Epidemiakirjallisuutta (1)

Kirjallisuuden klassikoille epidemiat ovat ravintoa.

*

Ensiksi hän tunsi imelän, desinfiointiaineen lääkkeenomaisen hajun, näki sitten talojen kylkiin liimattuja, epämääräisesti laadittuja viranomaisvaroituksia ja kuuli vältteleviä kommentteja kauppiailta tai hotellin johtajalta. Huhut kertoivat, että jotakin outoa oli kaupungissa tapahtumassa.

Sairastuneiden, kuolleidenkin lukumäärän väitettiin kohoavan kahteenkymmeneen, neljäänkymmeneen, jopa toiselle sadalle, ja heti sen jälkeen saatettiin kiistää koko kulkutaudin esiintyminen tai ainakin todeta, että sairaustapaukset olivat olleet yksittäisiä ja muualta kulkeutuneita. Siellä täällä lehdissä näkyi vakavia varoituksia ja vastalauseita, koska paikalliset viranomaiset olivat antautuneet vaaralliseen peliin. Varmuutta ei voinut saada mistään.

Thomas Mannin pienoisromaanissa Kuolema Venetsiassa (1913) päähenkilö vaeltaa helteessä hikoilevan laguunikaupungin toreilla ja kujilla ja seuraa katseellaan ihmisiä. Viisikymppinen kirjailija elää taiteilijuutensa kriisiä, katsoo epäillen aikaansaannoksiaan, jotka ovat saaneet tunnustusta muilta, mutta joissa hän itse näkee vain merkityksettömiä kompromisseja ja vain vähäisiä jälkiä ammoin nuoruuteen unohtuneesta idealismista.

Kohta ympäristöstä noukitut poikkeamat saavat selityksen. Virallisen selityksen takaa helteen ja širokko-tuulen aiheuttamista haitallisista vaikutuksista paljastuu kohtalokkaampi vitsaus. Intian "lämpimiltä rämesoilta" on levinnyt Eurooppaan kolera, joka on kylvänyt kauhuja eri puolilla maailmaa. Taudinsiemenet ovat nyt kulkeutuneet kauppiaiden matkassa Välimeren yli ensiksi eteläiseen Italiaan, sitten pohjoiseen. Venetsiassa pistäytynyt itävaltalainen turisti on kotimaahansa palattuaan menehtynyt tautiin ja tieto epidemiasta saavuttaa kohta myös saksankieliset lehdet.

Venetsian viranomaiset ryhtyvät välittömästi tarpeellisiin toimiin, mutta saastuneiden elintarvikkeiden, ahtaiden kujien ja kuuman ilmanalan matkassa tauti leviää. Kahdeksankymmentä prosenttia sairastuneista kuolee mitä tuskallisimmin:

Siinä ei elimistö edes kyennyt erittämään verisuonista tihkuvia valtavia nestemääriä. Muutaman tunnin kuluessa sairas kuivui, ja hänen verensä käytyä pikimäisen sitkeäksi hän tukehtui pahoista kouristuksista kärsien ja hiljaa valittaen. Onnekas se, joka sairastuttuaan ja hiukan pahoinvoinnista kärsittyään heti vaipui syvään tajuttomuuteen, niin kuin joskus kävi, eikä siitä enää juuri herännyt.

Samaan aikaan kaupungin sairaalat alkavat täyttyä sairastuneista. Pelätään pakokauhua, joka voisi johtaa suuriin taloudellisiin menetyksiin niin matkailuelinkeinon kuin kulttuuritarjonnan puolella. Siksi viranomaiset jatkavat edelleen salailuaan ja ongelmien peittelyä. Mutta, kuten kertoja toteaa, kansa kyllä tietää, mistä on kysymys. "Alemmissa kansankerroksissa" tilanne johtaa kohta moraalin höltymiseen ja "valonarkojen ja epäsosiaalisten viettien" rohkaistumiseen. Rikollisuus ja siveettömyys rehottaa. Murhat, humalassa toikkarointi ja ryöstöt ovat jo arkipäivää. "... ammattimainen haureudenharjoitus sai tunkeilevia ja ylettömiä muotoja, jotka muutoin olivat täällä tuntemattomia ja jotka tunnettiin vain maan eteläosissa ja itämailla."

Mannin 1910-luvun alussa, ennen ensimmäistä maailmansotaa kirjoitetussa laajassa novellissa on näkyvissä aikakauden taiteilijapiirien viehtymys kuolemaan ja dekadenssin, rappion ja rappeutumisen tematiikkaan, jossa seksuaalisten patologioiden ja perversioiden käsittelylle löytyy sijaa niillekin. Tarinan päähenkilön, Gustav Aschenbachin pään sisällä kulkevat mietteet taiteen tekemisestä ja täydellisestä taideteoksesta esitetään kehyksessä, jossa kaupunkia riivaava kulkutauti yhdistyy vanhenevan miehen kauneudenjanoon ja -kaipuuseen. Kuolema on läsnä niin kertomuksen antiikin tragediaa jäljittelevässä rakenteessa kuin suorissa ja epäsuorissa viittauksissa kuolevia kyyditseviin lauttureihin tai gondoleihin, jotka mustina muistuttavat kelluvia ruumisarkkuja.

Epidemia on tarinan viitekehys, joka kulkee kuin sisään hengitettynä Aschenbachin mieleen. Hän kauhistuu ja kammoksuu rakastumistaan neljätoistavuotiaaseen poikaan, jonka jokaista liikettä, katsetta ja elettä hän etäältä seuraa:

... hän juoksi paikalle, juoksi märkänä kenties suoraan merestä, hän viskoi kiharoitaan, ja kun hän ojensi kätensä seisoen toisen jalkansa varassa, toisen jalan levätessä varpaitten varassa, hänen vartalonsa kiertyi ja taipui erinomaisen viehättävästi, sulokkaan rohkeasti, rakastettavan ujosti, jalosyntyisen velvoittavaa mielllyttämisenhalua ilmentäen. Hän lojui pitkällään, kylpypyyhe rinnan ympärille kietaistuna, hennon jäntevää käsivarttaan hiekkaan nojaten ja leuka kämmentä vasten painettuna...

Nuoren pojan olemuksesta tulee Aschenbachille pakkomielle. Hän on järkyttynyt ja voimaton, kuin "demonin valtaan langenneena". Julkaisuajankohtana Mann korosti itse kertomuksensa taiteellis-esteettistä puolta väistellen siitä luettavaa homoeroottista latautuneisuutta. Kun kirjailijan päiväkirjoja myöhemmin tämän kuoleman jälkeen alettiin julkaista (1975), juhlitun ja Nobelilla palkitun taiteilijan seksuaaliset mieltymykset tulivat julki. Viimeistään tämän jälkeen Mannin teoksista luettaville piilomerkityksille lankesi tärkeä rooli.

Tarina päättyy matkailijoiden hylkäämälle autiolle rannalle, jossa kuoleva kirjailija näkee viimeisen kerran ihailunsa ja kaipuunsa kohteen. Hänen elämänsä on ollut porvarillisen esikuvallista, puhtaan muodon etsintää. Hän oli, kertojan sanojen mukaan, "taltuttanut tiedon ja järjen ja kasvanut ironian ulottumattomiin". Hän oli "kieltäytynyt hyväksymästä turmiota ja hylännyt paheellisuuden."  

Platonin Faidrosta siteeraten kertoja pohjustaa sitten Aschenbachin viimeistä näkyä - ja oivallusta - toteamalla, että tieto ja ymmärrys ei ole "arvokasta eikä ankaraa; se on oivaltavaa, ymmärtävää ja anteeksiantavaa, se on ryhditöntä ja muodotonta; sitä kiehtoo tuho ja turmio, se on tuho ja turmio".

Ja hänestä tuntui, kuin tuo kalpea ja suloinen sielujen saattelija tuolla etäällä hymyilisi hänelle, kutsuisi häntä ja ikään kuin kohottaisi kätensä lanteeltaan ja viittoisi eteenpäin, leijuisi hänen edellään äärettömyyteen, lupausten valtakuntaan.

*

Mannin tarinan viipyilevä, haikea tunnelma välittyi myöhemmin upeasti Lucino Viscontin elokuvaversioon (1971), jossa päähenkilöstä oli tehty säveltäjä. Mutta kaikilta muilta osin tarinan hienostunut käsittely oli yhtä pienoisromaanin kanssa. Jopa elokuvan läpikulkeva ja loppukuvaan nouseva Mahlerin musiikin käyttö on perusteltua jo sillä, että Mann itse arvosti Mahleria ja piti tämän 8. sinfoniaa "täydellisenä taideteoksena". Mahler kuoli samoihin aikoihin, kun Mann kirjoitti kertomustaan. Kirjailijan tuntema suru ja menetys on siroteltu Venetsian kujille, joilla hän myös itse usein kulki.

---
Thomas Mann: Kuolema Venetsiassa ja muita kertomuksia. Suomentanut Oili Suominen. Tammi 1985.

Porvarin hammasta särkee

Lukurauhan päivää voi tietenkin viettää monenlaisten kirjojen parissa, mutta klassikot sopivat päivän rauhalliseen, viipyilevään tunnelmaan mielestäni erinomaisesti. Kuten vaikkapa Thomas Mannin (1875-1955) Buddenbrookit, jonka äärelle asetuin nyt uudestaan, vuosia kestäneen erossaolon jälkeen.

Mann loi itselleen maailmanmaineen jo tällä esikoisromaanillaan, vaikka ehkä vieläkin suuremmat teokset olivat vasta tuloillaan. Taikavuori (1924) ja Tohtori Faustus (1947) järisyttivät kerronnallisella voimallaan vuosia myöhemmin, mutta niissäkin havaittavat elementit olivat paikallaan jo Buddenbrookeissa. Mannin polveileva tyyli ja etäinen, ironinen asenne kuvattujen henkilöiden elämään antavat romaanille omanlaistaan sävytystä, johon teemat taiteen ja talouden tai taiteellisen ja porvarillisen elämäntapojen yhteentörmäyksestä tuovat traagista painavuutta.

Kun Mannille 1929 myönnettiin Nobel, perusteluissa mainittiin erikseen kirjailijan ensimmäinen romaani, jonka ilmestymisestä oli tuolloin jo kulunut 28 vuotta. Saksalaisen kauppiassuvun vaiheita kuvaavan teoksen sanottiin lahjoittaneen saksalaiselle kirjallisuudelle sen, minkä Dickens ja Thackeray, Balzac ja Flaubert tai Gogol ja Tolstoi olivat jo antaneet omalleen: realistisen romaanin. Aika on sittemmin osoittanut, että Mannin romaani kestää siinä, missä mainittujen kirjailijoidenkin tuotokset.

Ja kestäähän se, aina tänne asti, yli sadan vuoden taakse. Mannin sukusaagaa on tänään, jos mahdollista, vielä helpompi ymmärtää kuin ehkä ilmestymisaikanaan. Romaani julkaistiin 1901 kaksiosaisena laitoksena, mutta myyntiluvut olivat vaatimattomat. Kun pari vuotta myöhemmin uusi, hinnaltaan halvempi versio ilmestyi, se löysi lukijansa, jotka pitivät teosta eräänlaisena avainromaanina. Tapahtumapaikkana olevaa pikkukaupungin katsottiin olevan Mannin syntymäkaupunki Lübeck ja romaanihenkilöiden todellisia taustoja haettiin tietäväisesti hymyillen ja kauhistellen.

Toki romaanin kirjalliset ansiot tunnustettiin hetimiten. Mutta muutaman maailmansodan, ideologisten kaksin- ja kolminkamppailuiden, asenneilmapiirimuutosten ja ismien nielaisun ja ulossylkäisyn jälkeenkin Buddenbrookit tuntuu vain juurtuneen tiukemmin modernin kirjallisuuden kaanoniin. Mannin kylmäävissä heitoissa, dekadenssin ja rappion sivistyneen analyyttisessä käsittelytavassa on jotakin suorastaan tuoretta.


Tietenkin kuvauksen kohteena on mennyt maailma, 1800-luvun porvariston sopeutumisongelmat tuloillaan oleviin yhteiskunnallisiin muutoksiin, eikä pikkukaupunkia hallitsevan kauppahuoneen arkisilla huolilla ole juurikaan yhtymäkohtia meidän aikaamme. Mutta aivan samoin kuin jokin Downton Abbey saattaa tänään jähmettää miljoonat ihmiset television ääreen katsomaan ajallisesta kaukaisuudesta kurottautuvien ihmiskohtaloiden tuhinaa, näin voi käydä myös klassisen kirjallisuuden kanssa. Tarvitaan vain joitakin, edes joitakin, näkyviä osia niistä tekijöistä, joista me tunnistamme oman aikamme.

Mannin romaanien maailmankuva on muotoutunut - kuten usein mainitaan - Nietzschen ja Schopenhauerin filosofioiden myötävaikutuksessa, mikä antaa kerronnalle sen konventioita kyseenalaistavan pohjavireen. Porvarillisen elämän ja taiteellisen kutsumuksen välinen köydenveto on puolestaan se temaattinen runko, jonka varaan romaani - Mannin kaikki romaanit - on rakennettu. Ja kun lopputulemana on pikemminkin uusia kysymyksiä kuin lopullisia vastauksia, modernin kirjallisuuden perimmäinen kaava alkaa olla valmis.

Mutta niin moderni kuin Buddenbrookit onkin, se on myös hyvä esimerkki modernin maailmankuvan adoptoineesta realistisesta romaanista. Mann pitää kiinni muodosta ja rakenteestakin, mutta ujuttaa sen sisälle, kuin varkain, kerrontaan häiriöitä tuottavia tekijöitä. Kaikkitietävä kertoja vinoilee henkilöhahmoilleen, harrastaa eräänlaista sivistynyttä kettuilua, joka viiltää syvemmältä kuin yksikään suoraan lausuttu moite. Kertomukseen ripotellut johtoaiheet tai motiivit puolestaan ovat jo sellaisinaan puhuttelevia, joskin myös irvokkaita.

Mannin romaaneissa sairastetaan paljon, eikä Buddenbrookit ole tästä poikkeus. Toistuvasti meidät viedään sananmukaisesti ihmisten iholle, joka on milloin sairaan valkoinen ja veretön, milloin kuumeesta punainen tai hiestä hikinen. Ihmiset myös kuvittelevat itselleen kaikenlaisia sairauksia ja tutkailevat kehoaan kuin herkkää koneistoa. Mutta hampaat ovat sittenkin kertojan erityismielenkiinnon kohteena. Buddenbrookien avainkohtauksissa särkevät hampaat vaivaavat ihmisiä ja niiden hoitoon käytetään menetelmiä, jotka ovat tuttuja lähinnä nykyelokuvien kidutuskohtauksista.

Kun Mann kirjoitti teostaan, hän tiettävästi kärsi huonoista hampaistaan ja vielä kamalammista hoitoa antavista puoskareista. Joten tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että kokemukset kulkeutuivat fiktioon asti. Mutta miten tehokas keino siitä tulekaan tarinaan vietynä! Ihmiset kantavat mukanaan sisäistä tuskaa, josta pääsee irti vain repimällä se ulos itsestään. Mikä voi tosin johtaa, kuten se johtaa tässä romaanissa, kuolemaan.

Porvarin hampaita särkee ja porvari nukkuu huonosti, mutta porvari osaa myös juhlia. Buddenbrookien sukujuhlissa salonkien pöydät notkuvat herkuista, kaunotaiteita harrastetaan taloudenpidon painikkeeksi ja historia väistyy taka-alalle. Voisi jopa väittää, että ihmiset ovat hetken onnellisia ja täydellisiä. Kunnes todellisuus taas tarttuu kiinni takinliepeeseen, tai hampaaseen.