Olipa ainakin kerran...

Ajankohtaan sopii nyt hyvin luritella: Tunnet Tuhkimon, Lumikin, Ruususen varmaan...

Eilen tuli nimittäin kuluneeksi tasan 200 vuotta siitä, kun Grimmin veljekset julkaisivat ensimmäisen kokoelmansa satuja ja tarinoita. Sittemmin tuosta parisataa kertomusta sisältäneestä teoksesta on kasvanut saksalaisen kirjallisuuden kaikkien aikojen bestseller.

Kinder- und Hausmärchen (suom. Grimmin sadut I-III, 2000) ei tipahtanut kirjalliselle maaperälle aivan varoittamatta. Jo ennen tätä muutama muukin tekijä oli tuottanut vastaavaa, ja tietenkin ranskalaisen Charles Perrault'n klassinen Hanhiemon tarinoita 1600-luvun lopulta oli kulunut hiirenkorville monien sukupolvien hyppysissä.

Grimmit rakensivat omansa vanhan päälle ja laittoivat mukaan romantiikan aikakaudelle sopivaa asennetta ja tyylitajua. Jutut kerättiin sieltä sun täältä, jo kansien väliin laitetuista tarinoista, porvarien ja sivistyneistön toisilleen kertomista saduista ja muutama toki myös suoraan nk. kansan suusta. Loppu olikin sitten kirjoittajien oman taidon varassa. Jälkimmäisen kohdalla erityisesti veljeksistä nuorempi, Wilhelm, oli se, jolla oli kyky muokata ja sadunomaistaa materiaalista lukukelpoista.

Vaikka Grimmin satujen alkuperä onkin ehkä vahvemmin saksalaisen aateliston ja ylemmän keskiluokan kulttuuriperimässä (täältä yhtäläisyydet Perrault'n kokoelmaan) kuin kansan syvissä riveissä, veljekset tekivät huomattavan määrän perustutkimusta ja kielitieteellistä kaivuuta suullisen tarinaperinnön selvittämiseksi. Kiinnostusta lakia pääasiallisesti opiskelevilla veljeksillä oli myös maansa rajojen ulkopuolelle, Islantiin, Irlantiin, Espanjaan ja Suomeen. Romantikkojen lailla he ajattelivat, että kulttuurimme ja tarinaperintömme yhteiset juuret löytyvät kyllä, kun vain jaksaa henkistä lapiota tarpeeksi heiluttaa.

1812 ilmestynyt ensimmäinen kokoelma satuja ei ollut vielä menestys, eikä sitä seurannut toinenkaan. Vasta 1825 painettu, lyhennetty, lapsille muokattu (ja siistitty) kooste aiemmista saduista, herätti lukijat. Samoihin aikoihin satujen englanninkieliset versiot alkoivat valloittaa maailmaa.

Veljekset julkaisivat kirjastaan erilaisia mukaelmia 1850-luvun lopulle asti. Toki he tekivät ja kirjoittivat myös paljon muuta mm. kielitieteen saralla, mutta saduista heidät tänään tunnetaan parhaiten. Ja nimenomaan veljeksinä. Mikä on saanut jotkut pohtimaan tekijyyden problematiikkaa. Jos tarinat on saatu muilta, kirjoitettu muistiin ja tarinan muotoon yhdessä, kuka ne omistaa? Ja vielä: kuka onkaan näiden satujen kertoja?

Ehkä Grimmin satujen viehätys onkin siinä, että niiden kertoja on kertoja iänikuinen, ei kukaan missään ja kaikkialla.

Kuin veljet keskenään

Kun maksalaatikkoa oltiin laittamassa uuniin, lanttulaatikko katseli hieman kateellisena vieressä. Kohta on tuollakin kaunis rusketus, se ajatteli ja yritti vaihtaa muutaman sanan rusinoiden ja pähkinöiden kanssa, vaikka tiesikin sen mahdottomaksi. Rusinoiden ja pähkinöiden kanssa ei yksinkertaisesti voi keskustella mistään. Ne hymistelevät ja myötäilevät kaikkien mielipiteitä ja hokevat vain yhtä ja samaa: "Niin. Niinpä niin. Aivan oikein. Niin se on. Niinpä niin. Niin."
   Lanttulaatikko lopettikin kohtamiten ja seurasi sivusta luumujen joukkokokousta jälkiruoka-astiassa. Luumut uhkasivat jättää lakkovaroituksen, mikäli punaposkiset omenat eivät siirtyisi välittömästi puolentoista sentin päähän heistä. Luumut keräsivät uhoa kyhnyttämällä toisiaan vasten ja mutisemalla rytmikkäästi yhdessä hokien: "Omput pois, niinku jo ois! Omput pois, niinku jo ois!"
   Lanttulaatikko sopersi jotakin sovittelevaa ja tervehti sitten porkkanalaatikkoa, joka höyrysi rosollin vieressä juuri uunista tulleena ja kukkeana.
   Porkkanalaatikko oli hyväntuulinen. Se kertoili parhaillaan jotakin kaskua rosollille, kun sen toiselta puolelta kuului kimeä nasaali: "Aivan typerää!" Rosollikastike oli käynyt värjäämässä hiuksensa vaaleanpunaiseksi ja yritti nyt kiinnittää kaikkien huomion itseensä. Seurasi kiivas sanaharkka porkkanalaatikon ja rosollikastikkeen välillä.
   Solvausten asteelle yltäneen taistelun keskeytti kalja, joka rauhalliseen tyyliinsä pyysi kaikkia hetken aikaa kuuntelemaan uusinta juomalauluaan. Hiljennyttiin ja kaljan täyteläinen basso humisi huoneeseen. Se poukkoili hapesta raskaan ilmapallon lailla huoneen nurkasta toiseen, sai kuuntelijoiden sydämen väpättämään liikutuksesta ja melankoliasta. Kalja lauloi ja kyyneleet valuivat sen silmistä.
   Laulun loputtua ei suosionsoituksille meinannut tulla loppua. Sillit läpsyttivät astioissaan, herukkahillot hehkuttivat kiitosta ja sinappi karjui: "Mahtavaa! Tasokasta!" Kalja otti kiitokset vastaan hämillisesti hymyillen. Joku yskähti sen takana. Punaviini pyysi myös saada laulaa. Siihen suostuttiin, tosin vaisuhkoa myöntyväisyyttä osoittaen.
   Punaviini otti tukevan asennon, kohotti pitkän, koristellun kaulansa ja sinkautti ilmoille alkutahdit aariasta, joka oli tuttu kaikille jo edellisistä jouluista. Punaviini oli koloratuurisopraano. Sen kirkas, kuviollinen, syöksähtelevä ja aavistuksenomaisen kireä laulutyyli aiheutti lievän paniikin kohottautumassa oleville joululeivonnaisille, mutta muut tyytyivät kohteliaasti nyökyttelemään. Paitsi ryyppy, joka rypisteli hetken otsaansa, kilautti keskeyttämisen merkiksi lusikalla lasia ja ilmoitti aikovansa pitää puheen.
   Ryyppy nosti metallisankaiset kakkulat nenälleen ja kohottautui hieman horjuen pieneen mittaansa. Se aloitti: "Raggaat yshtävät. Täshä kohdin ildaa minjulla onn olutt taphana..." Yhtäkkiä leyhähti lämmin tuulahdus kaikkien ylle. Maksalaatikko tuli villisti kiljuen uunista ja sen perässä kinkku, joka laskettiin lanttulaatikon viereen. "Mitenkäs täällä voidaan?", kinkku kysäisi lanttulaatikolta hikeä otsaltaan pyyhkien. Sen takaa kuului maksalaatikon levoton kikatus. Lanttulaatikko ei ehtinyt vastata, sillä samassa se nostettiin uunin ritilälle. Ihana kuumuus täytti sen sisältä asti. Perunalaatikko, joka oli ollut uunissa jo jonkun aikaa, teki lanttulaatikolle tilaa hieman imelästi hymyillen.
   Lanttulaatikkoa perunalaatikon luontaantyöntävä ulkonäkö ei häirinnyt. Se tiesi, että pohjimmiltaan perunalaatikko oli hyväsydäminen ja laajakatseinen laatikko, eräänlainen elämänfilosofi heidän muiden, vähemmillä lahjoilla varustettujen joukossa. Yhdessä he päättivät virittää joululaulun.
   Myös muu joulupöydän väki yhtyi uunista kuuluvaan lauluun. Maksalaatikko lauloi sen minkä kikatukseltaan kykeni, rusinat ja pähkinät hyräilivät muiden ääntä myötäillen, luumut ja omenat sovinnon tehneinä jo toisiaan kaulaillen. Porkkanalaatikko ihasteli laulun lomassa rosollikastikkeen tupeerausta, kaljan basso kumahteli kuin rumpu, sillit hyppivät ja herukkahillot hytkyttivät lanteitaan. Sinapin väkevä tulkinta peitti osaksi alleen punaviinin kiihkeän fraseerauksen ja ryyppy oli kiivennyt pöydän korkeimmalle kohdalle hoilaten sieltä hirvittävästi sohien jotakin muille vierasta sävelmää.
   Kinkku kuunteli kaikkia itsekseen hymyillen. Se huohotti hieman muiden mukana, lopetti sitten, kun ei enää väsymykseltään jaksanut ja nuuhkaisi varovasti ilmaa ympärillään. Onnellinen hymy levisi sen kasvoille. "Tässähän me kaikki olemme", se ajatteli, "kuin veljet keskenään."