Katsoja menee vaihtoon

Aina joskus tässä elämässä tulee eteen tilanteita, jolloin on mentävä itseensä.

Ensin oli brittiläinen diplomaatti ja viihdekirjailija John Buchan (1875-1940) ja hänen romaaninsa The Thirty-Nine Steps (1915; 39 askelta, 2011), josta Alfred Hitchcock ohjasi elokuvaversion 1935. Jälkimmäisen menestyksen vanavedessä tehtailtiin lukuisia radiokuunnelmia ja uusia elokuviakin, kunnes 2005 laadittu teatterimuunnelma Hitchcockin elokuvan pohjalta räjäytti potin. Lontoosta neljälle näyttelijälle kirjoitettu farssi siirtyi kohta Yhdysvaltoihin pysytellen useita vuosia Broadwayn vakiotarjonnassa.

Suomessakin asti näytelmä on käväissyt. Vuonna 2008 Åbo Svenska Teater ja Tampereen Komediateatteri ottivat sen ohjelmistoonsa ja viimeisimpänä Turun Linnateatteri tänä syksynä.

Näytelmäksi muokattu 39 askelta nauraa alkuperäiseen tarinaan kirjoitetuille mielikuvituksellisille ja jokseenkin mahdottomille juonenkäänteille sekä Hitchcockin elokuvalliselle kerronnalle, josta näyttämölle siirrettynä muovautuu kimppu visuaalisten efektien kliseitä. Farssin perinteiden mukaisesti draamaan on sisällytetty absurdeja kohtauksia, slapstickiä ja teatraalisuutta tai teatterintekemistä metatasolla kommentoivaa huumoria. Viittaukset ohjaajamestarin muihin elokuviin ovat myös osa näytelmän kuvastoa.

Siis ironisella asenteella tehtyä vanhan kierrättämistä uudessa kuosissa.
 
Alkuperäisessä näytelmässä neljä näyttelijää vetää läpi 130 henkilöhahmoa 100 minuutissa. Linnateatterin versiossa näyttelijät eivät aivan vastaavaan roolimäärään yllä, mutta useissa kymmenissä kuitenkin mennään. Ja vauhtia sekä hassuja kommelluksia riittää siinä määrin, että yleisö ei pitkästy.

Ensi-iltayleisön reaktioista päätellen ainoa pitkästynyt katsoja olin minä. Esitys toimi hyvin, näyttelijät tekivät töitä otsansa hiessä ja itseään säästämättä, lavastukseen oli kätketty kekseliäitä yksityiskohtia ja ohjauksellisesti kuljettiin kultaista keskitietä. Ei mitään hohdokasta tai yllättävää, mutta kuitenkin sujuvaa. Ja olihan siellä naiseksi pukeutunut mieskin. Ja muutama kirosana. Ja hassua artikulaatiota.

Samalla penkkirivillä, parin istuimen päässä itsestäni, istui nuorehko naishenkilö. Jo näytelmän ensiminuuteista lähtien hän käynnisti kikatuksen, joka katkesi vain hänen ottaessaan siemauksen punaviinilasistaan. Vastaavankaltaista tyrskintää huomasin muuallakin salissa. Ja kun esitys päättyi, taputuksista ei meinannut tulla loppua.

Joten kyllä: olin huono katsoja, jonka on syytä pysähtyä miettimään itseään. Ei voi olla niin, että jos kaikilla muilla on hauskaa ja minulla ei, minä olisin jotenkin enemmän oikeassa kuin muut.

Turha minun on valittaa, että Linnateatteri on näissä komedioissaan kuin vanha koira, joka on jo temppunsa näyttänyt, eikä taida enää uusia oppia. Ja vaikka olisikin näin, jos se kelpaa ja riittää kaikille muille, mikä minä olen sitä viemään lopetettavaksi. Antaa piskin olla ja louskuttaa leukojaan. Minun ei sitä tarvitse katsella.

Tai ehkä minä olen itse tuo koira, jonka katse alkaa himmetä ja kääntyä sisäänpäin.

Jotakin vikaa on katsojassa, joka vain myhäilee munaskuissa asti tuntuvan farssin aikana. Vaihtoon tuollainen! Ja toinen parempi tilalle.