Itselleni kävi juuri näin lukiessani Paul Austerin romaania Sattumuksia Brooklynissa. Ensimmäiset sivut vielä kulkivat keveyesti eteenpäin, suorastaan rullaten. Ehdin jo ajatella, että tässähän tätä mennään kuin kiitoradalla. Tiedättehän tunteen lentokoneessa: mekaniikan lait rutistavat vartalon kiinni penkkiin ja tulee irrationaalinen olo siitä, että tässä sitä mennään eikä meinata. Vaikka pitäisi pelätä.
Mielessä kävi, että Auster on lahja kirjallisuudelle, jossa tarinan kertominen on se pääasia.
Mutta sitten tapahtui jotakin. Reilun kolmenkymmenen sivun jälkeen en saanut enää tarttumapintaa tekstiin. Se, mikä aiemmin oli tuntunut raikkaalta ja hervottomalta, alkoi nyt vain uuvuttaa ja tylsistyttää. Austerin henkilöhahmot muuttuivat ihmishahmoista paperin pinnalla kelluviksi koristeiksi, joiden akateemisamerikalaiskeskiluokkainen maailmankuva tuntui yhtä kaukaiselta kuin ikkunasta väräjävä kuu, jota huomasin pysähtyneeni tuijottamaan kirjaa lukiessani.
Austeria en voi tämän perusteella hylätä. Enkä ehkä itseänikään. Lukemisessa riemullisinta onkin se, miten yllättävällä tavalla se antaa mahdollisuuden tutustua itseensä. Maailmankirjallisuuden klassikot ja nykykirjallisuuden ryppyotsaiset tai siloposkiset päiväperhot ovat vain kirjallista pintaa, josta heijastuvat meidän omat kasvomme.
Ei ole olemassa huonoa kirjallisuutta, on vain aikaan kompastuvia lukijoita.
Paul Auster: Sattumuksia Brooklynissa. Suom. Erkki Jukarainen. Tammi 2009.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti