New York Timesissa (4.4.2010) artikkeli kritiikistä, sen tilasta ja tulevaisuudesta. Toimittaja viittaa amerikkalaiseen elokuvakritiikin ohjelmaan (At the Movies), joka lopetetaan laskevien katsojalukujen paineessa. Kolmen vuosikymmenen kuluessa aika on ajanut ohjelman ohi.
Syynä on tietenkin internet, mutta myös elokuva- ja televisiotuotannon muuttuminen. Yleisön kulutustottumukset eriytyvät ja yhtiöt hakevat taloudellisessa paineessa pikavoittoja sieltä, mistä sitä helpolla saavat. Suuri yleisö on oma asiantuntijansa, eikä kaipaa eksperttiä kertomaan, mitä haluaa kokea.
Huolellinen, tietoon ja näkemykseen pohjautuva argumentointi – jota kritiikki parhaimmillaan edustaa – on kirjoittajan mukaan ehkä tullut tiensä päähän. Sosiaalinen media suosii markkinointiin pohjautuvaa laskelmointia ja bloggereiden viisastelevaa naljailua.
Onhan tästä meilläkin puhuttu, myös muun kuin elokuvakritiikin yhteydessä. Artikkelin kirjoittajan mielestä taidekritiikki on varmasti kriisissä, samassa, jossa se on ollut aina. Mikään ei ole muuttunut. Kritiikki on edelleenkin mielentila tai tietynkaltainen kirjallisen esittämisen malli tai elämäntapa, jonka tavoitteena on asettaa taideteos johonkin paikkaan omassa yhteisöllisessä olemisessaan, suhteessa toisiin taideteoksiin ja yhteiskuntaan.
Tuonkaltainen asenne on aina kriisissä.
Kritiikki toimii osana julkisuutta, käyttää sitä hyväkseen tai asettautuu sitä vastaan. Ja samalla tavoin kuin julkisuus ja siinä käytetyt menetelmät ja toimintatavat muuttuvat, muuttuu myös kritiikki.
Tästä voi olla yhtä mieltä. Tietenkin Suuri Kertomus, jota tällä hetkellä toteutetaan kaikkialla – se tarina, jossa asiakas on aina oikeassa ja maailma minussa on kaiken tekemisen, kokemisen ja tietämisen mitta – saattaa meidät kaikki kuvittelemaan aivan levottomia omista kyvyistämme ja erinomaisuudestamme.
Sillä asenteella tehdään tänään televisiota, elokuvaa, taidetta ja kirjallisuutta. Olemme oman itsemme auktoriteetteja, emmekä kaipaa muita. Sillä asenteella tehdään kulttuuripolitiikkaa. Jos haluaa tehdä jotakin todella hyödyllistä (mieluummin euroilla/dollareilla mitattuna), parempi kysyä yleisöltä, mitä he haluavat kokea.
Joten, kritiikillä on menneisyys ja kritiikillä on tulevaisuus, kuten New York Timesin kriitikko toteaa. Saavat kriitikot itse arvioida, miltä tulevaisuus tuntuu.
Pitäisikö kysyä yleisöltä? Tai kilauttaa kaverille?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti