), kirjastokäyntien määrä reilulla kahdella prosentilla, lainausten ja aineistohankintojen määrä vajaan prosentin. Ainoaa plussaa löytyy toimintakuluista ja siitä, miten innokkaasti me suomalaiset olemme siirtyneet nettikirjastojen käyttäjiksi.
Mutta valtiovalta Suomessa uskoo vielä siihen, että kirjastoilla on nykykulttuurissakin merkitystä. Opetusministeriön kirjastopoliittisessa ohjelmassa vuoteen 2015 todetaan mm, että kirjastojen tehtävänä on nyt ja tulevaisuudessa huolehtia "käytännössä kansalaisen tietohuollosta".
20.10.2010
Maailman ensimmäinen blogi?
Todisteet ihmiskunnan ensimmäisistä kirjallisista tuotteista ulottuvat reilun 5 000 vuoden päähän. Noista savitauluille ammoin piirretyistä merkeistä on edetty tilanteeseen, jossa kirjoitus- ja lukutaidosta on tullut meille pyöräilyyn verrattavissa oleva automaattinen toiminto. Mutta tarina kirjoitustaidon synnystä on merkillinen ja kiehtova.
Mikä sai ihmiset ylipäätään luomaan systeemin, jonka avulla puhuttu tieto kyettiin muokkaamaan materiaaliksi ja näin siirtämään jälkipolville ajasta ja paikasta riippumatta?
Vastausta tähän ei tietenkään ole olemassa. Mutta kiehtovinta ajatuksessa on se, että kirjoitusjärjestelmiä rakennettiin eri kulttuureissa ilmeisesti samoihin aikoihin ja toisistaan riippumatta. Kaksoisvirranmaan Mesopotamiassa (nyk. Irak) ja faaraoiden Egyptissä kehitystyötä tehtiin 3 000-luvulla eaa, Kiinassa ja mayojen Amerikassa hieman myöhemmin.
Informaatioyhteiskunnan ensimmäinen vallankumous tapahtui siinä vaiheessa, kun näitä symboleja alettiin kaivertaa savitauluille tai maalata papyrukselle. Kesti vielä tuhat vuotta ennen kuin tavaralistoista ja ammatteja kuvaavista merkinnöistä alettiin laatia kertomuksellisia kokonaisuuksia, mutta kunnia kaikesta kuuluu ehdottomasti noille ensimmäisille tiedon valtatien tai paremminkin tiedon kinttupolun tallaajille.
Vasta kehityksen ääripäässä on Gutenbergin kirjapainotekniikka ja eurooppalainen itsetietoisuus.
Meidän aikamme hymiöt, tekstisovellukset ja itsetilitykset ovat tuontitavaraa. Idästä kajasti valo tähänkin blogiin.
Mikä sai ihmiset ylipäätään luomaan systeemin, jonka avulla puhuttu tieto kyettiin muokkaamaan materiaaliksi ja näin siirtämään jälkipolville ajasta ja paikasta riippumatta?
Vastausta tähän ei tietenkään ole olemassa. Mutta kiehtovinta ajatuksessa on se, että kirjoitusjärjestelmiä rakennettiin eri kulttuureissa ilmeisesti samoihin aikoihin ja toisistaan riippumatta. Kaksoisvirranmaan Mesopotamiassa (nyk. Irak) ja faaraoiden Egyptissä kehitystyötä tehtiin 3 000-luvulla eaa, Kiinassa ja mayojen Amerikassa hieman myöhemmin.
Informaatioyhteiskunnan ensimmäinen vallankumous tapahtui siinä vaiheessa, kun näitä symboleja alettiin kaivertaa savitauluille tai maalata papyrukselle. Kesti vielä tuhat vuotta ennen kuin tavaralistoista ja ammatteja kuvaavista merkinnöistä alettiin laatia kertomuksellisia kokonaisuuksia, mutta kunnia kaikesta kuuluu ehdottomasti noille ensimmäisille tiedon valtatien tai paremminkin tiedon kinttupolun tallaajille.
Vasta kehityksen ääripäässä on Gutenbergin kirjapainotekniikka ja eurooppalainen itsetietoisuus.
Meidän aikamme hymiöt, tekstisovellukset ja itsetilitykset ovat tuontitavaraa. Idästä kajasti valo tähänkin blogiin.
16.10.2010
Hyvää yötä, Helsinki
Aivan tarkkaan en tiedä, mitä Turku-ahdistusta Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus potee, mutta ilmeisen vakavaa kuitenkin.
Viimeisin näyttö tästä löytyy lauantain (16.10.) lehdestä. Siinä Kuiskaaja irvailee Turun pääsemisestä New York Timesin sivuille. Toimituksen mielestä myönteisen jutun Turusta kirjoittaneen toimittajan lähdekritiikki on pettänyt pahemman kerran. Eihän Turku ole suinkaan sellainen kulttuurisesti mielenkiintoinen ja jännittävä paikka kuin jenkki väittää, vaan helsinkiläisen mielikuvan mukainen manala, jossa - kuten Kuiskaaja muistuttaa - puretaan taloja, lakkautetaan kirjastoja ja häädetään taiteilijat kadulle.
Ärsytyskynnys on varmasti noussut kattoon siinä vaiheessa, kun New York Timesin toimittaja on muistuttanut Helsingin olleen kurjan kalastajakylän siinä vaiheessa, kun Turussa jo tehtiin ihmeitä. Ja että Down by the Laituri on Pohjoismaiden parhaimpia musiikki- ja kaupunkifestivaaleja.
Kyllähän me vielä muistamme, miten Hesarin kulttuuritoimituksen esimies aikoinaan julisti Turun kulttuuripääkaupunkivuoden 2011 haudatuksi ja unohdetuksi. Se tapahtui siinä vaiheessa, kun tuli tieto Helsingin nimeämisestä Euroopan design-pääkaupungiksi 2012.
Turun päättyneet kirjamessut eivät puolestaan saaneet rivin riviä huomiota Suomen suurimassa päivälehdessä. Samaan aikaan, kun 20 000 kirjallisuuden ystävää vaelteli kustantajien ja kirjakauppojen myyntitiskien lomassa, kuunteli kirjallisuuteen ja kulttuuriin liittyviä keskusteluja ja kirjailijat signeerasivat painotuoreita tuotteitaan, Helsingin paikallislehti teki kokosivun jutun Paul Austerista tai jostakin taidenäyttelystä jossakin päin maailmaa, mutta ei Turussa.
Tähän kaikkeen löytyy tietenkin hyvä ja perusteltu syy. Mutta kyllä jossakin on täytynyt olla joku turkulainen koulukiusaaja, joka on satuttanut pahasti jotakin. Niin syvältä tämä kaikki on.
Viimeisin näyttö tästä löytyy lauantain (16.10.) lehdestä. Siinä Kuiskaaja irvailee Turun pääsemisestä New York Timesin sivuille. Toimituksen mielestä myönteisen jutun Turusta kirjoittaneen toimittajan lähdekritiikki on pettänyt pahemman kerran. Eihän Turku ole suinkaan sellainen kulttuurisesti mielenkiintoinen ja jännittävä paikka kuin jenkki väittää, vaan helsinkiläisen mielikuvan mukainen manala, jossa - kuten Kuiskaaja muistuttaa - puretaan taloja, lakkautetaan kirjastoja ja häädetään taiteilijat kadulle.
Ärsytyskynnys on varmasti noussut kattoon siinä vaiheessa, kun New York Timesin toimittaja on muistuttanut Helsingin olleen kurjan kalastajakylän siinä vaiheessa, kun Turussa jo tehtiin ihmeitä. Ja että Down by the Laituri on Pohjoismaiden parhaimpia musiikki- ja kaupunkifestivaaleja.
Kyllähän me vielä muistamme, miten Hesarin kulttuuritoimituksen esimies aikoinaan julisti Turun kulttuuripääkaupunkivuoden 2011 haudatuksi ja unohdetuksi. Se tapahtui siinä vaiheessa, kun tuli tieto Helsingin nimeämisestä Euroopan design-pääkaupungiksi 2012.
Turun päättyneet kirjamessut eivät puolestaan saaneet rivin riviä huomiota Suomen suurimassa päivälehdessä. Samaan aikaan, kun 20 000 kirjallisuuden ystävää vaelteli kustantajien ja kirjakauppojen myyntitiskien lomassa, kuunteli kirjallisuuteen ja kulttuuriin liittyviä keskusteluja ja kirjailijat signeerasivat painotuoreita tuotteitaan, Helsingin paikallislehti teki kokosivun jutun Paul Austerista tai jostakin taidenäyttelystä jossakin päin maailmaa, mutta ei Turussa.
Tähän kaikkeen löytyy tietenkin hyvä ja perusteltu syy. Mutta kyllä jossakin on täytynyt olla joku turkulainen koulukiusaaja, joka on satuttanut pahasti jotakin. Niin syvältä tämä kaikki on.
14.10.2010
Piru keskuudessamme
Pahuuden estetisoinnista on tullut kulttuurimme yksi tärkeimmistä tunnusmerkeistä. Tätä mieltä on ainakin Peter-André Alt, kirjallisuudentutkija Berliinin Freie Universität -yliopistosta. Tänä syksynä hän on julkaissut aiheesta kirjankin, yli 700 sivuisen tutkielman Ästhetik des Bösen (C. H. Beck).
Taiteessa pirulla on aina ollut paikkansa, kuten Alt eräässä haastattelussa toteaa. Mutta mitä pitemmälle ajassa mennään kohti meidän aikaamme sitä suuuremman roolin pahuuden manifestaatiot saavat. Hirmuteot kulkeutuvat melkeinpä huomaamatta kulttuurimme taiteellisiin tuotteisiin, olivat ne sitten kirjoja tai elokuvia tai vain arkipäiväämme rytmittäviä televisiouutisia.
Nykypäivän pirullisuudet uppoutuvat ihmisen psyykkiseen mieleen tai osaksi poliittista todellisuutta. Sarjamurhaajat, verenhimoiset vampyyrit, demonisoidut natsit marssivat esille kaikista välineistä. Kaksoistornien sortuminen viimeistään manifestoi islamista pahuuden valtakunnan, joka uhkaa pelkällä olemassaolollaan eurooppalaisuuden ydintä.
Alt tutkii teoksessaan mm. amerikkalaisen Jonathan Littelin natsihirmutekoja käsittelevää romaania Hyväntahtoiset (ilm. 2006). Littelin romaani kuulemma osoittaa hyvin sen, miten pahuus siirretään tänään osaksi ihmisen psyyken rakenteita. Piru löytyy siis meidän kaikkien sisältä. Aivan kuten tapahtui myös Bret Easton Ellisin Amerikan Psykossa (1991), jossa hyvän ja pahan välinen raja-aita menetti kokonaan merkityksensä.
Monissa näkemyksissään Alt maistuu hieman puisevalta ja totiselta, mutta huomionarvoista sinänsä on ajatus siitä, mitä tapahtuu, kun mikään ei enää tunnu miltään. Kun rajoja ei ole, terroristien isku New Yorkiin muuttuu "vaikuttavaksi taideteokseksi" - kuten eräs onneton taiteilija (Stockhausen) aikoinaan erehtyi toteamaan - tai Chilen nääntyneet kaivosmiehet tunnistetaan parhaiten tosi-tv-tähtinä. Puhumattakaan niistä epätoivoisista, jotka kosiskelevat murhamiehiä puolisoikseen.
Todellisuutta me emme tunnista, vaikka se kävelisi vastaan.
Pirut ovat hypänneet kivisiltä seiniltä sisällemme. Miten pitkälle me olemmekaan edenneet keskiajan pimeimmistä hetkistä!
Taiteessa pirulla on aina ollut paikkansa, kuten Alt eräässä haastattelussa toteaa. Mutta mitä pitemmälle ajassa mennään kohti meidän aikaamme sitä suuuremman roolin pahuuden manifestaatiot saavat. Hirmuteot kulkeutuvat melkeinpä huomaamatta kulttuurimme taiteellisiin tuotteisiin, olivat ne sitten kirjoja tai elokuvia tai vain arkipäiväämme rytmittäviä televisiouutisia.
Nykypäivän pirullisuudet uppoutuvat ihmisen psyykkiseen mieleen tai osaksi poliittista todellisuutta. Sarjamurhaajat, verenhimoiset vampyyrit, demonisoidut natsit marssivat esille kaikista välineistä. Kaksoistornien sortuminen viimeistään manifestoi islamista pahuuden valtakunnan, joka uhkaa pelkällä olemassaolollaan eurooppalaisuuden ydintä.
Alt tutkii teoksessaan mm. amerikkalaisen Jonathan Littelin natsihirmutekoja käsittelevää romaania Hyväntahtoiset (ilm. 2006). Littelin romaani kuulemma osoittaa hyvin sen, miten pahuus siirretään tänään osaksi ihmisen psyyken rakenteita. Piru löytyy siis meidän kaikkien sisältä. Aivan kuten tapahtui myös Bret Easton Ellisin Amerikan Psykossa (1991), jossa hyvän ja pahan välinen raja-aita menetti kokonaan merkityksensä.
Monissa näkemyksissään Alt maistuu hieman puisevalta ja totiselta, mutta huomionarvoista sinänsä on ajatus siitä, mitä tapahtuu, kun mikään ei enää tunnu miltään. Kun rajoja ei ole, terroristien isku New Yorkiin muuttuu "vaikuttavaksi taideteokseksi" - kuten eräs onneton taiteilija (Stockhausen) aikoinaan erehtyi toteamaan - tai Chilen nääntyneet kaivosmiehet tunnistetaan parhaiten tosi-tv-tähtinä. Puhumattakaan niistä epätoivoisista, jotka kosiskelevat murhamiehiä puolisoikseen.
Todellisuutta me emme tunnista, vaikka se kävelisi vastaan.
Pirut ovat hypänneet kivisiltä seiniltä sisällemme. Miten pitkälle me olemmekaan edenneet keskiajan pimeimmistä hetkistä!
4.10.2010
Rowling
Harry Potterin luoja J. K. Rowling piipahti hiljattain Oprah-showssa Yhdysvalloissa kertoilemassa kirjoistaan ja kuuluisuudestaan ja elämästään ja kaikesta muustakin tärkeästä tai vähemmän sellaisesta. Pakollinen kysymys liittyi tietenkin siihen, mitä seuraavaksi, 400 miljoonan myydyn kirjan jälkeen.
Oprahin jälkeen yksi maailman rikkaimmista naisista totesikin arvoituksellisesti, että hän ei sulje pois mahdollisuutta jatkaa Potter-saagan kirjoittamista. Henkilöt kulkevat kuulemma edelleen elävinä hänen rinnallaan, eikä tarinan takominen tunnu mitenkään vastenmieliseltä ajatukselta.
Olisikin äärimmäisen mielenkiintoista seurata, mihin suuntaan Rowlingin kirjailijaura lähtisi tästä eteenpäin. Markkinat on jo kyllästetty nuorisoille suunnatuilla fantasiatarinoilla ja kopiotuotteilla, joiden yhteyteen liitetty alkuperäinen otos saattaisi vaikuttaa ehkä jopa eksyneeltä. Uskaltaisiko kirjailija ottaa niin harkitun riskin?
Sehän olisi kuin Jeesuksen toinen tuleminen. Kukapa sellaista enää vakavissaan ottaisi. Onhan tämä jo nähty.
Oprahin jälkeen yksi maailman rikkaimmista naisista totesikin arvoituksellisesti, että hän ei sulje pois mahdollisuutta jatkaa Potter-saagan kirjoittamista. Henkilöt kulkevat kuulemma edelleen elävinä hänen rinnallaan, eikä tarinan takominen tunnu mitenkään vastenmieliseltä ajatukselta.
Olisikin äärimmäisen mielenkiintoista seurata, mihin suuntaan Rowlingin kirjailijaura lähtisi tästä eteenpäin. Markkinat on jo kyllästetty nuorisoille suunnatuilla fantasiatarinoilla ja kopiotuotteilla, joiden yhteyteen liitetty alkuperäinen otos saattaisi vaikuttaa ehkä jopa eksyneeltä. Uskaltaisiko kirjailija ottaa niin harkitun riskin?
Sehän olisi kuin Jeesuksen toinen tuleminen. Kukapa sellaista enää vakavissaan ottaisi. Onhan tämä jo nähty.
1.10.2010
Benjamin
27. syyskuuta, reilut 70 vuotta sitten, Espanjan ja Ranskan rajalla, päätti päivänsä Saksasta paennut filosofi Walter Benjamin (1892-1940). Juutalaisena kirjailijana hän oli elänyt veitsen terällä jo pitkään. Kun kiinnijääminen näytti väistämättömältä, Benjamin teki oman ratkaisunsa ja otti yliannostuksen morfiinia.
Benjamin oli saksalainen filosofi, esseisti, yhteiskunta- ja mediakriitikko, kääntäjä, taiteentutkija ja ties mitä vielä. Hänen kuolemansa merkkipäivä meni ohi Suomessa, ja varmaan monessa muussakin maassa.
Se unohtui myös tämän blogin kirjoittajalta.
Kuitenkin Benjaminin merkitys nykypäivän taidekriittiseen ja filosofiseen keskusteluun on ollut huomattava. Hänen näkemyksensä medioituneen maailman ymmärtämiseen on ohjeistanut niin eurooppalaista kuin pohjoisamerikkalaista kulttuurin tutkimusta perustavalla tavalla. Postmodernismin ja jälkistrukturalismin teoreetikot omivat juuri Benjaminilta näkemyksensä massakulttuurin tuotteistumiseen tai kapitalismin kritiikkiinsä.
Mutta maineella on hintansa. Die Welt -lehdessä saksalainen Stephan Wackwitz (s. 1952) ihmettelee ja hieman irvaileekin Benjaminin suunnatonta ihailua jälkipolvien kirjoituksissa. Kirjoittaja, johon hänen elinaikanaan suhtauduttiin vähätellen, on tänään yhteiskuntateoreettisen ja humanistisen tutkimuksen apostoli, jota siteerataan aina, kun se vain on mahdollista, ja myös silloin, kun se asiallisesti ottaen on mahdotonta. Wackwitz ottaa esimerkeiksi Benjaminin aforistiset, kaunokirjalliset tai yksityiselämäänsä kuvaavat kirjoitelmat, joista haetaan todistusvoimaa tieteellisille spekulaatioille ja väitteille.
Wackwitzin mielestä Benjaminista on tullut, ainakin saksankielisellä alueella, melkeinpä kirjallinen tabu, jonka näkemyksiä ei pitkään uskallettu kyseenalaistaa, ja jota kaikissa yhteyksissä kohdellaan kuin sen lopullisen totuuden tuojaa.
Nekrologissaan Wackwitz nostaa esille ne seikat, joista aikalaiset Benjaminia kritisoivat (tieteellisessä ja tutkimuksellisessa mielessä) ja aprikoi tämän myöhempää menestystä akateemisessa maailmassa. Hän löytääkin syyn Benjaminin tavassa sitoa toisiinsa sosialismia, uskonnollisuutta ja mediakriittisyyttä. Se upposi 60-luvun nuorisoon, vallankumousromantiikkaa ja kriittisyyttä yhdistäviin piireihin. Benjaminin merkitys filosofina perustuu siten siihen, miten häntä alettiin myöhemmin tulkita.
Mutta tyylitietoisena kirjoittajana, Wackwitz huomauttaa, Benjamin oli ja on verraton. 20-luvun saksalaisjuutalaisen kirjallisen kulttuurin taitajana Benjamin edustaa sen tärkeintä, upeinta ja myös myöhäisintä jatkumoa.Vaikka hänen teoreettisista malleistaan ja näkemyksistään uskalletaan jo tänään virittää kriittistäkin polemiikkia, tekstintekijänä Benjamin lukeutuu mestarien luokkaan.
Tähän ei, kuten M. A. Numminen sen ehkä sanoisi, eläin pysty.
Benjamin oli saksalainen filosofi, esseisti, yhteiskunta- ja mediakriitikko, kääntäjä, taiteentutkija ja ties mitä vielä. Hänen kuolemansa merkkipäivä meni ohi Suomessa, ja varmaan monessa muussakin maassa.
Se unohtui myös tämän blogin kirjoittajalta.
Kuitenkin Benjaminin merkitys nykypäivän taidekriittiseen ja filosofiseen keskusteluun on ollut huomattava. Hänen näkemyksensä medioituneen maailman ymmärtämiseen on ohjeistanut niin eurooppalaista kuin pohjoisamerikkalaista kulttuurin tutkimusta perustavalla tavalla. Postmodernismin ja jälkistrukturalismin teoreetikot omivat juuri Benjaminilta näkemyksensä massakulttuurin tuotteistumiseen tai kapitalismin kritiikkiinsä.
Mutta maineella on hintansa. Die Welt -lehdessä saksalainen Stephan Wackwitz (s. 1952) ihmettelee ja hieman irvaileekin Benjaminin suunnatonta ihailua jälkipolvien kirjoituksissa. Kirjoittaja, johon hänen elinaikanaan suhtauduttiin vähätellen, on tänään yhteiskuntateoreettisen ja humanistisen tutkimuksen apostoli, jota siteerataan aina, kun se vain on mahdollista, ja myös silloin, kun se asiallisesti ottaen on mahdotonta. Wackwitz ottaa esimerkeiksi Benjaminin aforistiset, kaunokirjalliset tai yksityiselämäänsä kuvaavat kirjoitelmat, joista haetaan todistusvoimaa tieteellisille spekulaatioille ja väitteille.
Wackwitzin mielestä Benjaminista on tullut, ainakin saksankielisellä alueella, melkeinpä kirjallinen tabu, jonka näkemyksiä ei pitkään uskallettu kyseenalaistaa, ja jota kaikissa yhteyksissä kohdellaan kuin sen lopullisen totuuden tuojaa.
Nekrologissaan Wackwitz nostaa esille ne seikat, joista aikalaiset Benjaminia kritisoivat (tieteellisessä ja tutkimuksellisessa mielessä) ja aprikoi tämän myöhempää menestystä akateemisessa maailmassa. Hän löytääkin syyn Benjaminin tavassa sitoa toisiinsa sosialismia, uskonnollisuutta ja mediakriittisyyttä. Se upposi 60-luvun nuorisoon, vallankumousromantiikkaa ja kriittisyyttä yhdistäviin piireihin. Benjaminin merkitys filosofina perustuu siten siihen, miten häntä alettiin myöhemmin tulkita.
Mutta tyylitietoisena kirjoittajana, Wackwitz huomauttaa, Benjamin oli ja on verraton. 20-luvun saksalaisjuutalaisen kirjallisen kulttuurin taitajana Benjamin edustaa sen tärkeintä, upeinta ja myös myöhäisintä jatkumoa.Vaikka hänen teoreettisista malleistaan ja näkemyksistään uskalletaan jo tänään virittää kriittistäkin polemiikkia, tekstintekijänä Benjamin lukeutuu mestarien luokkaan.
Tähän ei, kuten M. A. Numminen sen ehkä sanoisi, eläin pysty.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)