Kriitikko on kuollut... eläköön kirjallisuus

Saksan sodanjälkeisen kirjallisen elämän dynamo, Marcel Reich-Ranicki on kuollut.

Ikävuosia hänelle ehti kertyä jo 93, joten ihmiselon ihanuudet ja kurjuudet tulivat perusteellisesti ja syvältä läpikäytyä. Reich-Ranicki syntyi Puolassa, vietti varhaislapsuutensa Berliinissä, sitten natsien pakottamana Varsovan getossa ja maanpakolaisvuodet Brittein saarilla. Sodan jälkeen hän teki jonkin aikaa työtä Puolaa hallitsevien kommunistien kanssa, kunnes emigroitui läntiseen Saksaan.

Reich-Ranicki oli keskeisesti rakentamassa uutta kirjallista elämää kivikauteen pommitetussa Saksassa. Hän vaikutti niin kirjallisissa piireissä kuin sanomalehtien toimituksissa, puhumattakaan radiokanavista ja televisiostudioista. Suorapuheisuutensa ja lievästi sanottuna tyrkyttävän esteettisen ehdottomuutensa ansiosta Saksan "kirjallisuuden paaviksi" nimetty Reich-Ranicki hankki lähelleen niin vihamiehiä kuin ihailijoita.

Vaaka taisi lopulta kallistua jälkimmäisten painosta.

Mutta toisin kuin oikea paavi, Reich-Ranicki ei pitänyt itseään erehtymättömänä. Yksi hänen arkkikohteistaan oli Günter Grass, jonka esikoisromaanin Peltirummun kriitikko murskasi palasiksi todetakseen myöhemmin menneensä arviossaan vikaan. Samoin kävi Grassin myöhemmän teoksen Avarammille aloille kanssa. Reich-Ranicki repi romaanin näyttävästi kahtia Spiegelin kannessa, mutta totesi myöhemmin sen kuitenkin ihan kelvolliseksi opukseksi.

Tappelu Grassin ja muutaman muunkin ison nimen (Martin Walser) kanssa jatkui elämänsuoran viime metreille asti. Herrojen nokkapokka äityi välistä rajuksikin, mutta ei kadottanut koskaan porvarillisen hillittyä tyyliään.

Reich-Ranickin suurin ansio kriitikkona ei ollutkaan ehkä siinä, että hän olisi tuonut kentälle taiteellisen näkemyksen omaavaa harmoniaa, vaan juuri päinvastaisessa: Reich-Ranicki osoitti omalla esimerkillään, miten moninaista ja ihmisen tunnemaailmaa mullistavaa kirjallisuus voi parhaimmillaan olla.

Hänen omat suosikkinsa löytyivät Saksan kirjallisuuden raskaasta klassikkosarjasta; Goethe, Kleist, Fontane, ja kaikkein suurimpana, Thomas Mann.

Kriitikkona Reich-Ranicki halusi kuitenkin ennen kaikkea innostaa ihmisiä lukemaan. Siksi hän pyrki kärjistämään, ärsyttämään, yksinkertaistamaan ja viihdyttämään. Ehkä hieman opettamaankin, sillä sivistyksen tarpeellisuudesta hän ei tinkinyt. Ihminen, joka lukee paljon, tietää luulevansa paljon. Ja kriitikko kuvittelee itsestään aina hieman enemmän. Reich-Ranickin mielestä kriitikon on oltava taiteen oikeussalissa sekä kirjallisuutta puolustamassa että sitä syyttämässä.

Reich-Ranickista tuli suuren yleisön suosikki myöhemmin 80-luvulla, kun hän veti kirjallisuusohjelmaa televisiossa. Itse satuin joskus näkemään noita ohjelmia, joissa pieni, kalju, tukevahkon vatsan omaava vanha mies heilui sanallisen viikatteensa ja vieraidensa kanssa kuin eksyneenä väärään ohjelmaan. Puhetta pulppusi yleisön naurunremakan ja taputusten säestämänä. Kinasteluakaan ei unohdettu. Meno muistutti enemmän jalkapallostudiota tai stand uppia kuin vakavamielistä kirjallisuusohjelmaa.

Hyvänä näytteenä mainitusta toimii tämä videopätkä, jossa Reich-Ranicki kumppaneineen käy käsiksi Haruki Murakamin varhaisromaaniin.

Reich-Ranickin uskomattoman elämän koko kaari löytyy hänen omaelämäkerrastaan Mein Leben (Eurooppalainen, suom. Otto Lappalainen. Otava 2001).

Kulttuuripopulismi tulee ja voittaa!

Lähi-idässä tehdään parhaillaan vallankumouksia ja työkaluna - sirppinä ja vasarana - toimii sosiaalinen media. Mikäli on uskominen Guardian -lehteen kirjoittavaa Neal Gableria sosiaalinen media määrää tahdin myös sille, ketkä lännessä marssivat kulttuurikeskustelun etujoukoissa.

Facebookin, Twitterin ja muiden vastaavankaltaisten medioiden myötä elämme kulttuuripopulismin aikakautta. "Kaikilla on oikeus omaan mielipiteeseensä, suoranainen velvollisuus jopa jakaa se muiden kanssa", Gabler toteaa.

Gablerin purkaus lähtee liikkeelle huomiosta, jonka hän on tehnyt seuratessaan yhdysvaltalaisten kriitikoiden käyttäytymistä viimeisten vuosien aikana. He ovat nimittäin olleet hämmentävän yksimielisiä siitä, mitkä elokuvat, kirjat, televisiosarjat kuuluvat niihin kaikkein "parhaimpiin". Kun valtaosa kriitikoista valitsee samat tuotteet suosikkilistalleen, kansa sen sijaan ryntää ostamaan ja kuluttamaan ihan muunkaltaisia nimikkeitä.

Joten, kriitikot rakastavat Fincherin elokuvaa The Social Network, Jonathan Franzenin viimeisintä romaania ja Scorsesen HBO:lle ohjaamaa sarjaa Boardwalk Empire. Mutta yleisö ei näille suinkaan lämmennyt. Gablerin mielestä kysymys on syvemmästä ja historiallisesta kuilusta kriitikoiden ja nk. tavallisen kansan välillä.

Yhdysvalloissa rotko korkean ja matalan kulttuurin välillä on aina ollut syvä ja taistelu kansan maun puolesta on yhdistetty taisteluun itsenäisyyden ja demokratian puolesta. Ensiksi vastassa olivat englantilaiset ja heidän eurosnobistinen imperialisminsa, myöhemmin ylikouluttautuneet elitistit ja heidän tarpeensa kertoa ihmisille, miten näiden tulisi elää, käyttäytyä ja ajatella.

Gabler toteaa, että populaarikulttuuri lopulta voitti tuon taistelun ihmisten sieluista, mutta ei poistanut historiaan juurtunutta epäluuloa ja inhoa osapuolten välillä. Taistelu jatkuu. Kriitikot ryhmittäytyvät kuin yhtenä joukkona tiettyjen ja tietynkaltaisten taidepläjäysten taakse ja näkevät uhkana paitsi "aivottomuutta" levittävät massatuotteet myös uuden median, internetin ja blogit ja kaiken sellaisen, joka uhkaa heidän omaa valta-asemaansa.

Mutta rajat murtuvat ja mikään ei voi enää estää kansan ääntä tulemasta esille. Valta on siirtynyt makutuomareilta tavallisille ihmisille, jotka twiittaavat, "tykkäävät" ja tekstittävät toisilleen sen, mitä kriitikot eivät enää tavoita.

Täällä kylmässä Pohjolassa me tulemme kovaa vauhtia suuren maailman perässä. Syvään juurtunut herraviha kyllä pitää huolen tästä. Kriitikot: vapiskaa!

Getting high...

Jossakin päin Serbiaa pidettiin hiljattain suuri trumpettifestivaali. Tilaisuus sai paikalla olleen Hesarin toimittajan herkistymään: "Kajahtaneelta tiedemieheltä näyttävä Shantel loikkaa yleisön niskaan sätkimään. Ihmiset heittelevät kuperkeikkoja ja itkevät riemusta... Seksuaalisuus hyökkää pintaan. Kaksi tyttöä tanssii sylikkäin kadulla, toiselta melkein kuoriutuvat bikinit päältä. Trumpetisti hiipii väliin ja töräyttää kysyvästi... Nuori mies kiipeää trumpetinsoittajan patsaan harteille ja pyörittää paitaansa. Pylvään nokassa seisoo toinen ja viuhuttaa munaansa... Ihmiset anelevat kaikki neljä torvea korvaansa, sulkevat silmänsä ja huutavat tietämättä itsestään mitään. Yksi polvistunut poika vetää paitaansa ylös, jotta huumaava ääni leviäisi koko kehoon. Kun aistit sumenevat, hän on koko maailmankaikkeus... Ja ihminen pelkää olla hullu. Mutta hulluus on meissä kaikissa, eikä syvällä vihreiden vuorten sylissä ole mitään pelättävää."

Seuraavan päivän lehdessä oli arvio Tapiola Sinfoniettan konsertista. Näin: "Jean Sibeliuksen vimeiset sinfoniat peräjälkeen esitettyinä tarjoavat puhdistautumisriitin, jossa liha muuttuu hengeksi ja ilma ohenee äärimmilleen. Nousemme niin korkealle, että keuhkot hätääntyvät, ruumiin kuolevaisuus käy pakahduttavan selväksi ja maan vetovoima alkaa väistyä uusien voimakenttien myötä."

Kutsuisiko tätä nyt uusromanttiseksi vai uusimpressionistiseksi kritiikiksi? Ehkä elämme uuden aikakauden kynnyksellä myös journalistisen mittapuun mukaan. Rationalismi taipuu irrationalismiksi, ekstaattisesta kokemuksesta tulee tavoite, jota estetiikan perässä juoksevat kriitikot pyrkivät jäljittelemään myös kirjoituksissaan.

Tulee muistuma 70-luvulle ja Neil Youngin lauluun, jossa maataan täysikuu silmissä, silmäillään luontoäidin tepastelua, bändi soittaa päässä, avaruusalukset kelluvat ilmassa ja ollaan muutenkin ihan pihalla.

Kriitikko ei ole ammatti

Tämän vuoden Kuopio tanssii ja soi -festivaali teki monella tapaa mielenkiintoisen avauksen antamalla muutamalle tanssia huonosti tuntevalle kirjoittajalle mahdollisuuden toimia kriitikkona. Ajatuksena oli herättää nk. tavallisen ihmisen uteliaisuutta suurelle yleisölle ei-niin-hyvin-tunnettua taidemuotoa kohtaan. Sekä tietenkin voittaa puolelle uusia yleisöjä.

Halukkuus toimia kriitikkona oli kuulemma suurta. Parinsadan tarjokkaan joukosta valittiin ne kuusi, joiden teksteihin on voitu tutustua Savon Sanomien nettisivuilla. Kriitikoksi pääsemisen ehtona oli se, että ei tuntenut ennestään tanssitaidetta.

Sinänsä varmasti hyvää tarkoittava ele herättää ajatuksia siitä, miten kriitikon ammattitaitoon suhtaudutaan. Tietenkin on niin, että meillä kaikilla taidetta kokevilla on myös ajatuksia siitä, mitä milloinkin koemme, kun taiteen äärelle pääsemme. Mutta ehkä kriitikko parhaimmillaan tekee hieman muutakin kuin kertoo sen, mitä itse kullakin hetkellä kokemastaan ajattelee.

Kritiikki on aina ollut altavastaajan asemassa. Taiteilijoita se useimmiten ärsyttää, lukijoista puhumattakaan. Kriitikot ovat yksinään saaneet puolustaa ammattikuntansa kunniaa ja ylipäätään toimintaedellytyksiään. Kuopion tapaus osoittaa hyvin sen, miten ohuella langalla taiteen vastaanottamisen ammattilaiset taiteilevat. Kun kulttuuri kuuluu kaikille, kun kulttuuripolitiikkaa on viimeiset vuosikymmenet laadittu asiakkaan näkökulmasta, on vain luonnollista, että kulttuurialan ammattirakennetta aletaan muokata tarpeita vastaaviksi.

Taiteen tekemisessä ja taiteen vastaanotossa äärimmäinen omakohtaisuus ja "puhtaus" on nyt se tekijä, jonka perään huudetaan. Siksi ammattikritiikki vetäytyy sanomalehtien palstoilta, siksi taiteen- ja kulttuurialan koulutus on vaikeuksissa. Miksi kouluttaa ihmisiä johonkin sellaiseen, johon meillä kaikilla on pätevyys ihan luonnostaan?

Oltaisiinpa tässäkin asiassa loppuun asti loogisia. Miltä kuulostaisi päivä pankinjohtajana? Tai viikko lainlaatijana? Tunti sydänkirurgina?

Kritiikistä

New York Timesissa (4.4.2010) artikkeli kritiikistä, sen tilasta ja tulevaisuudesta. Toimittaja viittaa amerikkalaiseen elokuvakritiikin ohjelmaan (At the Movies), joka lopetetaan laskevien katsojalukujen paineessa. Kolmen vuosikymmenen kuluessa aika on ajanut ohjelman ohi.

Syynä on tietenkin internet, mutta myös elokuva- ja televisiotuotannon muuttuminen. Yleisön kulutustottumukset eriytyvät ja yhtiöt hakevat taloudellisessa paineessa pikavoittoja sieltä, mistä sitä helpolla saavat. Suuri yleisö on oma asiantuntijansa, eikä kaipaa eksperttiä kertomaan, mitä haluaa kokea.

Huolellinen, tietoon ja näkemykseen pohjautuva argumentointi – jota kritiikki parhaimmillaan edustaa – on kirjoittajan mukaan ehkä tullut tiensä päähän. Sosiaalinen media suosii markkinointiin pohjautuvaa laskelmointia ja bloggereiden viisastelevaa naljailua.

Onhan tästä meilläkin puhuttu, myös muun kuin elokuvakritiikin yhteydessä. Artikkelin kirjoittajan mielestä taidekritiikki on varmasti kriisissä, samassa, jossa se on ollut aina. Mikään ei ole muuttunut. Kritiikki on edelleenkin mielentila tai tietynkaltainen kirjallisen esittämisen malli tai elämäntapa, jonka tavoitteena on asettaa taideteos johonkin paikkaan omassa yhteisöllisessä olemisessaan, suhteessa toisiin taideteoksiin ja yhteiskuntaan.

Tuonkaltainen asenne on aina kriisissä.

Kritiikki toimii osana julkisuutta, käyttää sitä hyväkseen tai asettautuu sitä vastaan. Ja samalla tavoin kuin julkisuus ja siinä käytetyt menetelmät ja toimintatavat muuttuvat, muuttuu myös kritiikki.

Tästä voi olla yhtä mieltä. Tietenkin Suuri Kertomus, jota tällä hetkellä toteutetaan kaikkialla – se tarina, jossa asiakas on aina oikeassa ja maailma minussa on kaiken tekemisen, kokemisen ja tietämisen mitta – saattaa meidät kaikki kuvittelemaan aivan levottomia omista kyvyistämme ja erinomaisuudestamme.

Sillä asenteella tehdään tänään televisiota, elokuvaa, taidetta ja kirjallisuutta. Olemme oman itsemme auktoriteetteja, emmekä kaipaa muita. Sillä asenteella tehdään kulttuuripolitiikkaa. Jos haluaa tehdä jotakin todella hyödyllistä (mieluummin euroilla/dollareilla mitattuna), parempi kysyä yleisöltä, mitä he haluavat kokea.

Joten, kritiikillä on menneisyys ja kritiikillä on tulevaisuus, kuten New York Timesin kriitikko toteaa. Saavat kriitikot itse arvioida, miltä tulevaisuus tuntuu.

Pitäisikö kysyä yleisöltä? Tai kilauttaa kaverille?