Sähkökirjavarkaita

Ihmisen pimeä mieli vaeltaa sähkökirjojen omakustannemaisemassa.

 

Amazon, verkkokaupan ja nyt myös kirjakustantamisen ykköstykki maailmalla, on joutunut ikävään välikäteen. Valppaat lukijat ovat paljastaneet, että Amazonin ja Kindlen kautta julkaistujen e-kirjojen joukosta löytyy yhä enemmän ja enemmän muualta kopioituja tuotoksia. Varkaille ja ryöväreille ei mikään ole pyhää. Eivät edes tekijänoikeudet.

Amazon tarjoaa kaikille oman kirjan julkaisemisesta haaveileville houkuttelevan ja yksinkertaisen ja ilmaisen väylän. Riittää, kun hyväksyy, että yhtiö ottaa myynnistä saatavasta tulosta päältä 30 %. Muutamassa minuutissa sydänverellä kirjoitettu kirja siirtyy Amazonin digisyvänteisiin ja ilmestyy vuorokauden parin sisään yhtiön myyntilistalle.

Helppoa ja vaivatonta myös niille, jotka unelmoivat oikopoluista matkallaan ryysyistä rikkauteen.

Hälyttävissä määrin on sittemmin paljastunut tapauksia, joissa uuden, kuuman kirjailijanimen mielikuvituksen jättömaalta on löytynyt naapureilta anastettua tavaraa. Pitkäkyntisten joukosta löytyy monentasoista toimijaa. Jotkut kopioivat tekstiä sanasta sanaan ja muuttavat vain teoksen nimen. Toisten ammattitaito on elegantimpaa. Kopioitavaksi saatetaan ottaa vain perusjuonen kehys tai henkilöhahmot. Nämä mestarivarkaat onnistuvat näin myös erehdyttämään plagioinnin esto-ohjelmat.

Varkaita ei olisi, ellei olisi kuvitelmaa ammatin kannattavuudesta. Monien omakustannekirjailijoiden unelma onnesta henkilöityy E. L. Jamesiin, joka on tehnyt miljoonaomaisuuden romaanisarjallaan Fifty Shades of Grey. Sen alkusanat laadittiin esikuvia mukailevan fanifiktion muodossa. Ja vaikka Jamesin opus ei ehkä täytä plagioinnin määreitä, se on hyvä sytyke helposta rahasta unia näkeville.

Jos oikein hyvin käy, toisten hengentuotoksilla elävä pahis voi päästä tuhansien, miksei miljoonien dollareiden ansioon. Näin kävi muun muassa irlantilaiselle Joanne Clancylle, joka keksi julkaista Amazonin kautta rikosromaanin, joka oli tuonut kunniaa ja lukijoita toiselle kirjailijalle kymmenisen vuotta aiemmin. Clancy vaihtoi kirjan nimen ja antoi sille uuden tekijän, itsensä. Lukijat pitivät kovasti tästäkin kirjasta, kunnes Clancy jäi kiinni julkaistuaan alkuperäisen kirjasarjan toisenkin osan omanaan. Tässä vaiheessa alkuperäisen kirjan kirjoittaja oli jo saanut vinkin tarkkaavaisilta lukijoilta ja otti yhteyttä kustantajaan. Amazon poisti Clancyn kyseiset teokset listaltaan ja antoi kirjailijalle elinikäisen porttikiellon Kindleen.

Clancy itse selitti toimintaansa sillä, että hän halusi ansaita rahaa. Hänen esikuvanaan oli amerikkalainen Amanda Hocking, josta tuli miljonääri hänen ryhdyttyään julkaisemaan paranormaaleja aktiviteetteja ja romantiikkaa sisältäviä kirjojaan sähköisinä omakustanneversioina.

Clancyn kohdalla kirjojen paljastuminen kopioiksi oli tietenkin noloa. Se ei kuitenkaan ole ollut este sille, että ura on jatkunut edelleen. Kirjoja hän on julkaissut niin sähköisenä kuin printattuna kymmenittäin - ja omalla nimellään.

Yleensä sähkökirjavarkaat kätkeytyvät nimimerkkien taakse. He keksivät itselleen kiinnostavan taustatarinan ja lataavat kirjan oheen väärän kuvan. Yksi tämänkaltaisista tapauksista on Jordin B. Williams, jonka oma teos oli kopio kahden menestyneen omakustannekirjailijan teoksista. Kirja nousi Kindlen Top 50:een, kunnes lakimiehet astuivat kehään. Toisin kuin hänen teoksensa profiili kertoi, Williams ei ollut suinkaan mallimittainen blondi vaan raavas mies. Asia sovittiin rahalla, jonka alkuperäisten teosten laatijat lahjoittivat hyväntekeväisyyteen.

Myöhemmin on käynyt ilmi, että Williams on saattanut syyllistyä samaan rikokseen aiemminkin. Taparikollisena mies on tehtaillut eri nimillä muitakin kirjoja. Ja miksei tee sitä parhaillaankin.

Amazon ei ota vastuuta julkaisemiensa omakustanteiden aitoudesta. Jos teksti paljastuu muualta kopioiduksi, kirja yleensä vedetään pois myynnistä. Mutta niin kauan kuin kukaan ei kerro, kaupanteko saa jatkua.

Kirjakäräjillä istuvat lopulta tekijät ja syytteen nostajat, jos nekään. Suurin ansio varkaiden saamiseksi kiinni kuuluu valveutuneille lukijoille, bloggaajille ja toisille kirjailijoille. Kun sana epärehellisistä kirjailijoista kiirii läpi internetin, sitä ei pysäytä mikään eikä kukaan. Sama teknologia, joka tekee heistä varkaita, pistää heidät myös ikuiseen digiposeen.

Kirjallisuuden uusjakoa

Sillä välin, kun Suomessa puhutaan Oksasen maailmanvalloituksesta, Pulkkisen tulevasta sellaisesta ja kansa ryntää ostamaan Juha Vuorisen viimeisintä teosta, Saksassa kirjallinen maailma on ollut sekaisin 17-vuotiaasta Helene Hegemannista. Tämän esikoisromaani Axolotl Roadkill (2010) ryntäsi lukulistoille kuin norsu posliinikauppaan. Jälki oli myös sen mukaista.

Aika pian nimittäin paljastui, että romaani sisältää muilta lainattuja osioita. Kirjailijasta tehtiin kohta kirjavaras. Mutta hätäisen ja nopean kivityksen jälkeen kirjailijan päälle alettiin heittää myös pehmeämpiä paketteja, joilla haluttiin ymmärtää uutta, internet-sukupolven estetiikkaa. Siis sitä "avoimen koodin" ja "wikisukupolven" lähestymistapaa, jossa alkuperäisen ja lainatun välinen ero on vain asenteellinen (lol).

Vuoden sisään Hegemannin teoksesta on tehty nukketeatteriversio ja viimeisimpänä sen huumeita, seksiä, nuorisoväkivaltaa ja uusaristokratian elämäntapaa kuvaava maailma on siirretty teatterinäyttämölle Hampurissa. Vieläpä onnistuneesti, mikäli arvosteluita on uskominen.

Hegemannin tapaiset ilmiöt tekevät kirjallisuuden maailmasta tätäpäivää. Siksi ne ovat niin tervetulleita. Ne osoittavat, että kirjallisuudella on vielä merkitystä, ainakin niiden mielestä, jotka pyrkivät kaikin keinoin pitämään sen "puhtaana". Ikään kuin merkitys syntyisi vain siellä, missä katse on käännetty menneeseen ja totunnaisiin tuotantomalleihin.

Vanhat miehet kuulemma inhoavat Hegemannia, tuota nettisukupolven moraalitonta harrastelijakirjoittajaa. Vanhat miehet eivät kuitenkaan taida muistaa, että kirjallisuutta ovat aina uudistaneet "myrskyn ja mylväyksen" (Sturm und Drang) puhurissa viihtyneet teinit, joiden maailmankuva päättyy heidän nenänpäähänsä.

Pastissi

Helsingin yliopistossa tarkistetaan maaliskuun lopulla Sanna Nyqvistin kirjallisuustieteen alaan kuuluva väitöskirja, joka käsittelee pastissin ongelmaa kirjallisuudessa. Eli, kun kirjailija vääntelee ja kääntelee tietoisesti jotakin aiemmin kirjoitettua tekstiä ja laatii sen pohjalta oman versionsa, hänen tuotostaan voidaan kutsua pastissiksi tuosta toisesta tekstistä. Erityisesti postmodernistiset romaanit ovat harjoittaneet tätä paljon.

Kirjallisuuden maailmassa tyylin jäljittelyyn, imitointiin tai lainaamiseen on aina suhtauduttu hieman nuivasti. Viimeisin esimerkki löytyy Saksasta, jossa vasta teini-ikäisen Helene Hegemannin esikoisromaanista Axolotl Roadkill nousi häly sen paljastuessa suurelta osin kopioksi teksteistä, jotka oli otettu suoraan internetistä. Siis plagiaatiksi.

Kirjallisuuden puritaanien mielestä Hegemann toimi epärehellisesti ja moraalittomasti, koska hän ei etukäteen kertonut käyttämistään lainauksista ja sitaateista.

Hyvä silti muistaa, kuten monet ovat muistuttaneet, että kirjallisuuden maailmassa teksteistä rakentuvat tekstit ovat aina olleet läsnä. Hegemann teki siis sen, minkä monet ovat tehneet monta kertaa jo paljon ennen häntä: lainanneet toisten laatimia tekstejä omiin tarkoitusperiinsä.

Onhan tähän meilläkin kiinnitetty huomiota. Muutama vuosi sitten kohistiin Anja Snellmannin romaanista, jonka keskeinen idea oli otettu tutkimuksesta, jota ei kuitenkaan romaanissa mainittu.

Pastissi, plagiaatti... alkuperäisyyden idea tunkeutuu kirjalliseen keskusteluun takaoven kautta. Mielenkiintoista, että me edelleenkin haluamme nähdä unta kirjailijasta, joka kertoo meille jotakin, jota kukaan ei ole koskaan kertonut aiemmin.

Hegemann-kohun taustalla taitaa olla myös asetelma, jossa internet identifioidaan moraaliltaan löyhään ja käytökseltään laiskoihin teineihin, jotka surffaavat mieluummin netissä kuin kirjastojen hyllyjen katveessa.

Sanna Nyqvist: Double-Edged Imitation : Theories and Practices of Pastiche in Literature . University of Helsinki 2010.