Mann loi itselleen maailmanmaineen jo tällä esikoisromaanillaan, vaikka ehkä vieläkin suuremmat teokset olivat vasta tuloillaan. Taikavuori (1924) ja Tohtori Faustus (1947) järisyttivät kerronnallisella voimallaan vuosia myöhemmin, mutta niissäkin havaittavat elementit olivat paikallaan jo Buddenbrookeissa. Mannin polveileva tyyli ja etäinen, ironinen asenne kuvattujen henkilöiden elämään antavat romaanille omanlaistaan sävytystä, johon teemat taiteen ja talouden tai taiteellisen ja porvarillisen elämäntapojen yhteentörmäyksestä tuovat traagista painavuutta.
Kun Mannille 1929 myönnettiin Nobel, perusteluissa mainittiin erikseen kirjailijan ensimmäinen romaani, jonka ilmestymisestä oli tuolloin jo kulunut 28 vuotta. Saksalaisen kauppiassuvun vaiheita kuvaavan teoksen sanottiin lahjoittaneen saksalaiselle kirjallisuudelle sen, minkä Dickens ja Thackeray, Balzac ja Flaubert tai Gogol ja Tolstoi olivat jo antaneet omalleen: realistisen romaanin. Aika on sittemmin osoittanut, että Mannin romaani kestää siinä, missä mainittujen kirjailijoidenkin tuotokset.
Ja kestäähän se, aina tänne asti, yli sadan vuoden taakse. Mannin sukusaagaa on tänään, jos mahdollista, vielä helpompi ymmärtää kuin ehkä ilmestymisaikanaan. Romaani julkaistiin 1901 kaksiosaisena laitoksena, mutta myyntiluvut olivat vaatimattomat. Kun pari vuotta myöhemmin uusi, hinnaltaan halvempi versio ilmestyi, se löysi lukijansa, jotka pitivät teosta eräänlaisena avainromaanina. Tapahtumapaikkana olevaa pikkukaupungin katsottiin olevan Mannin syntymäkaupunki Lübeck ja romaanihenkilöiden todellisia taustoja haettiin tietäväisesti hymyillen ja kauhistellen.
Toki romaanin kirjalliset ansiot tunnustettiin hetimiten. Mutta muutaman maailmansodan, ideologisten kaksin- ja kolminkamppailuiden, asenneilmapiirimuutosten ja ismien nielaisun ja ulossylkäisyn jälkeenkin Buddenbrookit tuntuu vain juurtuneen tiukemmin modernin kirjallisuuden kaanoniin. Mannin kylmäävissä heitoissa, dekadenssin ja rappion sivistyneen analyyttisessä käsittelytavassa on jotakin suorastaan tuoretta.Tietenkin kuvauksen kohteena on mennyt maailma, 1800-luvun porvariston sopeutumisongelmat tuloillaan oleviin yhteiskunnallisiin muutoksiin, eikä pikkukaupunkia hallitsevan kauppahuoneen arkisilla huolilla ole juurikaan yhtymäkohtia meidän aikaamme. Mutta aivan samoin kuin jokin Downton Abbey saattaa tänään jähmettää miljoonat ihmiset television ääreen katsomaan ajallisesta kaukaisuudesta kurottautuvien ihmiskohtaloiden tuhinaa, näin voi käydä myös klassisen kirjallisuuden kanssa. Tarvitaan vain joitakin, edes joitakin, näkyviä osia niistä tekijöistä, joista me tunnistamme oman aikamme.
Mannin romaanien maailmankuva on muotoutunut - kuten usein mainitaan - Nietzschen ja Schopenhauerin filosofioiden myötävaikutuksessa, mikä antaa kerronnalle sen konventioita kyseenalaistavan pohjavireen. Porvarillisen elämän ja taiteellisen kutsumuksen välinen köydenveto on puolestaan se temaattinen runko, jonka varaan romaani - Mannin kaikki romaanit - on rakennettu. Ja kun lopputulemana on pikemminkin uusia kysymyksiä kuin lopullisia vastauksia, modernin kirjallisuuden perimmäinen kaava alkaa olla valmis.
Mutta niin moderni kuin Buddenbrookit onkin, se on myös hyvä esimerkki modernin maailmankuvan adoptoineesta realistisesta romaanista. Mann pitää kiinni muodosta ja rakenteestakin, mutta ujuttaa sen sisälle, kuin varkain, kerrontaan häiriöitä tuottavia tekijöitä. Kaikkitietävä kertoja vinoilee henkilöhahmoilleen, harrastaa eräänlaista sivistynyttä kettuilua, joka viiltää syvemmältä kuin yksikään suoraan lausuttu moite. Kertomukseen ripotellut johtoaiheet tai motiivit puolestaan ovat jo sellaisinaan puhuttelevia, joskin myös irvokkaita.
Mannin romaaneissa sairastetaan paljon, eikä Buddenbrookit ole tästä poikkeus. Toistuvasti meidät viedään sananmukaisesti ihmisten iholle, joka on milloin sairaan valkoinen ja veretön, milloin kuumeesta punainen tai hiestä hikinen. Ihmiset myös kuvittelevat itselleen kaikenlaisia sairauksia ja tutkailevat kehoaan kuin herkkää koneistoa. Mutta hampaat ovat sittenkin kertojan erityismielenkiinnon kohteena. Buddenbrookien avainkohtauksissa särkevät hampaat vaivaavat ihmisiä ja niiden hoitoon käytetään menetelmiä, jotka ovat tuttuja lähinnä nykyelokuvien kidutuskohtauksista.
Kun Mann kirjoitti teostaan, hän tiettävästi kärsi huonoista hampaistaan ja vielä kamalammista hoitoa antavista puoskareista. Joten tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että kokemukset kulkeutuivat fiktioon asti. Mutta miten tehokas keino siitä tulekaan tarinaan vietynä! Ihmiset kantavat mukanaan sisäistä tuskaa, josta pääsee irti vain repimällä se ulos itsestään. Mikä voi tosin johtaa, kuten se johtaa tässä romaanissa, kuolemaan.
Porvarin hampaita särkee ja porvari nukkuu huonosti, mutta porvari osaa myös juhlia. Buddenbrookien sukujuhlissa salonkien pöydät notkuvat herkuista, kaunotaiteita harrastetaan taloudenpidon painikkeeksi ja historia väistyy taka-alalle. Voisi jopa väittää, että ihmiset ovat hetken onnellisia ja täydellisiä. Kunnes todellisuus taas tarttuu kiinni takinliepeeseen, tai hampaaseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti